The future of philately with philatelic associations

Teksti suomeksi on englanninkielisen tekstin alla. Text in Finnish is below English text.

What will stamp collecting look like in five years? In 10–15 years? How will stamp prices evolve? Many collectors simply want to enjoy the hobby without pondering these questions, which is understandable. Still, reflecting on them can be worthwhile.

Since 2019, I’ve attended philatelic events and meetings—both in person and online—followed social media, browsed magazines, and spoken with dozens of veteran collectors. From this, I’ve formed a picture of what the hobby looks like at ground level.

The Strengths of Associations—and Their Realities

Philatelic associations offer clear benefits:

• opportunities to buy, sell, and trade material,
• access to information and tips,
• social interaction: meeting like-minded people and making friends.

My own motivation for attending meetings is strongly tied to auctions and acquiring material. Yet here lies a recurring challenge: very few people collect the newest issues or want to share experiences about them. Sadly, attitudes toward anything modern are often negative. At auctions, 90–100% of the material is from the previous century. Personally, I only collect main types (Finland, Åland) and will consider deeper involvement when new production ceases entirely—likely when prices have dropped significantly.

One telling experience: I arrived at a club meeting straight from a first-day cancellation event at Helsinki’s main post office. When I mentioned it, no one seemed to understand or care. That gap between tradition and the present is striking.

Aging, Digitalization, and Content—Three Core Challenges

Editorials in member magazines repeatedly ask: How do we attract new members, young people, and women? How do we recruit volunteers for leadership roles? At the same time, tradition is treated as sacred, and significant reforms face resistance. From what I’ve seen, opposition is common.

I see three fundamental challenges:

1. An aging membership. Many veteran collectors will reach the end of their statistical lifespan by around 2030. This is already visible: faces at events rarely change.
2. Declining use of postage stamps. Physical stamps will likely be replaced by digital codes by 2030. The decline of letter and postcard culture erodes the hobby’s foundation.
3. The nature of association activities. Traditional meeting- and exhibition-based formats don’t align with today’s individualistic, digital hobby culture. (Historically, traditional clubs and societies were born in a situation where information was scarce, recreational equipment was rare, and community was local: commitment was an assumption.)

“Two Dreams” and the Limits of Visibility Efforts

I argue that attracting significant numbers of new members to traditional associations is extremely difficult—if not impossible. Two recurring beliefs dominate:

• Activity equals popularity: publishing magazines, attending book fairs, hosting exhibitions and sales events will revive the hobby.
• Social events are inherently attractive: newcomers will join if invited to meetings and exhibitions.

Reality differs. Leisure culture has changed: the unified, post-war, pre-internet era has given way to market liberalism, digitalization, and instant gratification. Paper letters and postcards are disappearing. Collecting isn’t dying—but it’s reorganizing. Today, collectors of sports cards, vinyl records, or Moomin mugs connect via Facebook groups and Instagram, not associations. They see no added value in bureaucracy.

Stamp exhibitions like at annual Helsinki book fair & exhibition require enormous volunteer effort and cost, yet rarely yield new members. Separate philatelic exhibitions are often “deserted frames,” as Colin Fraser of F.I.P. put it. Paper magazines speak to the already converted and, behind paywalls, may even restrict access to information that is freely available online.

Social Value—What Do Younger Collectors Gain?

Associations should honestly ask: What added value do meetings and exhibitions offer younger hobbyists? Between work, family, and studies, the threshold for participation is high. Travel costs and logistics add friction. Often, newcomers attend once or twice—then stop. Traditional meeting formats (quiet listening, long presentations) don’t appeal to younger generations. For many seniors, these gatherings are the highlight of a slow-paced life, making change unlikely.

Tradition, Hierarchy, and Bureaucracy

Association culture revolves around exhibitions and competitive philately: rules, hierarchies, medals. This demands administration and gatekeeping—bureaucracy that modern collectors find unappealing. Collecting is inherently free and individualistic. Other collector communities thrive without associations, relying on digital networks. This freedom is one reason younger and middle-aged collectors avoid organized philately.

