ChatGPT (Tekoäly/AI) ja and ukkoutumisen haaste / challenge of graying
TEXT IN ENGLISH BELOW ENGLISH TEXT
Kysyin ChatGPT:ltä, miksi yhdistysten on niin vaikea puhua siitä, että toiminta on hiipumassa? Sain seuraavia vastauksia.
Tämä on erittäin osuva ja tärkeä kysymys.
Filatelistiyhdistysten (ja laajemminkin monien muiden perinteisten
harrastusyhdistysten) vaikeneminen oman tulevaisuutensa synkistä näkymistä ei
ole sattumaa. Ilmiö johtuu useiden tekijöiden yhdistelmästä:
🔒 1. Inhimillinen
torjunta ja toivon ylläpito
- Pitkään
mukana olleet aktiivijäsenet eivät halua hyväksyä rakkaan
harrastuksen ja sen yhteisön näivettymistä.
- On psykologisesti
helpompaa keskittyä nykytoimintaan ja toivoa parempaa kuin kohdata
todellisuus suoraan.
- "Niin
kauan kuin minä olen hengissä, tämä toimii" -asenne on yleinen.
🎭 2. Kasvonkohotuksen
tarve ja ulkoinen uskottavuus
- Moni
yhdistys pyrkii näyttämään ulospäin aktiiviselta ja elinvoimaiselta
esimerkiksi juhlimalla merkkivuosia, julkaisemalla näyttelyraportteja
tai pitämällä verkkosivut yllä.
- Myöntäminen
jäsenkadosta, vanhenemisesta tai toiminnan päättymisestä koetaan
imagollisesti vaaralliseksi ja voi vähentää tukea tai näkyvyyttä.
📉 3. Pelko
lumipalloefektistä
- Jos
yhdistys avoimesti myöntää olevansa hiipumassa, se voi kiihdyttää
jäsenkatoa:
- "Miksi
liittyisin, jos tämä loppuu kohta?"
- "En
halua käyttää aikaani kuolevaan kerhoon."
- Tällöin
vaikeneminen on taktinen valinta.
⚙️ 4. Toimijoiden väsymys ja
resurssipula
- Monessa
yhdistyksessä muutamat yksittäiset ihmiset pyörittävät kaikkea.
- Aikaa
tai energiaa ei ole strategiseen arviointiin tai tulevaisuuden
visiointiin, joten vaikeneminen on passiivinen seuraus uupumisesta.
🧱 5. Institutionaalinen
konservatiivisuus
- Monet
yhdistykset ovat byrokraattisia ja hitaasti muuttuvia.
- Näissä
yhteisöissä uusi ajattelu tai kriittinen pohdinta ei ole kulttuurisesti
tervetullutta.
- Vanhat
rakenteet kannustavat säilyttämiseen, eivät uudistamiseen tai alasajon
suunnitteluun.
🪞 6. Peili heikosta
liittotasosta
- Suomen
Filatelistiliitto ja sen jäsenyhdistykset eivät juurikaan julkaise
avoimia jäsenkehitystilastoja tai strategisia suunnitelmia yhdistysten
elinkelpoisuudesta.
- Ilman
selkeää koordinaatiota tai avoimuutta ylhäältäpäin yksittäiset yhdistykset
ovat oman näkökulmansa varassa.
📝 Yhteenveto
Filatelistiyhdistysten vaikeneminen lähestyvästä lopusta
johtuu useista asioista:
|
Syy |
Kuvaus |
|
Inhimillinen torjunta |
Vaikea hyväksyä rakkaan yhteisön hiipumista |
|
Ulkoisen kuvan suojelu |
Pelätään uskottavuuden menettämistä |
|
Pelko jäsenkadosta |
Ei haluta laukaista itseään vahingoittavaa kehää |
|
Toimijoiden väsymys |
Ei riitä resursseja strategiseen itsetarkasteluun |
|
Konservatiivisuus |
Rakenteet estävät uudistumisen ja kriittisen keskustelun |
|
Johtajuuden puute |
Liittotason ohjaus ja avoimuus heikkoa |
Kohdasta 6. toteaisin, että Filatelistiliitto kyllä puhuu ja
julkaiseekin jäsenmääristä, mutta kokeillut toimenpiteet asian korjaamiseksi
eivät näytä auttaneen. Väitän, että edellisessä 6 kohdan listassa olevat
yhdistysten sisäiset ominaisuudet estävät avoimen asian käsittelyn. Joka
olisi lähtökohta tehdä jotain konkreettisesti toimivaa.
