Puheenjohtajasta toiseen
 |
| Faktatieto jäsenmääristä v. 2025 (Filatelisti 01/2025), verraten STT:n kautta uutisoitu "uskomus" v. 2022 |
Kaunistelua vai faktaa?
Puheenjohtajakirjoitusten vertailua
Päivitys:
Filatelistissa 1/2025 uusi puheenjohtaja Hirsmäki nostaa esiin huolensa yhdistysten jäsenmäärien laskusta, jäsenistön ikääntymisestä, postimerkin katoamisesta arkipäivästä sekä väärenteistä..
Yllä oleva kuva havainnollistaa, kuinka viime vuosien auringonlaskua on pyritty selittämään auringonnousuksi vielä vuonna 2022 edellisen puheenjohtajan toimesta. Luulisi, että STT tietotoimistona pohjaisi uutisensa faktoihin, mutta käytännössä se on referoinut haastateltavien väitteitä ilman omaa taustoitusta tai lähdekritiikkiä.
Muistan, kuinka sittemmin eronnut (tai erotettu) jäsenlehden päätoimittaja totesi samasta henkilöstä, että on mahdollista “puhua totta ja valehdella yhtä aikaa”. Mikä lopulta oli päätoimittajan erottamisen syy? Se, että hän julkaisi lehdessä allekirjoittaneen kriittisiä kirjoituksia? Vaikuttaa siltä, että epämiellyttävä totuus halutaan joko vaientaa tai muotoilla toisenlaiseksi.
Suomi on vapaa maa myös kansalaisjärjestöjen viestintäpolitiikalle, mutta vailla todellisuuspohjaa tapahtuva kaunistelu muistuttaa lähinnä housuihin laskemista pakkasella: hetken aikaa lämmittää, kunnes...
(Kuvan rinnastuksessa voidaan toki spekuloida, mitä jäsenpopulaatiota milloinkin tarkoitetaan, mutta tällaisessa viestinnässä jätetään usein “politiikonomaisesti” tulkinnanvaraa.)
Sain tosin juuri kommentin eräältä vaikutusvaltaiselta filatelistilta: "Nykyisen puheenjohtajan kirjoitukset Filatelistissa ovatkin juuri sitä samaa jargonia, jota siellä on jauhettu vuosikymmeniä saamatta mitään aikaan." Näinhän se minustakin näyttää, vaikka aloitin seuraamisen vasta vuonna 2019. Olisiko kyseessä se, että otan nuo kirjoitukset vakavasti, aivan turhaan?
Miksi nostan tämän esiin?
Siksi, että tosiasioiden tunnustaminen ja hyväksyminen on viisauden alku. Tähän ei filatelian järjestökentässä näytä kuitenkaan olevan riittävää valmiutta.
Joku sentään ottaa vakavissaan. Hirsmäen kirjoitus on ilmeisesti herättänyt vastareaktioita. Filateliasta ei kai saisi antaa julkisesti näin synkkää kuvaa? Vaikka kaikki esitetyt havainnot perustuvat faktiseen, empiiriseen todellisuuteen – eikä todellisuus katoa sillä, että se lakaistaan maton alle. Mutta siltä tämä vaikuttaa, kun muuta ei enää voida tehdä.
Yhdistykset toki jatkavat kuten parhaaksi näkevät, mutta on turha kuvitella, että totuttuun tyytymällä filatelian suosio elpyisi tai kääntyisi kasvuun.
“Vahvuuksia ja mahdollisuuksia”?
Filatelistissa 2/2025 nostetaan esiin filatelian “vahvuuksia ja mahdollisuuksia”. Mutta mitä ne konkreettisesti ovat?
Ehdotetaan vierailuja ja esitelmiä Rotary- ja Lions-klubeille. Tai kotiseutu- ja sukututkimusyhdistyksiin. Nämä ovat tietysti "helppoja" kohderyhmiä, mutta toisaalta niitä vaivaa sama asia, mikä filateliayhdistyksiäkin. Asian tiivistää hyvin kuvakaappaus Helsingin Sanomien artikkelista (linkki), käsitellen paikallisen Lions-klubin toimintaa.