Subjective judging in exhibitions can also steer taste—and market values—toward the interests of those in control. Claims of “developing the hobby” often mask self-interest: promoting formats that enhance the prestige and resale value of certain collections.

Membership Trends and the Future of Organizations

Realistically, by the 2030s in Finland, small rural clubs will vanish or merge into larger ones. Big-city associations may survive. The idea that “new seniors will replace the old” doesn’t match what I see: the same faces appear until they disappear.

The Finnish Philatelic Union (Filatelistiliitto) faces a downward trend. Digital initiatives are welcome but limited in impact, especially when communication remains top-down rather than interactive. Temporary slowdowns in membership decline likely stem from discounted fees for new members, not structural renewal. Similar patterns appear in the U.S. with the American Philatelic Society: campaigns slow decline but don’t reverse it. Growth in developing countries (China, India) doesn’t change Western realities.

Digital Media—No Quick Fix

Social media isn’t a bulletin board; it’s a conversation. If posts are one-way and overly formal, hobbyists won’t engage. Competing with museums, universities, and major cultural platforms for attention is unrealistic for fee-based associations. Older members often lack interest in the demands of interactive digital presence.

Market Trends and Prices

Most material is losing value: mixed lots sell for €5–10, boxes under €100. Recent price spikes for rarities likely reflect pandemic-era isolation and temporary demand shifts. Long-term, prices will stabilize or fall—patience pays.

The Elite Voice vs. Everyday Collectors

As former editor of Filatelisti-journal, Lauri Poropudas noted: many collectors pursue their own interests without caring about organizations. Individual members are generally smart and fair—but their voices are drowned out by an elite pushing its own agenda. This makes philatelic communication (magazines, exhibitions, guides) feel artificial.

History and Identity

Reports on organizational history mostly interest their authors. Nostalgia is natural, but it doesn’t build the future. The logic of the paper-letter era doesn’t apply today. Declinism reminds us: the more we look back, the less we address the present. As in investing: “Past performance is no guarantee of future results.”

Resistance to Criticism

Criticism is often unwelcome, seen as personal insult. Yet if my conclusions are wrong, what’s missing? This isn’t an attack on collecting itself, but on the ideology around it: rules, hierarchy, tradition. Internal worries voiced in member magazines already signal helplessness in the face of change.

For me, collecting isn’t a religion with sacred ideals beyond scrutiny. Calls to “focus on positives” abound elsewhere. Smiles alone won’t attract newcomers; media-savvy hobbyists judge value for themselves.

People in the associations will probably not accept my arguments and may say that I am completely mistaken: that the situation is not at all as serious as I portray it. I think the grounds for such thinking are psychological, not logical. I have written about it separately (link). 

Youth Programs and Retention

Recruiting children may seem easier than engaging adults—but focusing on school-aged youth is like carrying water to a dry well. The motivation is partly out of old habit: when you don't want to accept that schoolchildren's interests are not the same as in your own youth. When letters and cards vanish, stamps disappear from everyday life. The spark that once came from soaking stamps off envelopes is gone.

The Youth Philatelists’ Club (Nuorisofilatelistit) launched in 2024 via Teams. Its public profile is low, and its real aim seems to be recruiting young exhibition competitors—not simply fostering joy in collecting. TamCollect 2025 Philatelic Exhibition featured one youth exhibit, which is positive, but I predict the initiative will fade within a few years.

The key metric isn’t how many join, but how many stay after 3–5 years. Life changes—studies, work, family—push stamps into closets for decades. Even many 30–50-year-olds interested in stamps avoid clubs for the reasons outlined above.