Huom: Kritiikki tavataan yleensä kuitata, että puskista
huutelijan kannattaisi ottaa itse vastuuta,
tulla itse mukaan vaikuttamaan. Jos katsoo edellistä 5 - 6 kohdan listaa
yhdistysten ominaisuuksista, siinä on semmoisia muureja, joiden yli on
vaikeaa, jos ei mahdotonta päästä. Uudistusten ehdottaja todennäköisesti
jyrätään, koska niin toimitaan ja sitä kokeillaan mitä aina ennenkin. Täten oma aktiivisuus kannattaa suunnata siihen postimerkkien
keräilyyn itseensä.
Kun filatelia harmaantuu – miten ukkoutuminen muuttaa
koko harrastuskultuurin?
Filatelian suomalainen kenttä kertoo selkeää tarinaa:
jäsenkunta ikääntyy nopeasti, uusia harrastajia tulee vain harvoin, ja kun on
seurannut tilannetta pitkään, on helppo päätellä, että vuoteen 2030 mennessä
suuri osa nykyisistä vanhemmista jäsenistä saavuttaa tilastollisen elinikänsä
pään. Silti he maksavat jäsenmaksunsa vuodesta toiseen, vaikka eivät enää
aktiivisesti osallistuisi yhdistyksen tapahtumiin. Taustalla ei ole niinkään
kiinnostus postimerkkeihin sinänsä, vaan syvät inhimilliset motivaatiot, jotka
liittyvät identiteettiin, yhteisöllisyyteen ja elämän jatkuvuuden tunteeseen.
Monelle jäsenyys ei ole pelkkä harrastus, vaan osa
minäkuvaa. Filatelistiksi ryhtyminen on usein tapahtunut nuoruudessa, ja
vuosikymmenten saatossa se on muovautunut elämän pituiseksi rooliksi. Jäsenyys
on hiljainen vakuutus siitä, että ihminen on yhä mukana, että hän kuuluu
johonkin ja että hänen elämäntyönsä – kokoelmien rakentaminen, tietojen
kartuttaminen, osallistuminen – ei ole menettänyt arvoaan. Iäkkäämmälle
jäsenelle tämä tunne on joskus tärkeämpi kuin itse keräily.
Yhteisöllisyys on toinen merkittävä tekijä. Filatelia
on tarjonnut vuosikymmenten ajan turvallisen sosiaalisen ympäristön, jossa
kaikki puhuvat samaa kieltä ja ymmärtävät toistensa intohimoja. Kerhoillat,
huutokaupat ja keskustelut rytmittävät arkea ja tuovat siihen struktuuria.
Erityisesti yksinäisyyttä kokeville ikääntyneille nämä hetket voivat olla
viikon tärkeimpiä, paikka, jossa heillä on edelleen jokin rooli ja jota ilman
elämä olisi tyhjempi.
Samalla jäsenmaksun maksaminen on osa totuttua rutiinia
– sellainen vuosittainen ele, jota ei oikeastaan tarvitse harkita. Se tuo jatkuvuutta
maailmassa, jossa moni muu asia muuttuu tai katoaa. Tähän liittyy myös
ajatus omasta elämäntyöstä: jos kokoelmaa on rakennettu viisikymmentä tai jopa
seitsemänkymmentä vuotta, jäsenyyden ylläpito on tapa pitää huolta tarinasta,
jota ei haluta päästää irti.
Kulttuurinen kuilu?
Kaikki tämä on inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta
samalla se synnyttää toisen puolen, jota harvemmin ääneen sanotaan. Kun
yhdistyksen demografia vinoutuu, syntyy väistämättä kulttuurinen kuilu, joka
tekee nuorten liittymisestä vaikeaa. Vanhempien jäsenten muistot, kieli ja
viitekehys ovat usein peräisin 1960–1980‑luvuilta, ja kerhoillat voivat
helposti muuttua nostalgian näyttämöksi. Tämä on luonnollista, sillä
menneisyyttä jaettuine tarinoineen on turvallista muistella. Ongelmana on, että
nuorilla ei ole vastaavia kokemuksia, eikä heillä ole pääsyä siihen
tunneperäiseen maailmaan, jossa vanhemmat elävät. He tulevat paikalle, mutta
kokevat olevansa vieraita muiden lapsuus- ja nuoruusmuistojen keskellä.