Ikääntymishaasteen lisäksi, kuinka moni seniorikerholainen lähtee mukaan toiseen seniorikerhoon aktiiviksi, jopa vastuutehtäviin?
Järjestäytynyt filatelia ei elä itsestään. Se tarvitsee vaalijoita, joilla on vielä tulevaisuutta edessään. Byrokraattiset yhdistykset pyörittävät itseään yhä vähenevin resurssein. Toiminta – kokoukset, näyttelyt, tapahtumat, lehdet ja kirjat – ei tuo uusia harrastajia siinä määrin, että se kompensoisi luonnollisen poistuman.
Jäsenmäärien laskua kiihdyttää se, että toiminta nojaa pitkälti suuriin ikäluokkiin. Tilastokeskuksen elinajanodotteen perusteella moni aktiivi saavuttaa kriittisen iän 2030-luvun kynnyksellä. Useissa yhdistyksissä tämä ryhmä muodostaa yli puolet jäsenistöstä. Samalla yhdistykset etääntyvät vapaa-ajan harrastamisen nykytrendeistä.
Markkinointikeinot ovat peräisin ajalta, jolloin viestintä painettiin paperille, postimerkkikirjeet olivat arkipäivää ja joka toinen koululainen keräili merkkejä. Nyt suunnitellaan verkkoluentoja filateliasta – mutta kuinka se voi saada näkyvyyttä digimaailmassa? Palaan tähän aiheeseen kohdassa digitaalisaatio.
Filatelian nuorennusyritykset: perinteen, rakenteiden ja sukupolvien välinen kuilu
Filatelian vieminen nuorille – niin Nuorisofilatelistit-yhdistyksessä kuin koululaisillekin – näyttää ensi silmäyksellä helpolta ja houkuttelevalta.
Ajatus koulukerhosta, viikoittaisista tapaamisista ja postimerkkien
konkreettisesta käsittelystä vaikuttaa yksinkertaiselta toteuttaa: tarvitaan
ohjaaja, tila ja materiaalia. Lähempi tarkastelu paljastaa kuitenkin, ettei
varsinainen haaste ole sisällössä vaan ihmisissä, rakenteissa ja
yhdistyskulttuurin historiassa.
Filatelia on nykyisin vahvasti ikääntyneiden harrastajien
varassa. Heidän tietämyksensä on kiistatonta, mutta pitkäjänteinen nuorisotyö
edellyttää pedagogista otetta, ajallista panostusta ja uudenlaista
motivaatiota. Samalla yhdistysten sosiaalinen rakenne on vuosikymmenten aikana
tiivistynyt muotoon, joka asettaa uusille tulijoille näkymättömän kynnyksen.
Kyse ei ole yksinkertaisesta väitteestä, ettei nuoria
kiinnostaisi. Uusia keräilijöitä löytyy jatkuvasti esimerkiksi filatelian Facebook-ryhmistä. Haaste syntyy siitä, millaisessa muodossa filatelia
yhdistyksissä tarjotaan. Toimintamalli on rakentunut toisenlaisessa ajassa
syntyneille odotuksille.
Monet yhdistykset korostavat yhä kerhojen sosiaalista
vetovoimaa ja ystävyyssuhteiden syntymistä. Tämä perustuu kuitenkin pitkälti
menneisyyteen: nykyiset verkostot ovat muotoutuneet aikana, jolloin yhteisö oli
vielä avoin ja rakentumassa. Tänä päivänä ne ovat jo vakiintuneita. Uusi,
erityisesti nuorempi harrastaja voi kokea astuvansa valmiiseen sisäpiiriin,
johon on vaikea kiinnittyä. Usein tulokas käy kerran tai kahdesti ja katoaa.
Jos ja kun näin on tapahtunut toistuvasti, kyse ei todennäköisesti ole yksilöstä vaan rakenteesta.