---

Summary: Freedom, Individuality, and Honest Critique

Liberal collecting doesn’t need rules—unless the collector wants them. Ideologically, I’m a classical liberal and individualist: I value personal freedom and question institutions that protect “quality” for a narrow elite. Raising justified criticism matters. Traditional philatelic associations currently support my collecting only marginally—and often work against my goals.

Real renewal may come only after the boomer generation exits the stage and remaining actors reshape the hobby into a flexible, digitally connected, low-barrier community. Until then, it’s honest to admit: many associations are in decline, and philately’s vitality will depend on individual choice, not top-down hierarchy.

SUOMEKSI: Filatelian tila ja yhdistystoiminnan haasteet – kriittinen katsaus

Mitä postimerkkiharrastus on viiden vuoden päästä? Entä 10–15 vuoden kuluttua? Miten postimerkkien hinnat kehittyvät? Moni haluaa vain kerätä ajattelematta näitä kysymyksiä, mikä on ymmärrettävää. Silti niiden pohtiminen voi olla hyödyllistä.

Olen osallistunut filateelisiin tapahtumiin ja tapaamisiin vuodesta 2019 – sekä kasvokkain että verkossa – selaillut lehtiä, seurannut somea ja jutellut kymmenien konkarien kanssa. Tästä on muodostunut kuva lajin arjen todellisuudesta.

Yhdistysten vahvuudet – ja arjen vaatimukset

Filatelistiyhdistysten selviä etuja ovat:

• mahdollisuus ostaa, myydä ja vaihtaa materiaalia,
• tiedon saaminen ja jakaminen,
• sosiaalisuus: samanhenkisten kohtaaminen ja ystävystyminen.

Oma motivaationi käynteihin liittyy vahvasti huutokauppoihin ja materiaalin hankintaan. Tässä kuitenkin törmään usein samaan haasteeseen: hyvin harva kerää kaikkein uusinta aineistoa tai on kiinnostunut sen kokemuksista. Uuteen suhtaudutaan valitettavan usein nihkeästi. Huutokauppojen tarjonnasta 90–100 % on edelliseltä vuosituhannelta. Kerään vain päätyyppejä (Suomi, Ahvenanmaa) ja harkitsen tarkempaa paneutumista vasta, kun uusi tuotanto loppuu kokonaan – todennäköisesti myös hintataso laskee silloin selvästi.

Kokemustani kuvaa tilanne, jossa saavuin suoraan Helsingin pääpostin ensipäiväleiman tapahtumasta kerhoiltaan: mainintani ei herättänyt ymmärrystä tai uteliaisuutta. Se kertoo kuilusta nykyisyyden ja yhdistystradition välillä.

Ikääntyminen, digitalisaatio ja sisältö – kolme perushaastetta

Jäsenlehtien pääkirjoituksissa toistuu kysymys: Miten saamme uusia jäseniä, nuoria ja naisia mukaan? Entä vapaaehtoisia vastuutehtäviin? Samalla traditio on ”pyhä”, ja merkittäviin uudistuksiin suhtaudutaan nihkeästi. Kokemusperäisesti vastustus on yleistä.

Näen kolme perushaastetta:

1. Ikääntyvä jäsenistö. Suuri osa konkareista saavuttaa tilastollisen elinkaarensa pään 2030 tienoilla. Tämä on jo näkyvissä: kasvojen vaihtuvuus tapahtumissa on harvinaista, poisjääneistä/edesmenneistä kuulee koko ajan.
2. Postimerkkien käyttö vähenee. Fyysiset merkit korvautuvat digikoodeilla, todennäköisesti 2030 mennessä. Kirje- ja korttikulttuurin hiipuminen muuttaa harrastuksen perustaa.
3. Yhdistystoiminnan sisältö ja muoto. Perinteinen kokous-, näyttely- ja kilpailukeskeisyys ei vastaa nykyharrastamisen yksilöllistä ja digitaalista todellisuutta. (Perinteiset kerhot ja seurat ovat historiallisesti syntyneet tilanteessa, jossa tieto oli niukkaa, harrastamisen välineet harvinaisia ja yhteisöllisyys paikallista: sitoutuminen oli oletus.)