Tähän liittyy myös uudistusten torjuminen. Moni
vanhempi jäsen ei vastusta muutoksia siksi, etteivät ymmärtäisi niitä, vaan
koska muutos tuntuu uhkaavan jotakin syvempää – sen, mitä filatelia on
heille merkinnyt koko elämän ajan. Silloin muutos ei ole vain
organisaatiollinen asia, vaan suora kosketus identiteettiin. Pelko
siitä, että uudistukset muuttavat harrastuksen tuntemattomaksi ja vievät heiltä
viimeisen kiinnittymisen kohteen, saa aikaan varovaisuutta ja toisinaan
jyrkkääkin vastustusta. Tämä puolestaan tekee nuorten ideoiden läpimenon
vaikeaksi, vaikka ne olisivat harrastuksen eloonjäämisen kannalta
välttämättömiä.
Yksi ilmiö on erityisen haitallinen: deklinismi, eli
käsitys siitä, että ennen kaikki oli paremmin. Se on vahva kognitiivinen
harha, joka korostuu iän myötä ja joka filatelian kaltaisessa menneisyyteen
linkittyvässä harrastuksessa nousee helposti pintaan. Kun nykyiset merkit,
postipalvelut ja keräilytrendit nähdään automaattisesti heikompina tai
merkityksettöminä verrattuna “kultaisiin vuosiin”, nuorempi harrastaja (kuten
minä) saa viestin, ettei hänen kiinnostuksensa kohde ole “oikeaa filateliaa”.
Tämä on paradoksaalista, sillä harrastus, joka elää historiasta, tyrehtyy
lopulta, jos se ei hyväksy tulevaisuutta.
Ilmapiiri, jossa menneisyys hallitsee ja tulevaisuutta
vähätellään, on luonteeltaan sulkeutuva. Yhdistys on toki elossa: lehti
ilmestyy, jäsenmaksut tulevat ajallaan ja vuosikokous pidetään. Mutta se ei ole
enää elinvoimainen. Toiminta ei kehity, eikä uusien harrastajien polku
yhdistyksen sisään ole avoin vaan täynnä näkymättömiä esteitä. Kyse ei ole
kenenkään pahantahtoisuudesta, vaan ryhmädynamiikasta, joka syntyy
luonnollisesti silloin, kun jäsenistön ikärakenne vinoutuu ja kulttuuri
jähmettyy.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaiken pitäisi olla
toisin. Ensin on tunnistettava, mistä ilmiö syntyy. Vanhemmat jäsenet ovat
kiinnittyneet harrastukseen syistä, jotka ovat syvästi inhimillisiä ja
merkityksellisiä. Nuoret puolestaan eivät kaipaa nostalgian museota, vaan
elävää kulttuuria, jossa mennyt ja tuleva voivat olla yhtä aikaa läsnä. Kysymys
kuuluu: haluaako yhdistys rakentaa siltaa, jota pitkin nämä kaksi maailmaa
voivat kohdata? Se on ratkaisu, joka ei vie mitään pois vanhoilta, mutta voi antaa
harrastukselle tulevaisuuden.
Uudet nuoret harrastajat ”kisällistä mestariksi”?
Filatelian piirissä on pitkään toivottu nuorten palaavan
harrastuksen pariin, ja on tehty aloitteita, joissa erityisillä
koulukampanjoilla tai nuorille suunnatulla etäyhdistyksellä (Nuorisofilatelistit)
voitaisiin herättää uusi sukupolvi keräilyn taian äärelle. Ajatus kuulostaa
sinänsä loogiselta: tuodaan postimerkit nuorille, kouluun, opetetaan
perusasiat, annetaan näytekokoelmia, annetaan jopa valmiita polkuja
näyttelykeräilyn maailmaan. Kun nuori pääsee alkuun, hän ehkä innostuu lisää ja
liittyy yhdistykseen. Ongelmana on kuitenkin se, että tämä toimintamalli
pohjautuu ajattelutapaan, joka on peräisin toisesta kulttuurisesta aikakaudesta
– aikaan, jolloin harrastukset omaksuttiin hierarkkisesti mestarilta
kisällille.
