Puheenjohtajasta toiseen

Epämiellyttäviä totuuksia

Päivitys: Filatelistissa 1/2025 uusi puheenjohtaja Hirsmäki nosti esiin huolensa yhdistysten jäsenmäärien laskusta ja jäsenten ikääntymisestä, postimerkin katoamisesta sekä niiden väärenteistä. Olen kommentoinut sitä tekstiä aiemmin (tämän kirjoituksen alla).

Miksi tuon näitä ajatuksia esille? Siksi, että vanhastaan tosiasioiden tunnustaminen ja hyväksyminen on viisauden alku. Tähän ei kuitenkaan näytä olevan valmiutta.

No, Hirsmäen kirjoitus lienee herättänyt vastareaktion jäsenissä. Eihän filateliasta saa julkisesti saa antaa noin synkkää kuvaa? Vaikka jokainen esiintuotu asia on faktaa, eikä häviä sillä että lakaistaan maton alle. Mutta niin ilmeisesti halutaan tehdä. Kun ei muutakaan voida?

Toki yhdistykset voivat jatkaa ja jatkavat kuten haluaa, mutta väitän että on turha kuvitella, että totuttuun tyytymällä saataisiin jotain filatelian suosion elpymistä tai nousua.

Filatelistissa 2/2025 otetaan sitten esiin "vahvuuksia ja mahdollisuuksia". No, mitä ne ovat? Järjestäytynyt filatelia? Byrokraattiset yhdistykset pyörittävät itse itseään, pikku hiljaa vähentyvin resurssein. Toiminta (kokoukset, näyttelyt, tapahtumat, lehdet, kirjat) ei tuo uusia harrastajia ainakaan niin paljoa kuin poistuma on. Jäsenmäärien lasku voi myös kiihtyä siitä syystä, että se on riippuvainen "riskiryhmästä", elibsuurten ikäluokkien aktiiveista, jotka tulevat kriittiseen ikään vuosikymmenen loppuun mennessä. Useimmissa jos ei kaikissa yhdistyksissä tätä väkeä on yli puolet. Yhdistykset jatkavat erkaantumista vapaa-ajan harrastamisen nykytrendeistä. Keinot markkinoida harrastusta ovat menneiltä ajoilta.

Kirjoituksessa puhutaan myös digiverkkojen kautta lisääntyneestä keräilymateriaalin tarjonnasta ja tiedon saatavuudesta. Samoin "sopeutumiskyvystä", eli käsittääkseni siitä, että harrastusta voi tehdä kukin omalla tavallaan. Kyllä varmaan näin, mutta auttavatko nämä mahdollisuudet filatelian yhdistyksiä? Eräs alan kauppias totesi jo, etteivät uudet harrastajat tule filatelian kokouksiin tai tapahtumiin. Itse näen niissä tilausuuksissa aina samat konkarit harmaapantterit.

Vastikään perustettua nuoriso-filatelistiyhdistystä ei mahdollisuutena saatikka vahvuutena mainita. Ehkä epähuomiossa - vaikka voisin tulkita, ettei nuorten jäsenhakemuksia ole tullut ruuhkaksi asti. Näilläkin aikuistumisen haasteet ja rahantarpeet voivat muodostua filatelian esteeksi.

Mitä "uudistamiseen" ts. modernisointiin tulee, se tapahtuu nuorempien itsensä toimesta, ei perinteiden talutusnuorassa. Tämän voi nähdä keräilyn sosiaalisen median kanavissa. Eivät muumimukien, vinyylilevyjen tai jääkiekkokorttien keräilijät tarvitse rekisteröidyn yhdistyksen formaattia. Lavatanssiharrastuksessa on myös nuorisobuumi, vaikka ei alan byrokraattisten, järjestäytyneiden organisaatioiden toimesta. Filatelian yhdistysten somekokeilut eivät toimi luontaisen sordiinon takia, siis kun niin varotaan sanoa spontaanisti julkisesti mitään. Samoin kuin ikääntyneen jäsenkunnan takia, joka haluaa kaiken paperilla.

Mitä tulee siihen, että filateliaharrastusta tuotaisiin kouluihin, niin millä voimin se onnistuisi? Tuskin keski-ikäiset opettajatkaan tietävät postimerkeistä mitään. Voiko se heitä kiinnostaa, kun eivät merkkejä käytä kuin enää ehkä joku heistä muutamassa joulukortissa? Sitäpaitsi koululaisille hyödyllisempiä uusia tietoja ja taitoja on lukuisla muita kuin seniorisetien postimerkit.

Rotareille ja Lionseille voi toki filateliavalistusta antaa, sekä kotiseutu- ja sukututkijoille. Mutta samoja 70+ ikäluokkia he paljolti ovat, joita luonnollinen poistuma hoitelee.