”Kaksi unelmaa” ja näkyvyysretoriikan rajat

Väittäisin, että perinteisten filatelistiyhdistysten on erittäin vaikea – ellei mahdoton – saada merkittävästi uusia jäseniä. Kaksi ”ikuisuusaihetta” toistuu puheissa:

• Aktiivisuus tuo suosion: julkaisut, kirjamessujen osallistumiset, näyttelyt ja myyntitapahtumat riittävät.
• Sosiaalinen toiminta on vetovoimaa: kunhan uudet saadaan mukaan kokouksiin ja näyttelyihin.

Todellisuus on toisenlainen. Harrastamisen kenttä on muuttunut: yhteiskunnallinen ”yhtenäiskulttuuri” on vaihtunut markkinaliberalismiin, digitalisaatioon ja tarpeiden välittömään tyydytykseen. Paperikirjeet ja -postikortit väistyvät sovelluksille; keräilyn painopiste on siirtynyt yksilöllisiin, verkossa verkottuviin yhteisöihin. Keräily ei ole kuolemassa, mutta se organisoituu eri tavalla: FB-ryhmät, Instagram-yhteisöt ja vertaisverkot korvaavat monet perinteiset yhdistysmuodot, koska niissä ei nähdä lisäarvoa yhdistyksen kautta.

Kirjamessujen yhteydessä järjestettyjen postimerkki-foorumien kaltaiset näkyvyystemput vaativat valtavasti vapaaehtoistyötä ja rahaa. Kokemus osoittaa, että uusia jäseniä niistä ei juuri synny. Samoin erilliset filatelianäyttelyt ovat pitkälti kehyskokoelmia vailla yleisöä: spontaani ulkopuolinen kiinnostus on vähäistä. Paperilehdet ja -oppaat taas puhuvat jo valmiiksi sitoutuneille, ja maksumuurin vuoksi ne pikemminkin panttaavat tietoa kuin avaavat sitä uusille.

Sosiaalinen lisäarvo – mitä nuorempi harrastaja saa?

Yhdistysten kannattaa rehellisesti pohtia, mikä on kokousten ja näyttelyjen todellinen lisäarvo, etenkin nuoremmille: työn, perheen ja opintojen lomassa kynnys lähteä paikalle on korkea. Matkustushässäkkä ja kustannukset korostuvat. Usein kuulee, että uusi kävijä tuli kerran tai kahdesti – eikä enää. Vakiintunut kokouskulttuuri (hiljaista kuuntelua, pitkät esitykset) ei houkuttele; samanaikaisesti konkarien arjen huippuhetki on juuri tämä perinne, mikä tekee muutoksesta epätodennäköistä.

Traditio, hierarkia ja byrokratia

Jäsenviestinnän kulmakivi on näyttely- ja kilpailufilatelia: säännöt, hierarkiat, luokat, mitalit. Se vaatii organisaatiota, sääntelyä ja portinvartijuutta – byrokratiaa, johon monella nykyharrastajalla ei ole kiinnostusta. Keräilyn periaate on vapaus: jokainen valitsee, mitä kerää ja miten kerää. Muumimukien, vinyylien tai urheilukorttien kerääjät eivät yleensä tarvitse yhdistystä; he löytävät toisensa verkon kautta. Sama vapaus koskee postimerkkejä – ja juuri tämä on yksi syy siihen, miksi nuoret ja keski-ikäiset eivät hakeudu yhdistystoimintaan.

Lisäksi subjektiiviseen arviointiin nojaavat näyttelyt voivat ohjata makua ja suuntaa itseään hyödyttävällä tavalla: jos arvostus rakentuu tietyn koulukunnan ympärille, myös jälleenmyyntiarvot muuttuvat. Tällainen ”kehittämisen” ideologia voi olla enemmän intressien kuin harrastuksen yhteisen hyvän palveluksessa.