Perinteinen filatelia rakentuu vahvasti normien,
sääntöjen ja vakiintuneiden käytäntöjen ympärille. Harrastajalla on käsitys
siitä, miten “oikea” kokoelma rakennetaan, millaisia luokkia näyttelyissä on, millaisia
mitaleja ja palkintoja, millainen materiaali on arvostettua ja millaista ei, ja
missä järjestyksessä asioita on sopivaa oppia. Tätä perinnettä halutaan
ymmärrettävästi välittää nuorille. Kuitenkin nuorten tämänhetkinen kulttuuri
toimii täysin toisenlaisella logiikalla. Nykyajan lapset ja nuoret oppivat,
kokeilevat ja rakentavat identiteettiään omaehtoisesti, ilman hierarkkisia
rakenteita ja ilman ylhäältä tulevia normeja. He luovat itse omat sääntönsä,
omaavat vahvan halun muokata asioita itselleen sopiviksi ja suhtautuvat
epäluuloisesti ajatukseen, että olisi olemassa yksi oikea tapa harrastaa.
Tämä näkyy kaikissa nuorten harrastuksissa. Esimerkiksi
digitaalinen keräily, pelien sisäiset esineet, Pokémon- ja Magic-kortit,
fanikulttuurien artefaktit ja verkkoyhteisöjen omat kokoelmat toimivat täysin
ilman ulkoista auktoriteettia. Keräilyssä on toki edelleen järjestystä ja
merkityksellisyyden kokemuksia – niiden sisäinen arvo rakentuu kuitenkin
yhteisöjen, viraalikulttuurin ja hetkellisten trendien kautta, ei muodollisten
sääntöjen tai vuosikymmenten perinteiden perusteella. Tämän vuoksi nuori, jota filatelian
nimissä pyritään ohjaamaan näyttelykokoelman rakentamiseen, kohtaa helposti
vieraan maailman, jossa hänen omaa luovuuttaan ja omistajuuttaan rajoitetaan
ennen kuin hän on edes ehtinyt innostua.
“Mestari–kisälli” -malli toimii edelleen joillakin aloilla,
kuten musiikinopetuksessa, tietyissä urheilulajeissa ja käsityötaidoissa, mutta
näillä aloilla hierarkia kytkeytyy selkeään taitotason ja statuksen nousuun.
Filateliassa ulkopuolinen tarkkailija ei näe tällaista nousua (vaikka se kuinka
näkyisi yhteisön sisällä ansioituneisuutena), sillä keräily ei ulkoisesti muuta
harrastajan asemaa tai identiteettiä. Siksi sama asetelma, joka toimii
viulunsoitossa tai judossa, ei tunnu nuorten mielestä perustellulta filatelian
yhteydessä. Se saattaa vaikuttaa pikemminkin keinotekoiselta tai
vanhanaikaiselta, omakohtaiselle kokemiselle.
Tähän liittyy myös se, että kampanjoiden avulla voidaan
kyllä herättää lyhytaikainen kiinnostus, mutta pelkkä kiinnostus ei muutu
identiteetiksi eikä pitkäjänteiseksi harrastukseksi. Nuori voi innostua
hetkeksi, mutta ellei harrastusmuoto vastaa hänen kulttuurisia odotuksiaan –
kuten omaehtoisuutta, mahdollisuutta vaikuttaa, tilaa tuoda omaa tyyliä ja
tarinaa – hän ei jää harrastuksen pariin. Kampanjat ovat siis parhaimmillaankin
pintasilauksia, jotka eivät muuta itse rakenteita. Jos yhdistys tai laajempi filateliayhteisö
säilyttää hierarkkisen muotonsa, nuori ei välttämättä koe sitä omakseen, vaikka
alkuinnostus olisi kuinka voimakas.
Tämä ei tarkoita, että nuoret eivät keräilisi. Päinvastoin:
keräily on nuorten kulttuurissa elinvoimaisempaa kuin koskaan, mutta se elää
toisenlaisissa ympäristöissä ja eri välineiden kautta. Filatelian haaste ei
ole se, ettei nuoria kiinnosta keräily, vaan se, että heitä yritetään ohjata
muotoon, jota he eivät välttämättä pidä merkityksellisenä. Siksi on
realistista olettaa, että nykyisillä menetelmillä – perinteitä painottamalla,
sääntöjä opettamalla ja hierarkkisia malleja ylläpitämällä – nuorista ei saada
kasvavaa jäsenkuntaa.