No, Mauno Koivistokin totesi, että "Tarttis tehrä jotain". Jäsenistölle pitänee luoda kuvitelmaa ja uskoa, että jotain on vielä tehtävissä. Jäsenlehtien pääkirjoituksiin "käänne parempaan" on jäänyt. Filatelia ei ehkä kuole, mutta Suomen järjestäytynyt filatelia todennäköisesti joskus 2030-luvulla.

Puheebjohtajasta toiseen

Filatelistiliiton jäseneksi minuakin näytetään kosiskeltavan. Vuoden 2024 viimeinen paperinen jäsenlehti tuli kotiin näytenumerona ilmaisjakeluna. Kysymykseni kuuluu, että miksi antaisin jäsenmaksullani luottamuksen liitolle ja sen puheenjohtajille, jotka elättelevät epärealistisia haaveita? Sen sijaan että tiedostaisivat ja hyväksyisivät reaaliteetit, ja ehkä tekisivät jotain sen pohjalta.

Filatelistiliitto on kriisiorganisaatio ja kriisi todennäköisesti vain syvenee. Jäsenkunta ikääntyy ja täten vähenee luonnollisen poistuman kautta. On ilmeistä, että jos uusia nuorempia jäseniä jossain aloittaa niin ei ainakaan läheskään sitä tahtia, kuin vanhoja jää pois. Tämä on ollut ilmeistä jo vuodesta 2018, kun itse olen yhdistystoiminnassa tilaa seurannut.
x

Asia on toki jatkuvasti tiedostettu ja edellinen puheenjohtaja Hannula esitteli vuosittain "rautaisia toimenpiteitä", jolla Hannulan sopivalla tavalla poimimien tilastojen perusteella näytti, että jäsenmäärän lasku olisi saatu "pysäytettyä" muutamana vuonna. Olennainen syy tähän minusta oli, että uudet jäsenet saivat tutustumistarjouksen jäsenmaksun puoleen hintaan 2 ensimmäiseksi vuodeksi. Ja kun 2 vuotta tuli täyteen, niin määrä rojahti isosti alaspäin, monta sataa henkeä, ilmeisesti koska jäsenyyttä ei jatkettu normihinnalla. Syytä laskuun ei tietenkään julkisesti myönnetty. Sattumaa vai ei, mutta samaan aikaan Hannula ilmoitti, että luopuu tavoittelemasta puheenjohtajuuden jatkokautta.

Uusissa toimenpiteissä toki hyvä uudistus on ollut Filatelisti-lehden digitalisaatio. Mutta olisiko se tullut ennen pitkää joka tapauksessa, kun ainakin osa jäsenkunnasta on tottunut digitaalisiin sovelluksiin.

Filatelistiliiton perusta ovat paikallisyhdistykset, joista osa jäsenistä on myös liiton jäseniä erikseen. Tätä erillisjäsenyyttä liitto ei ole pystynyt paikallisille jäsenille koskaan kunnolla myymään. Muuta kuin vähemmistölle aktiiveja, jotka todennäköisesti suosivat sofistikoitua tutkinnallista, näyttely- ja kilpailufilateliaa. Filatelisti-lehdessä tämä eliitti palkitsee, kehuu ja kiittelee toisiaan (ja samalla itseään). Vaikka liitto väittää olevansa kaikkia varten. Valtaosalle yhdistysten harrastajista riittää yksi jäsenmaksu. Konkreettinen lisäarvo liittoon kuulumisesta ei ole kuin jäsenlehti 7 kertaa vuodessa. Ja sitä ilmankin pärjää. Vaikka liitto joka lehdessä jankuttaakin "runsaita" muita etuja.

Ehkä juuri vuoden 2024 ja 2025 vaihteessa on taas nähtävissä, kuinka jäsenmaksunsa uusivien määrä pienenee. Sen seurauksena uuden puheenjohtajan Hirsmäen kirjoitus. Hirsmäki sentään myöntää (lehti 1/2025) sen, mikä on siis ollut omin silmin pääteltävissä. Eli että joidenkin kerhojen ja seurojen jäsenmäärät ovat pienentyneet huomattavasti viime vuosina. Kuinka koronavuodet näyttävät kiihdyttäneen kehitystä. Siis samana aikana, jolloin edellinen pj väitti liiton jäsenmäärän tasoittuneen. Eli toinen puhuu tasaantumisesta, toinen huomattavasta laskusta? Molemmat eivät voi olla totta yhtä aikaa. 

Kehityksen kiihtyminen voi johtua siitä, että koska filatelia on ollut suurten ikäluokkien harrastus, niin moni aktiiveista tulee kriittiseen ikään samassa aikaikkunassa. On selvää, että pienten paikkakuntien kerhot sammuvat, kun suurten ikäluokkien jäsenistö ei saa enää toimintakykyistä hallitusta aikaan. Tämä kerhokato on käynnissä eikä sille loppua näy. Itse veikkasin v. 2020 Filatelisti-lehden mielipidepalstalla, että silloisesta jäsenmäärästä on 30 % olemassa vuonna 2030. En näe syytä muuttaa käsitystä. Suurten kaupunkien yhdistykset vielä jatkanevat. Pienten yhdistysten vielä aktiiviset jäsenet hakeutuvat suuriin tai jatkavat itsekseen tai lopettavat.

