Filatelia ei ole enää massailmiö, eikä tarvitsisi yrittää esittää olevansa sellainen/Keeping up appearances
Translated text in English below Finnish text. Teksti englanniksi alapuolella.
Pohjoismainen Nordia 2026 ‑filatelianäyttely (linkki) on harrastajille merkittävä ja perinteikäs tapahtuma. Siksi on ymmärrettävää, että sitä halutaan markkinoida näkyvästi. Silti sosiaalisessa mediassa ja keräilyn vertaiskauppapaikoissa (Systeemi.net mainosbanneri) esitetty näyttelyyn ilmoittautumisen mainonta herättää minussa ihmetyksen siitä, kenelle nämä mainokset oikeastaan on suunnattu ja millaista mielikuvaa niillä rakennetaan? Mainos antaa ymmärtää, että tapahtuma olisi avoin kaikille kiinnostuneille, mutta todellisuudessa näyttelyyn ei voi osallistua kuka tahansa. Osallistujiksi hyväksytään lähes poikkeuksetta filatelistiseurojen jäseniä, ja kokoelmien esittelyä ohjaavat tiukat säännöt. Näin ollen ilmoittautumismainoksen luoma avoimuuden vaikutelma ei täysin vastaa sitä todellisuutta, jossa näyttely toimii.
Tämä mainonnan ja todellisuuden välinen epäsuhta korostuu erityisesti siksi, että filatelia harrastuksena on jo pitkään ollut kutistumisen tiellä. Yhdistysten jäsenmäärät vähenevät ja harrastajien ikäjakauma painottuu vahvasti vanhempiin ikäryhmiin. Siinä missä postimerkit olivat vielä muutama vuosikymmen sitten laajasti kerättyjä, kulttuurisesti näkyviä ja viestinnällisesti arkipäiväisiä, digitaalinen murros on tehnyt niistä pienen, erityisosaajien kulttuuripiirin. Tällaisessa tilanteessa laajaan keräily-yleisöön vetoava mainostyyli voi tuntua keräilijän silmissä koomiselta – ikään kuin harrastus yrittäisi vakuuttaa itsensä yhä elinvoimaiseksi silloinkin, kun ympäröivä todellisuus kertoo muuta.
On kuitenkin syytä ymmärtää, miksi mainontaa tehdään. Pienille ja ikääntyville harrastusyhteisöille näkyvyys on elinehto. Sosiaalisen median alustat ovat halpoja ja tavoittavat ainakin ne harvat uudet harrastajat, joita ehkä vielä voi löytää - vaikkakin ei yhdistysten jäseniksi? Monille aktiivifilatelisteille mainonta merkitsee jatkuvuutta: ilmoitus näyttelystä on merkki siitä, että harrastus voi edelleen järjestää suuria tapahtumia ja että perinne jatkuu. Markkinoinnin tarkoituksena ei välttämättä ole vetää sisään laajoja kansanjoukkoja, vaan ylläpitää oman yhteisön tunnetta siitä, että filatelia on yhä toimiva ja arvokas kulttuuriharrastus.
Mielikuvaero yhdistysten julkaisemien raporttien ja todellisten kokemusten välillä kuitenkin kasvaa, kun katsoo konkreettisesti, millaisia filatelianäyttelyt nykyisin ovat. Omien kokemusteni (Finlandia 2017, Tavastex 2022, Riihex 2023. TamCollect 2019 ja 2025) perusteella kehysten välissä ei liiku juuri muuta yleisöä kuin sama keräilijäjoukko, joka liikkuu tapahtumasta toiseen. Satunnaiskävijöitä on ja laajempaa yleisöä on vähän jos ollenkaan. Näyttelyt eivät enää ole julkisia yleisömagneetteja, vaan pikemminkin saman harrastajapiirin sisäisiä kokoontumisia. Kun tämän tietää omakohtaisesti, markkinoinnin luoma mielikuva “suurista tapahtumista” tuntuu helposti keinotekoiselta.