Ongelma ei ole nuorissa, vaan tavassa, jolla heitä
lähestytään. Jos filatelia haluaa tavoittaa nuoria, sen täytyy kyetä
tarjoamaan heille tilaa tulkita, muokata ja rakentaa harrastustaan omilla
ehdoillaan, eikä ainoastaan siirtää vanhaa perinnettä sellaisenaan seuraavalle
sukupolvelle. Vasta silloin nuorilla on mahdollisuus tuntea filatelia
omakseen – ei velvollisuutena tai opeteltavana mallina, vaan aidosti elävänä ja
omannäköisenä harrastuksena.
When
philately turns gray – how does graying change the entire hobby culture?
The
landscape of Finnish philately tells a clear story: membership is aging
rapidly, new enthusiasts enter only rarely, and by 2030 a large proportion of
today’s older members will inevitably be gone. Yet they renew their memberships
year after year, even if they no longer actively collect. The motivation behind
this is not really about stamps anymore, but about deeply human needs—identity,
community, and a sense of continuity.
For many,
belonging to a philatelic association is not a mere hobby but part of their
self-image. Most began collecting in childhood or youth, and over the decades
the role of “philatelist” has become woven into their personal history. A
membership card is a quiet reassurance that they are still part of something,
that they belong, and that the work they put into their collections—building,
studying, cataloguing, participating—still carries meaning. For older members
this feeling often becomes more important than the act of collecting itself.
Community
plays an equally crucial role. Philately has long provided a safe social
environment where everyone speaks the same cultural language and understands
the passions of others. Club meetings, auctions, and discussions bring
structure to everyday life. For older members living alone, these encounters
may be the most meaningful moments of the week; they are places where one is
still needed and where life feels less empty.
Paying the
annual fee also becomes a routine—something done naturally, without
reconsideration. It brings continuity in a world where many other things change
or disappear. This continuity connects to the sense of having built something
substantial over a lifetime. If a person has worked on a collection for fifty
or seventy years, maintaining membership is a way of maintaining the story they
have spent their life authoring.
All of this
is understandable and deeply human. But it also creates another, less discussed
consequence. When a club’s demographic profile becomes heavily skewed toward
older adults, a cultural divide emerges that makes it difficult for younger
people to find their place. The shared memories, references, and conversational
style often come from the 1960s to the 1980s, and meetings can easily turn into
stages for nostalgia. Remembering the past is natural—shared memories feel
safe. The problem is that younger attendees lack those memories and cannot
enter the emotional world in which the senior members live. They may arrive
interested and open-minded, only to find themselves surrounded by someone
else’s childhood and youth.
This is
linked to resistance to change as well. Older members typically do not oppose
new ideas out of unwillingness to understand them. Rather, change feels like a
threat to something fundamental—the meaning philately has held throughout their
entire lives. In that context, organizational or practical changes become
symbolic challenges to identity. The fear that change will turn familiar
philately into something unrecognizable leads to caution or even firm refusal.
As a result, it becomes difficult for younger members’ ideas to gain traction,
even when those ideas are vital for the association’s long-term survival.
A
particularly harmful factor in this dynamic is declinism—the belief that
everything was better in the past. It is a strong cognitive bias that tends to
intensify with age and is especially potent in hobbies linked to history, like
philately. When modern stamps, postal services, or collecting trends are
automatically seen as inferior or meaningless compared to the “golden years,”
younger collectors receive the implicit message that their interests are not
“real philately.” This is paradoxical: a hobby that celebrates history risks
withering if it cannot accept the future.
An
atmosphere dominated by nostalgia and skepticism toward the new becomes
inward-looking. The association continues to exist—magazines are published,
membership fees arrive on time, and annual meetings are held—but vitality
quietly fades. Activities stagnate, and new members encounter invisible
obstacles the moment they walk in the door. No one intends harm; these are
simply natural outcomes of group dynamics in an aging community.
This does
not mean everything needs to be overturned. The first step is understanding
where the phenomenon originates. Older members remain connected to the hobby
for reasons that are deeply meaningful and emotionally rich. Younger
enthusiasts, however, do not seek a museum of nostalgia—they want a living
culture where past and future coexist. The real question is whether a club
wants to build a bridge that allows these two worlds to meet. Doing so would
not diminish the value of the old, but it could give the hobby a future.
Young
new members – from beginners to exhibition philatelists?