Jäsenkehitys ja organisaatioiden tulevaisuus

Realistinen näkymä on, että 2030-luvulle mennessä pienet maaseutukerhot kuihtuvat tai sulautuvat isoihin. Suurimmissa kaupungeissa jotkin kerhot säilyvät. ”Uusia senioreita tulee tilalle” on väite, joka ei vastaa havaintojani: tapahtumissa näkee samat kasvot, kunnes luonnollinen poistuma hoitaa.

Suomen Filatelistiliitossa suunta on laskeva. Digitointi- ja videoavaukset ovat tervetulleita, mutta niiden teho on rajallinen, etenkin jos viestintä ymmärretään ”ylhäältä alas” -julistuksena eikä aidosti kaksisuuntaisena yhteisödialogina. Hetkellinen hidastus jäsenmäärän laskussa on todennäköisesti seurausta alennetuista jäsenmaksuista uusille (kahden vuoden kampanja), ei sisällön murroksesta. Kun alennus poistuu, lasku jatkuu. Vastaava kehitys on nähty Yhdysvalloissa APS:ssa: kampanjat hidastavat, mutta eivät käännä trendiä. Kehittyvien maiden filatelian kasvu (Kiina, Intia) ei muuta Suomen tai länsimaiden realiteetteja.

Digiviestintä – ei pikavoittoja

Some ei ole ilmoitustaulu, vaan keskustelufoorumi ja yhteisö. Jos julkaisu on yksisuuntaista ja sävy ”oikeamielinen”, harrastajat eivät jää kommentoimaan, jakamaan tai tuottamaan omaa sisältöään. Resurssikilpailussa yhdistykset häviävät joka tapauksessa museoille, yliopistoille, Yle Areenalle ja Wikipedia-ympäristölle. Vanhemmat jäsenet eivät välttämättä halua tai jaksa hypätä kaksisuuntaiseen, jatkuvaa läsnäoloa vaativaan mediavirtaan.

Markkinat ja hinnat

Suurin osa materiaalista halpenee: sekalaiset erät pyörivät 5–10 € tasolla, laatikolliset realisointierät alle sadan. Harvinaisuuksien hinnannousu viime vuosina voi heijastaa korona-ajan eristäytymistä ja kysynnän hetkellistä siirtymää; pitkällä aikavälillä oletan hintojen tasapainottuvan tai jopa laskevan.

Viestinnän eliitti ja arjen filatelisti

Filatelisti-lehden entisen päätoimittajan Lauri Poropudaksen toteamus kuvaa tilannetta hyvin: suuri osa kerää ilman järjestöjä. Yksittäiset jäsenet ovat useimmiten fiksuja, reiluja ja mukavia – mutta ääni jää mediatilan eliitille, jolla on agenda: ohjata harrastusta omien mieltymysten ja taloudellisten intressien suuntaan. Siksi filatelistiviestintä (näyttelyt, lehdet, oppaat, luettelot) näyttäytyy helposti teennäisenä.

Historiat ja identiteetti

Järjestöjen menneisyysraportit kiinnostavat lähinnä kirjoittajiaan. Vanhemmiten menneen muisteleminen lisääntyy; se on inhimillistä. Mutta filatelian tulevaisuutta ei rakenneta sillä logiikalla, jolla paperikirjeiden aikakaudella rakennettiin. Deklinismi muistuttaa: mitä enemmän katsomme taakse, sitä vähemmän näemme nykyhetken. Sijoitusmaailman peruslause sopii tähän: ”menneisyys ei takaa tulevaisuutta.”