Iso merkitys on varmasti sillä, että uusien postimerkkien julkaisu loppuu jossain vaiheessa ja todennäköisesti korvautuu numero- tai viivakoodeilla. Paperinen kirjeposti on laskenut koko ajan, vaikka tuskin kokonaan loppuu. Näille trendeille filatelistit eivät toki voi mitään. Kuten ei myöskään voi "vanhan kaartin" hiljenemiselle tai sille, että harrastekulttuuri ei ole sama, kuin filatelian huippuvuosina.

Hirsmäki toteaa, kuinka monet harrastavat keräilyään yhdistysten ulkopuolella. Miksi yhdistykset ei kiinnosta, ei voi johtua muusta, kuin siitä, etteivät ne tarjoa lisäarvoa yksittäiselle harrastajalle. Säännöllinen kerhomainen kokoontuminen voi olla hankalaa jos ei mahdotonta, monista käytännön syistä (etäisyys, perhe, työ, opiskelu, muu vapaa-ajan toiminta), samoin julkaisutoiminta paperilla ei tavoita eikä siitä haluta maksaa. Ja yhdistysten on mahdotonta hyväksyä saatikka myöntää näitä ongelmaksi, koska eivät pysty perinteitään muuttamaan. Toki tehdään kokeiluja tulla viestinnällä digimaailmaan ja sosiaaliseen mediaan, mutta kilpailu siellä yleisön huomiosta ei anna vaatimattomalle harrastajavoimin tehdylle filateliasisällöille suuria mahdollisuuksia. Pelkästään kulttuurihistoriallista digisisältöä tuottavat mm. museoiden ja yliopistojen viestintä, jostain Yle Areenasta ja Wikipediasta puhumattakaan. (Miksi siis nähdä vaivaa tutustua tarinoihin postimerkkien kautta?) Yhdistysten vaalima korkean julkaisukynnyksen mentaliteetti ei ole eduksi sosiaalisen median maailmassa, sillä se ei ole ilmoitustaulu, vaan osallistujien vuorovaikutuksen paikka.

Nuorisofilatelistien yhdistyksen perustamista on kehuttu, mutta Hirsmäki ei sitä näytä noteeravan, olennaisena käänteenä parempaan? Yhdistyksen matalasta julkisesta profiilista päättelisin, ettei se jäsenhakemusten ruuhkaa ole aiheuttanut.

Hannula sentään myönsi, että keinot rupeavat loppumaan. No, ainakaan propaganda "filatelia voi hyvin", omien tekemisten merkityksen paisuttelu ja tilastomanipulointi ei näytä auttaneen. Onko se ollut sama kuin pakkasella housuihinsa laskeminen, ensin hetken lämmittää, kunnes kylmenee. Hirsmäki peräänkuuluttaa "haasteiden tunnistamista", innovointia, yhteistyötä harrastuksen elvyttämiseksi. Jopa "kasvusta" vielä jaksetaan haaveilla. 

Samalla kun olen kokenut, että yhdistysten 70+ konkarit ovat jonkin verran sisäänlämpiäviä omissa kuppikunnissaan. Heillä kokouksiin saapuminen voi olla arjen kohokohta, muuten kenties verkkaisessa elämänehtoossa. Väitän, että vähemmän he muutoksia tai uudistuksia kaipaavat. Kyseessä voi olla siis tulppa, joka estää uudet kokeilut. 

Kokouskäytännöt asialistoineen, puheenvuoroineen, hallituksineen sekä näyttelyt mitali/palkintokannustimineen ja korskeine illallisineen voivat pitää yllä mielikuvaa konservatiivisesta, menneisyyden patriarkaalisesta kabinettikulttuurista. Toki harrastajat valitsevat toimintansa sisällöt, mutta ovatko ne houkuttelevia nuorista keräilystä kiinnostuneista, jotka ovat kasvaneet erilaisessa, vähemmän muodollisessa kulttuuri- ja arvomaailmassa?

Tätä samaa, huolta tilanteesta ja jonkinlaista uskoa tilanteen kääntymiseen – vailla perusteita, on jankutettu jäsenlehtien pääkirjoituksissa aina, ehkä vain alleviivaten umpikujaa ja sen syvenemistä. Ehkä vasta joskus 2030 myönnetään, että filateliayhdistysten jäsenmäärä romahti 20-luvulla, eikä sille voitu mitään, vaikka jotain yritettiin. Puheet elvytyksestä ja kasvusta ehkä sentään unohdetaan.