Tätä kuilua syventää se, että näyttelyistä kertovat jäsenlehtien jutut ovat käytännössä poikkeuksetta positiivisia ja ylistäviä. Raportit ovat yleensä niiden ihmisten kirjoittamia, jotka ovat itse olleet järjestelyissä mukana – heillä on luontainen tarve korostaa tapahtuman onnistumista, kiittää osallistujia ja samalla myös itseään. Tämä ei ole pahantahtoista, mutta se luo väistämättä itseään vahvistavan julkikuvan: lehdet korostavat näyttelyiden menestystä, koska kirjoittajien oma intressi on kertoa, että kaikki meni hyvin. Näin syntyy vahvistusvinouma (linkki), kuva harrastuksen aktiivisuudesta ja laajuudesta silloinkin, kun todellinen kävijämäärä ja yleisöpohja ovat hyvin rajallisia.
Taustalla vaikuttaa myös syvempi ilmiö. Filatelistiyhdistysten sisällä elää vahva halu säilyttää filatelia sellaisena kuin se oli viime vuosituhannen loppupuolella: laajana, arvostettuna ja yhteiskunnallisesti näkyvänä kulttuuriharrastuksena. Monet nykyisistä aktiiveista ovat eläneet tuon ajan ja pitävät sitä edelleen mittapuuna, johon harrastuksen nykytilaa verrataan. Siksi markkinoinnin sävy ja näyttelyraporttien itsevarmuus muistuttavat enemmän 1980‑luvun filateliaa kuin tämän päivän pienimuotoista ja sisäpiiriluonteista harrastuskenttää. Filatelia koettaa yhä kertoa tarinaa itsestään sellaisena kuin se oli, ei sellaisena kuin se nyt on.
Kaiken tämän valossa Nordia 2026 tulee epäilemättä olemaan hyvin järjestetty ja sisällöllisesti rikas tapahtuma niille, joille filatelia on tärkeä harrastus. Mutta olisi hyödyllistä, että harrastuksen markkinoinnissa ja jäsenlehti-viestinnässä tunnustettaisiin avoimemmin nykyhetken todellisuus. Filatelia ei ole enää massailmiö, ja sen ei tarvitse yrittää esittää olevansa sellainen. Pieni ja intohimoinen yhteisö voi olla arvokas ilman paisuteltua retoriikkaa. Rehellinen ja realistinen kuva harrastuksen tilanteesta ei vähennä filatelian arvoa – päinvastoin, se voi auttaa yhteisöä löytämään aidon paikkansa nykyajan kulttuurissa ja vahvistaa sen elinvoimaisuutta niissä rajoissa, joissa harrastus tänä päivänä elää.
That mismatch stands out even more because philately as a hobby has been shrinking for years. Membership numbers are dropping, collectors are aging, and stamps no longer sit at the center of everyday communication. Against this backdrop, big‑sounding advertising can feel like nostalgia dressed up as outreach.
The truth becomes clear when you actually walk through exhibitions. Frames filled with carefully curated collections often sit in near silence. I remember F.I.P. philatelist Colin Fraser to raise a concern (Flash journal, September 2020) about the "deserted frames". Besides the same familiar collectors who circulate from event to event, there is barely any outside audience. Yet afterwards, association magazines publish glowing reports—almost always written by the organizers themselves—praising the event, the participants, and, indirectly, their own work. When the people writing the narrative also have a stake in its success, the story naturally skews positive. This is one example of a confirmation bias (link).
Much of this stems from an understandable desire within philatelic associations to preserve the world as it was in the late 20th century, when stamp collecting was widespread and exhibitions really did draw crowds. That era still shapes how the hobby tells its story, even if today’s reality is smaller and more inward‑facing.
Nordia 2026 will no doubt be meaningful for those who care about philately. But the hobby would benefit from more realistic communication—less grand staging, more honesty. Philately doesn’t need to pretend it’s a mass movement to remain valuable. A small, passionate community is still a community worth having.
Kommentit
Lähetä kommentti