Jälleen yksi kerho kriittisessä tilassa

Yllä oleva otsikko on Helsingin Sanomien artikkelista, Lions-klubin osalta (linkki).

Käy yhä ilmeisemmäksi se, mitä olen väittänyt jo pitkään: lukuisat filateliayhdistykset, erityisesti maaseutupaikkakunnilla, ovat saavuttamassa olemassaolonsa kannalta kriittisen vaiheen. Merkittävä osa jäsenistöstä kuuluu suuriin ikäluokkiin, ja pitkään toimineet aktiivit lähestyvät joko tilastollista elinikää tai ainakin sosiaalisesti aktiivisen elämänsä loppuvaihetta. Kun uusia toimijoita ei saada tilalle, yhdistyksen toiminta yksinkertaisesti päättyy.

On monia ymmärrettäviä syitä, miksi tätä kehitystä ei käsitellä avoimesti ja rehellisesti – edes silloin, kun se voisi auttaa tilanteen parantamisessa. Näitä syitä olen käsitellyt erillisessä blogikirjoituksessa (linkki).

Rivien harveneminen toki tiedostetaan. Kokouksissa pidetään hiljaisia hetkiä ja jäsenlehdissä julkaistaan muistokirjoituksia. Väitän kuitenkin, ettei tämä kehitys pysähdy, vaan pikemminkin kiihtyy. Suuremmissa seuroissa tilanne näyttää vielä vakaammalta, koska siellä on yhä jonkin verran nuorempia aktiiveja ylläpitämässä toimintaa.

Jo pelkkä osallistuminen filatelian tapahtumiin ja kokouksiin antaa vihjeitä tilanteesta. Tästä huolimatta Filatelistiliitossa ylläpidetään toivoa siitä, että jäsenmäärien lasku pysähtyisi tai jopa kääntyisi kasvuun. Tätä on toistettu ainakin vuodesta 2018, jolloin itse tulin mukaan toimintaan. Olen käsitellyt tätä toiveajattelua aiemmin (linkki).

Viimeisimmät ”pelastautumiskokeilut” nojaavat nuorisohankkeisiin: muutaman kouluikäisen, poikkeuksellisen sitoutuneen harrastajan mukaan saamiseen (Nuorisofilatelistit, Lohjan keräilykerho). Vaikka näihin panostetaan paljon aikaa ja intoa, ne eivät millään voi kompensoida vuosittaista luonnollista poistumaa. Näiden hankkeiden keskeinen vaikutus onkin ennemmin psykologinen: ne tarjoavat nykyjäsenistölle lohtua ja mielikuvan siitä, että jotain tapahtuu ja tulevaisuutta on.

Toisinaan esitetään ajatus, että yhdistysten ulkopuolella on runsaasti entisiä tai nykyisiä postimerkkien keräilijöitä, jotka voisivat palata toimintaan. Tämä saattaa pitää paikkansa määrällisesti, mutta he eivät liity yhdistyksiin, koska jäsenyys ei tarjoa heille riittävää lisäarvoa. Harvaa kiinnostaa muu kuin oma keräily, saati panostaminen näyttely- tai kilpailukehyksiin. Lisäksi esteiksi riittävät usein jo arjen realiteetit: muu vapaa-ajan käyttö, perhe, työ tai etäisyys kokouspaikasta.

Edes kokoukseen pääsy ei välttämättä innosta jatkamaan. Ulkopuolisen silmin kokoukset ovat usein varsin byrokraattisia ja ilmeettömiä: tuntikausia paikallaan istumista, hallinnollisia asioita, yksinpuheluja tai esitelmiä. Uudet tulijat eivät välttämättä koe olevansa erityisen tervetulleita, ei tahallisen epäkohteliaisuuden vaan siksi, että konkarit tulevat paikalle ensisijaisesti toistensa vuoksi. Tämä on toki tyypillistä vapaaehtoisjärjestöissä: jos haluaa näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa, aloitteellisuuden on lähdettävä itsestä – ja siihen harva on nykyisin valmis.

Yhdistyksillä on luonnollisesti oikeus järjestää toimintansa haluamallaan tavalla. Käytännössä tämä tarkoittaa usein sitä, ettei muutoksia tehdä, koska nykyjäsenistö ei niitä kaipaa tai hyväksy. Aiemmat uudistuskokeilut ovat joidenkin kertomusten mukaan jopa karkottaneet perinteiseen toimintaan tottuneita jäseniä - kunnes on palattu takaisin entiseen.

Tuore esimerkki kehityksestä on Lappeenrannan postimerkkikerho, jonka verkkosivut katosivat lokakuussa 2025. Filatelisti-lehdessä pitkään aktiiviksi mainittu henkilö on kuulemani mukaan vakavasti sairastunut. Toivon hänelle toipumista inhimillisistä syistä, mutta yksittäinen kohtalo ei muuta pitkään jatkunutta trendiä. Sama tuli esiin keskusteluissani uudistamismielisen Tapio Tuomisen kanssa – hänkin on sittemmin edesmennyt.

Lisähuomiona: myös Upseerifilatelistien laajat verkkosivut ovat olleet poissa käytöstä jo kuukausia. Kerhon jäsenistön keski-iän tiedetään lähestyvän 80 vuotta, joten kyse tuskin on tilapäisestä häiriöstä.

Filatelian järjestöjohdolle totean: tämä kehitys ei pysähdy eikä käänny nousuksi. Puhe uudesta kasvusta on toiveajattelua – ellei suoranaista harhauttamista. Onko kyse haluttomuudesta myöntää oma voimattomuus tilanteen edessä? 

Vuonna 2020 ennustin mielipidekirjoituksessani, että vuoteen 2030 mennessä harrastajista on jäljellä 30–40 %. En näe syytä muuttaa tätä arviota. Joissakin paikallisyhdistyksissä tilanne voi näyttää vakaammalta vain siksi, ettei tietoa edesmenneistä tai passivoituneista kulje. Todellinen mittari on vuosittain uusittujen jäsenmaksujen määrä – mutta näitä lukuja ei välttämättä haluta tulkita avoimesti.

Kehitystä kiihdyttää myös se, että Posti Oy ennustaa paperisten kirjeiden ja korttien jakelun päättyvän vuoteen 2030 mennessä. Vaikka kirjeposti ei kokonaan katoa, on epäselvää, säilyvätkö postilaatikot ja -luukut enää kaikissa talouksissa. Tanskassa ne on jo poistettu.

Postimerkkien keräily jatkuu myös 2030-luvulla, mutta perinteisten yhdistysten merkitys heikkenee väistämättä luonnollisen poistuman myötä. Arvioni mukaan vuonna 2035 jäljellä voi olla vain pieni, sadan-parin harrastajan ydinjoukko.