In the
philatelic world, there has long been a hope that young people might rediscover
the hobby. Many associations believe that specially designed school campaigns
or youth-oriented projects could awaken a new generation to the charm of stamp
collecting. The idea seems logical: bring stamps into the classroom, teach the
basics, provide sample collections, and guide children toward building an
exhibition‑level collection. Once a young person gets started, they might
become inspired and eventually join the association. The problem is that this
entire approach is rooted in a mindset from a different cultural era—one in
which hobbies were adopted through a hierarchical “master and apprentice”
model.
Traditional
philately is built on norms, rules, and well‑established practices. There is a
clear sense of what a “proper” collection should look like, what exhibition
classes exist, what material is considered valuable and what is not, and in
what order things ought to be learned. It is understandable that this tradition
is something older collectors wish to pass on. However, contemporary youth
culture operates according to a completely different logic. Young people today
learn, experiment, and construct their identities independently, without
hierarchical structures and without top‑down norms. They create their own
rules, value personal ownership over their interests, and are skeptical toward
the idea that there is only one correct way to pursue a hobby.
This is
evident in every sphere of youth activity. Digital collecting, in‑game items,
Pokémon and Magic cards, fandom objects, and the artifacts of online
communities all thrive without external authority. These forms of collecting
certainly involve structure and a sense of meaning, but that meaning arises
from communities, viral culture, and the rapid evolution of trends rather than
from formal rules or decades‑old traditions. For this reason, a young person
who is guided toward creating an exhibition collection under the banner of
philately often encounters an unfamiliar world where their creativity and
autonomy are limited before they have even had a chance to become genuinely
interested.
The
“master–apprentice” model still works in some fields—music education, certain
sports, and traditional crafts—because in those fields the hierarchy is tied to
a tangible progression of skill and status. In philately, from an outsider’s
perspective, such progression is not visible. Collecting stamps does not
outwardly transform a person’s position or identity in a way that justifies a
hierarchical learning structure. The same model that functions in violin
studies or judo feels artificial or unnecessary in philately, particularly to
young people who value authenticity and the ability to shape their own
experience.
Campaigns
and school activities may create short‑term interest, but interest alone does
not develop into identity or long‑term commitment. A young person may enjoy the
activity for a moment, but if the format of the hobby does not align with their
cultural expectations—autonomy, agency, the ability to influence, and the
freedom to express their own style and narrative—they will not remain engaged.
Campaigns at best create a temporary spark. They do not change the underlying
structures. If the association or the wider philatelic community maintains a
hierarchical shape, young people will not see themselves in it, regardless of
how enthusiastic they might be at first.
This is not
because young people are uninterested in collecting. On the contrary:
collecting is more vibrant in youth culture today than ever before, but it
lives in different environments and through different mediums. The issue is not
that young people avoid collecting, but that they are being asked to adopt a
form of collecting that no longer resonates with how they relate to hobbies. It
is therefore realistic to conclude that the current methods—emphasizing
tradition, teaching rules, and maintaining hierarchical models—are not likely
to produce a growing cohort of young philatelists.
Your
assessment is well‑founded. The challenge does not lie with young people
themselves, but with the way they are approached. If philately hopes to attract
youth, it must offer them the space to interpret, modify, and shape the hobby
on their own terms, rather than simply transferring an inherited tradition
unchanged from one generation to the next. Only then can young people come to
see philately as genuinely their own—not as an obligation or a prescribed
format, but as a living, personally meaningful activity.
Keräilyn tyhjänpuhujat
Olen lukenut kirjaa "Työelämän tyhjänpuhujat".
Siinä ruoditaan työelämään kuuluvaa ns. kapulakieltä eli tyhjänpuhumista. Eli
viestintää jossa käytetään monimutkaisia pitkiä lauseita, joissa ehkä
merkityskin hämärtyy ja tuotetaan paljon sanoja, sanomatta paljon mitään.
Nyky-työelämässä tällaiseen varmaan kiinnitetään huomiotakin
jotta voidaan välttää. Eri asia voi olla eläköityneiden seniorien valtakunnassa
Filatelistiliitossa. Jotka havaintojeni mukaan omaavat konservatiiviset,
sanoisinko Kekkosen ja Koiviston aikaan jääneet arvot ja toimintatavat.