Se, mikä pitkäaikaisille jäsenille merkitsee lämpöä ja
yhteistä historiaa, voi ulkopuoliselle näyttäytyä suljettuna järjestelmänä. Kun
toimintaa markkinoidaan tapana “saada uusia ystäviä”, todellisuudessa kuvataan
jo olemassa olevaa verkostoa. Uuden jäsenen oletetaan löytävän paikkansa omin
voimin, vaikka toimintatavat on rakennettu vanhojen jäsenten tarpeista käsin –
pysyvyyden, rutiinin ja tutun yhteisön varaan. Monelle seniorille filatelia on
myös identiteetin jatke: asiantuntemus ja sen tunnustaminen tuovat
merkityksellisyyttä. Inhimillinen ja ymmärrettävä piirre voi silti samalla
jäykistää hierarkioita ja vaikeuttaa nuorempien sitoutumista.
Sukupolvien erilaiset odotukset kärjistävät tilannetta.
Nuoret etsivät vuorovaikutusta, projekteja, luovuutta ja mahdollisuuksia
kehittyä. Iäkkäämmille harrastajille tärkeitä ovat jatkuvuus, rutiini ja oman
aseman säilyminen. Joskus myös yksinäisyyden torjuminen. Tällöin kerho voi vähitellen muuttua itseään ylläpitäväksi
yhteisöksi, jossa menneisyys on vahvemmin läsnä kuin tulevaisuus. Filatelian
perinteinen, normatiivinen luonne ei automaattisesti tarjoa samaa
merkityksellisyyttä uusille sukupolville kuin se tarjosi aikanaan nykyisille
vetäjille.
Rakenteellinen ongelma näkyy erityisesti suhtautumisessa
kritiikkiin. Kun uusi harrastaja ei viihdy, selitys etsitään helposti hänestä:
hän ei ehkä ollut tarpeeksi aktiivinen tai sosiaalinen. Tällainen tulkinta
vapauttaa yhteisön tarkastelemasta omaa toimintaansa. Jos lähes kaikki
tulokkaat kokevat saman, ongelma on yhteisön rakenteessa, ei yksilössä.
Yhteisöön ei liitytä murtautumalla, vaan silloin kun yhteisö jättää tilaa.
Tästä näkökulmasta ilmoitukset “vapaa pääsy” ja “kaikki
tervetulleita” jäävät helposti muodollisuuksiksi. Käytännössä paikalla on
vakiintunut joukko konkareita ja kutsuvieraita toisista seuroista.
Sama ristiriita heijastuu kouluyhteistyöhön. Kerhotoiminta
kouluissa vaikuttaa resurssien puolesta kevyeltä, mutta todellinen onnistuminen
riippuu ihmisistä, joilla on energiaa, pedagogista herkkyyttä ja halua rakentaa
uutta. Nykyinen ikä- ja asennerakenne ei laajassa mitassa tarjoa tällaisia
resursseja. Yksittäinen esitys tai tempaus on mahdollinen, mutta kuukausia
jatkuva, nuorten maailmaan sovitettu toiminta vaatii enemmän kuin perinteinen
vapaaehtoispohja realistisesti mahdollistaa.
Filatelian vieminen nuorille onnistuu vain, jos siitä ei
tehdä vanhan mallin jatketta. Vetäjiksi tarvitaan henkilöitä, joiden vahvuus on
nuorten kohtaamisessa, ei pelkästään vuosikymmenten filateelisessa rutiinissa.
Jos taas vastuu annettaisiin yhdistysten ulkopuolisille nuorisotyön osaajille,
osa jäsenistöstä saattaisi kokea perinteisen filatelian identiteetin
vaarantuvan.