Kritiikin vastaanotto

Kritiikkiä ei aina siedetä; se koetaan henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Silti olennaista on kysyä: jos johtopäätökseni ovat virheellisiä, missä kohtaa olen väärässä? Tämä ei ole hyökkäys keräilyä vastaan, vaan ideologiaa vastaan: sääntöjä, hierarkiaa ja traditiota, jotka leimaavat perinteistä yhdistystoimintaa. Huolestuneiden puheenvuorojen esittäminen jäsenlehdissä osoittaa jo itsessään avuttomuuden tunteen muutoksen edessä.

Minulle keräily ei ole uskonto, jota ei saa tarkastella kriittisesti. ”Keskitytään positiiviseen” on helppo kehotus – sitä riittää kyllä muualla. Uusille harrastajille pelkkä hymy ei riitä; mediataju ja oma kokemus kertovat nopeasti, paljonko lisäarvoa yhdistys tuottaa – jos tuottaa.

Todennäköisesti yhdistysten ihmiset eivät hyväksy väitteitäni ja saattavat todeta, että olen täysin erehtynyt: että tilanne ei ole lainkaan niin vakava kuin kuvaan. Minusta perusteet tällaiseen ajatteluun ovat psykologiset, eivät loogiset. Olen kirjoittanut siitä erikseen (linkki).

Nuorisotoiminta ja pysyvyys

Nuoria yritetään rekrytoida, osin siksi että heihin on helpompi istuttaa haluttu ideologia. Ja osin vanhasta tottumuksesta: kun ei haluta hyväksyä, että koululaisten kiinnostus ei ole sama, kuin omassa nuoruudessa. Syksyllä 2024 aloitettu Nuorisofilatelistien etäkerho Teamsissa on profiililtaan matala, eikä se sellaisenaan ole ”vallankumous”. TamCollect 2025:ssä nähtiin yksi kokonainen nuorten kokoelma, mikä on sinänsä myönteistä. Silti arvioin, että kerhon toiminta kestää muutaman vuoden ja hiipuu brändiksi, jota seniorit pitävät hengissä.

Tärkeä mittari ei ole montako nuorta saadaan hetkeksi mukaan, vaan kuinka moni jatkaa 3–5 vuoden päästä. Kun opinnot, työ ja perhe tulevat ajankohtaisiksi ja muutot vievät eri paikkakunnille, merkit voivat jäädä kaappiin vuosiksi. Myös moni 30–50-vuotias on kiinnostunut merkeistä, mutta ei käy kerhoissa – juuri edellä kuvatuista syistä. Koululaisten rekrytointiyritys on vain ”veden kantamista kaivoon”: jos kirjeitä ja kortteja ei enää lähetetä, merkit eivät näy arjessa, eikä harrastuksen kipinä syty samalla tavalla kuin ennen.

---

Yhteenveto: vapaus, yksilöllisyys ja perusteltu kritiikki

Liberalistinen keräily ei tarvitse sääntöjä, ellei harrastaja itse niin halua. Olen ideologisesti klassinen liberaali ja individualisti: kunnioitan yksilön vapautta ja suhtaudun kriittisesti instituutioon, joka suojelee ”laatua” – usein kapean eliitin etua myös heidän taloudellisen intressinsä takia. Siksi koen tärkeäksi, että perusteltu kritiikki tuodaan esiin. Perinteinen filatelistiyhdistystoiminta ei tällä hetkellä palvele omaa tapaani kerätä kuin osittain – ja liian vähän.

Todellinen uudistuminen on mahdollinen vasta sen jälkeen, kun suurten ikäluokkien sukupolvi on poistunut järjestökentältä ja jäljellä olevat toimijat uskaltavat muotoilla harrastuksen yksilölähtöiseksi, digitaalisesti verkottuneeksi ja matalan kynnyksen yhteisöksi. Siihen asti on rehellistä todeta: monessa yhdistyksessä suunta on laskeva, ja parhaat mahdollisuudet filatelian elinvoimaan löytyvät harrastajien omista vapaista valinnoista, ei ylhäältä säännellystä hierarkiasta.