Liiton pj Vesa Hirsmäki nostaa jälleen kerran liiton
jäsenmäärän laskun puheenaiheeksi (Filatelisti 04/2025). Aivan kuin ei
muistettaisi, että asiaa on käsitelty ehkä joka kolmannessa puheenjohtajan
kirjoituksessa viime vuosina ja hänkin jo tänä keväänä. Toki asiasta voi olla
huolissaan ja luvata tehdä sille jotain, mutta kuinka kauan lukija eli liiton
jäsen vielä uskoo?
Kapulakielestä eli tyhjänpuheesta esimerkkinä olkoon lause:
"Syksyn tehostettavilla toimilla liittohallitus asettaa tavoitteet
jäsenkehitykselle ja päättää toimenpiteistä niiden saavuttamiseksi, jotka
tulevat sisältämään useita eritasoisia toimenpiteitä niin lyhyellä kuin
pitkälläkin aikavälillä."
Eli: luvataan mahtipontisesti jotain jostakin mutta
kuitenkin siten, ettei mitään konkreettista mistään. Kannattaa huomata myös
tautofonia sanassa toimenpide.
Toki mainitaan jäsenmäärä 820 jonkinlaisena pohjalukemana,
josta ei suunta ole kuin ylöspäin? Siksi, että sittenkin sanottaisiin
konkretiaa? Uskallan väittää tätä paskapuheeksi: lasku senkun jatkuu eikä
pysähdy. No, tämä unohtuu ja tulee joku toinen lupaus tilalle.
Vastaavia tyhjälauseita voisi poimia lukuisista edellisistä
kirjoituksista. Aina on luvattu jotain "rautaisia toimenpiteitä"
jäsenmäärän kääntämiseksi nousuun. Entinen pj Hannula yritti
jäsenmäärätilastojen mikroskooppisesta heilahduksesta ylöspäin päätellä, että
jäsenmäärän lasku olisi jopa kasvussa. Kunnes eropäätöksestään kertoessaan
totesi, että keinot rupeavat loppumaan. Keinoihin kuului myös valehdella STT:n
uutiseen jäsenmäärien laskun pysähtymisestä (linkki).
Ehkä tyhjäpuheen huipentuma oli skenaario "50000
uudesta keräilijästä" muutama vuosi sitten. Siinä kuulemma tosin eräs
yrittäjätaustainen sai tyhjäpuheen lahjoillaan toiset hallituksen jäsenet
lumotuksi tällaisiin tavoitteisiin, hetkeksi aikaa.
No, mikä se toimenpide tällä kertaa sitten olisi?
"Harrastamisen Suomen malli"-nimiseen hankkeeseen mukaan pääsy ja
siinä filatelian tarjoaminen ryhmälle koululaisia. No, ensinnäkään ei ole
varmaa, että toteutuuko filatelian osuus. Ja mielestäni vaikka toteutuisi,
miten se voisi näkyä Filatelistiliiton jäsenmäärässä?
On Kekkosen ja Koiviston aikainen ajatus, että lapsia ja
nuoria saisi jotenkin merkittävästi filatelian pariin. Jaksetaan pitää harhaa,
että kyse on pelkästään harrastuksen näkyvyydestä, tuomisesta tarjolle. Kun
kyse on kuitenkin maaiman pysyvästä muutoksesta. Puhumattakaan, että nuoria
saisi mukaan vaarien kanssa samoihin tapahtumiin. Sitäpaitsi harrastajien
aikuistumisen vaiheessa filateliavälineet jäänee komeroon.
Sanotaan, että on paljon keräilytapahtumia ja siis voisi
tulkita uutta nousua? No, samat seniorit niitä aina pyörittää sekä niissä
vierailee. Ehkä heillä on tarve esittää olevansa vielä voimissaan, kun
ikävuosien kertyminen mittariin senkun jatkuu. Tarve järjestää ohjelmaa
hitaaseen hiipumiseen. Sitäpaitsi, vasta viime vuosina vasta tämä riskiryhmä on
koronarajoituksista päässyt vapautumaan.
Eikö kannattaisi jo hyväksyä, että jäsenmäärä laskee siksi,
koska niin moni tulee elinikänsä päähän samaan aikaan? Mikä lukumäärän
olennaisesti kääntäisi?
Vaikka onhan tämän rivien välistä kasvavan epätoivon
seuraamisessa oma mielenkiintonsa: eli missä vaiheessa lakataan lupaamasta
mitään?
No, pidetään mielessä, että on kyse muustakin: Oman
elämäntyön ja elämän merkityksestä, surutyöstä sen suhteen.
Kommentit
Lähetä kommentti