Filatelistissa (01/2026) kerrottiin esimerkistä,
jossa koululaisten oman kiinnostuksen pohjalta Lohjalla saatiin vajaa kymmenen
nuorta pysymään kerhossa kevääseen 2026 asti. Tulos on myönteinen, mutta
herättää jatkokysymyksiä: kuinka moni jatkaa alkuinnostuksen jälkeen? Kuinka
moni sitoutuu vuosia kestävään polkuun kohden filateliayhdistyksiä ja näyttelyfilateliaa? Entä kuinka moni viihtyy
seniorivaltaisissa kokouksissa? Ja ennen kaikkea: mistä löytyy ympäri maata
riittävästi vastaavia vetäjiä? Kuinka moni yhdistys on valmis käynnistämään ja
ylläpitämään vastaavaa toimintaa?
Niin kauan kuin toiminta rakentuu ensisijaisesti
seniorijäsenten tarpeista ja suljetuista sosiaalisista rakenteista, nuorten –
ja usein myös keski-ikäisten – houkuttelu jää toiveeksi. Ilman perusteellista
muutosta syntyy yksittäisiä onnistumisia, mutta laajamittainen ja kestävä
nuorisotoiminta on epätodennäköistä.
Muutosta saatetaan peräänkuuluttaa hallinnossa ja jäsenlehtien pääkirjoituksissa, mutta
käytännön tasolla se voi kohdata vastustusta. On kerrottu esimerkkejä
paikkakunnilta, kuten Hämeenlinna, joissa seniorijäsenet jäivät pois
kokouksista uudistusten aikana ja palasivat, kun toimintatavat palautettiin
ennalleen. Tällaiset kokemukset kuvaavat muutosvastarinnan inhimillistä mutta
vaikutuksiltaan ratkaisevaa voimaa.
Onko siis kohtuutonta sanoa, että yhdistykset ovat
perinteidensä vankeja ja kokeneet jäsenet tahtomattaankin uudistumisen tulppa?
He eivät välttämättä koe asiaa näin, mutta kysymys kuuluu: mitä tapahtuu heidän
jälkeensä?
Yhdistysfilatelian ei-toivottava, mutta vääjäämätön hiipuminen on käsitelty toisessa blogissa (linkki).
Digitalisaatio – mahdollisuus vai harha?
On totta, että digiverkot ovat lisänneet keräilymateriaalin ja tiedon saatavuutta. Puhutaan myös sopeutumiskyvystä: harrastusta voi tehdä omalla tavallaan. Tämä on hyvä asia yksilölle, mutta auttaako se filatelian yhdistyksiä?
Eräs alan kauppias totesi osuvasti, etteivät uudet harrastajat tule yhdistysten kokouksiin tai tapahtumiin. Samat konkarit istuvat paikalla kerrasta toiseen. Yhdistysten omat Facebook-sivut ovat varsin passiivisia, kun taas muutamalla vapaamuotoisemmalla sivulla on aktiviteettia.
Yhdistysten sosiaalinen media ei toimi siksi, että ei ymmärretä somen ideaa - viestintä pitäisi olla kaksisuuntaista, jolloin vierailijat luovat sisältöä. Eí pelkästään ylhäältä alas ilmoitustaulua. Kuten vaikkapa uuden paperisen jäsenlehden numeron tai huutokaupan mainostamista. Isoin rasite on yhdistysten perinne vahvasta sisällön kontrollista, joka käytännössä tappaa vuorovaikutuksen ja täten mielenkiinnon seurata sivua säännöllisesti.
Filatelian vapaamuotoisemmissa Facebook-ryhmissä on rekisteröityneenä tuhansia jäseniä, mutta tämä ei tarkoita tuhansia sitoutuneita harrastajia. Valtaosa kyselyistä koskee perittyjen kokoelmien rahallista arvoa. Kun vastaus on useimmiten “muutama kymppi”, kiinnostus katoaa ja häivytään. Arvioisin, että jopa 90 % näiden ryhmien jäsenistä on passiivisia “haamuja”.
Mitä videoituihin luentoihin tulee, niiden sisällön näyttävyyteen pitäisi satsata todella paljon ja media-ammattilaisten voimin - jotta ne voisivat mitenkään saada huomiota päivittäisen digitaalisen tarjonnan tulvassa. Etenkin kun verkon algoritmit nostavat esille eniten huomiota saavia sisältöjä - ja painavat toisia piiloon. Aiemmat 5 videota ovat keränneet sosiaalisen median mittareilla mitättömän katselumäärän - suurin osa katsojista taitaa olla konkarifilatelisteja.
Uudistaminen ei synny ylhäältä
Vanhan sanonnan mukaan, kannettu vesi ei kaivossa pysy. Jos filatelia uudistuu, se tapahtuu nuorempien itsensä ehdoilla – ei seniorien perinteitä talutusnuorassa pitäen. Tämä näkyy muissakin keräilyilmiöissä: muumimukit, vinyylilevyt tai jääkiekkokortit eivät tarvitse rekisteröityjä yhdistyksiä kukoistaakseen.
Myös lavatanssit ovat kokeneet nuorisobuumin - nuorten itse jakamien sisältöjen kautta sosiaalisessa mediassa - ei järjestöbyrokratian ansiosta. Filatelian somekokeiluja jarruttaa luontainen varovaisuus: spontaani viestintä koetaan riskinä. Lisäksi ikääntynyt jäsenkunta haluaa edelleen kaiken paperilla.
Kriisi ja sen kieltäminen
Filatelistiliitto on kriisiorganisaatio. Jäsenistö ikääntyy ja vähenee. Tämä on ollut nähtävissä jo vuodesta 2018. Edellinen puheenjohtaja Hannula esitti vuosittain toimenpiteitä, joiden avulla jäsenmäärän väitettiin tasaantuneen. Todellisuudessa tilanne näytti parantuneen lähinnä alennettujen tutustumisjäsenmaksujen vuoksi – ja romahti, kun alennus päättyi.
Hirsmäki myöntää nyt sen, mikä on ollut ilmeistä: monien kerhojen jäsenmäärät ovat vähentyneet huomattavasti. Koronavuodet kiihdyttivät kehitystä. Tämä on ristiriidassa aiempien väitteiden kanssa (ks. blogin alustuskuva). Molemmat eivät voi olla totta.
Kerhokato on käynnissä, erityisesti pienillä paikkakunnilla. Niistä jäljelle jääneet harrastajat liittynevät isompiin yhdistyksiin. Ennustin jo vuonna 2020, että vuoden 2030 tienoilla jäljellä on noin 30 % silloisesta jäsenmäärästä. En näe syytä muuttaa arviota.
Vuonna 2026 voidaan näköjään pääkirjoituksessa ottaa puheeksi myös filatelian näyttelyjen alamäki - esimerkiksi näyttelykokoelmien asettajien ja yleisön määrän lasku. Jo vieraillessa Finlandia 2017-näyttelyssä oli silmiinpistävää, ettei kehysrivien välissä ollut juuri ketään muita, itseni lisäksi. Sama on ollut käytännössä kaikissa muissa sen jälkeen. Näyttelykokoelmiä on toki valtavan paljon halvempaa esitellä verkkosivuilla pdf-muodossa kuin jossain hallissa osanottajien pystyttäminä kehystauluina. Mutta voisin epäillä, kuinka moni näyttelyfilatelian ulkopuolinen ne edes verkostakaan käy katsomassa.
Lopuksi
Hirsmäki peräänkuuluttaa haasteiden tunnistamista, innovointia ja yhteistyötä. Jopa kasvusta vielä haaveillaan. Samalla yhdistystoiminta näyttäytyy monelle konservatiivisena, sisäänlämpiävänä ja muodollisena – kaukana nuorten harrastuskulttuurista. Tässä esille tuomani haasteet joko sivuutetaan tai käsitellään vain pienessä piirissä.
Ehkä joskus 2030-luvulla myönnetään avoimesti, että filateliayhdistysten jäsenmäärä romahti 2020-luvulla eikä kehitystä kyetty pysäyttämään. Ehkä silloin viimein luovutaan myös puheista kasvusta ja elvytyksestä. Totuus ei ole kaunis, mutta se on silti parempi lähtökohta kuin kaunisteltu harha.
Kommentit
Lähetä kommentti