Filatelian tulevaisuudesta

 Some part of this text is in English here (link).

Mikä on postimerkkeilyn tila 5 vuoden päästä? Mikä se on 10 – 15 vuoden päästä? Mitä tapahtuu postimerkkien keräilyhinnoille? Ehkä halutaan kerätä, eikä miettiä moisia? Sen voi ymmärtää, mutta voisi ehkä kannattaa. 

0. TAUSTA - Menneisyys ei ole tae tulevasta

Olen ollut filatelian tapahtumissa ja kokouksissa vuodesta 2019. Kasvotusten ja etänä. Sosiaalisessa mediassa. Selannut kirjastossa alan lehtiä. Jutellut kymmenien alan konkarien kanssa. On muodostunut joku käsitys siitä, mitä tämä filatelistien toiminta lattiatasolla on. 

Keräily kuten postimerkkeily, on vapaaehtoista harrastustoimintaa, joka toimii omien makumieltymysten varassa. Saman asian keräilijät ovat päättäneet järjestäytyä kerhoiksi ja seuroiksi. Koska harrastusta on tähän asti olennaisesti toteutettu yhdistysten kautta, niillä on merkitystä ja olen itsekin koko ajan niiden kanssa vuorovaikutuksessa. 

Filatelian yhdistyksissä kannaltani hyviä puolia ovat seuraavat: 

- voi ostaa ja myydä materiaalia ja myös vaihtaa

- voi saada ja jakaa tietoa sekä käyttökelpoisia vinkkejä

- sosiaalisuus: tapaa hengenheimolaisia ja jopa saa ystäviä

Oma motivaatio kokouksiin ja tapahtumissa käynnissä on vahvasti huutokauppa ja materiaalin hankinta. Haasteena on, että varsin harva kerää uusinta uutta materiaalia tai on kiinnostunut jakamaan kokemuksia siitä. Harmittavan usein törmää myös asenneongelmaan, miltei kaikkea uutta ja modernia kohtaan. Huutokauppojen materiaali on 90 - 100 % viime vuosituhannelta. Siitä minulla itselläni on vain päälajikokoelmat (Suomi, Ahvenanmaa) ja ehkä perehdyn tarkemmin kun uusi tuotanto loppuu kokonaan.

Motivaatio kommentoida filatelian ja filatelian yhdistysten tilaa (vaikkei kysytäkään) liittyy kysymykseen, joka toistuu miltei jokaisen jäsenlehden pääkirjoituksessa. Että kun väki vanhenee  niin miten saadaan uusia jäseniä, miten saadaan nuoria ja naisia mukaan harrastukseen? Ja myöhemmin yhdistysten vapaaehtois- ja vastuutehtäviin. (Lyhyt vastaus: minusta näyttää siltä, että ei mitenkään, ainakaan yhdistyksiin). 

Voi olla helppo väittää, mitä filateliassa on tehty väärin tai jätetty tekemättä. Isoin asia on, että kun maailma on muuttunut, niin harrastus ei ole ja täten se on ajaututunut marginaaliin. On myös helppo sanoa, että olisi paras, jos kritiikin sijaan arvostelija ottaisi vastuuta muuttaa asioita haluamaansa suuntaan. No, mikään olennainen muutos ei ole mahdollista, koska filatelian perinne pitää säilyä. Tämä toteamus voi olla pelkkä vastuuvapauslauseke olla muuttamatta mitään.

Muuttunut on lähes koko vapaa-ajan kulttuuri ja harrastaminen. Postimerkkeilyn ja filatelian kulta-aika oli "sodanjälkeinen internettiä edeltävä yhtenäiskulttuuri", kuten kirjailija Jari Tervo totesi tuosta ajasta. Muutama vuosikymmen jostain 60-luvulta 90-luvulle. Se on korvautunut länsimaisen markkinaliberalismin yhtenäiskulttuurilla, jossa kaupallisuus, digitalisaatio ja välitön tarpeentyydytys on läsnä. Menneen vuosituhannen, keskittymistä ja pitkäjännitteisyyttä edellyttävä, hiipuvaan painettuun paperiin keskittyvä tapa harrastaa ei pärjää kilpailussa.

Tästä huolimatta monen filatelistin kommenteista voisi tulkita, että postimerkkeilyn suosio harrastuksena säilyy tästä ikuisuuteen. Kunhan vain tarpeeksi touhutaan? Rakennetaan näyttelyjä, houkutellaan eri tapahtumissa harrastuksen pariin? Näin myös alan lehdissä toistetaan: pitäisi vaan jaksaa yrittää, niin hyvin käy? Kun vain ihmiset saadaan tietoisiksi harrastuksen erinomaisuudesta?

Eivätköhän alan yhdistykset ole kokeilleet kaikkia perinteisiä konsteja jo pitkään, laihoin tuloksin. Joillain nuorilla ja keski-ikäisillä voi olla kyllä kiinnostusta postimerkkeilyyn, mutta he voivat saada tarvitsemansa tiedon asiasta netin ja sosiaalisen median kautta. Mutta se tavallinen selitys, että nuoret harrastajat ovat kadonneet pelkästään somen ja kännyköiden maailmaan, on liian yksinkertainen. 

Filatelian yhdistysten kukoistusaika on siis entisajan maailmaa. Yhdistysten vastuuhenkilöiden kannattaisl miettiä, mikä lisäarvo säännöllisellä saapumisella yhdistysten kokouksiin tai näyttelyihin voi olla? Nimenomaan nuorempien harrastajien kannalta. Sellainen, että sille voisi raivata aikaa muun elämän haasteiden, kuten työn, perheen tai opiskelun rinnalle. Tai muiden vapaa-ajan aktiviteettien. Puhumattakaan kokouspaikkaan matkustamisen vaivasta ja kustannuksista - olen kuullut monen harrastajan toteavan, että kokoukset ovat liian hankalasti tavoitettavissa.

Siitä lisäarvosta: jos filateliayhdistyksen toimintatapa on säännölliset kokoukset jossain kerhohuoneistolla sekä tapahtumat, näyttelyt, niin onhan se nähty, ettei niillä nuorempia tavoiteta. On useasti kuultu tarina, että tulokas tuli kokoukseen kerran tai kaksi, mutta ei sen jälkeen. Ei nuoria ja keski-ikäisiäkään kiinnosta pelkästään istua hiljaa kuuntelemassa seniorien puheenvuoroja ja esitelmiä. Paperiset jäsenlehdet ja oppaat eivät heitä myöskään tavoita, varsinkin kun niissä pyritään viestimään filateliaharrastuksesta vakuuttuneille, pidemmälle ehtineille.

Edelleen siitä lisäarvosta. Filateliaan on kehittynyt perinne. Pidetään kunnia-asiana, että perinne jatkuu. Jos katsoo filatelian viestintää, eli yhdistysten jäsenille julkaistavia lehtiä, oppaita, esitelmiä tms., niin perinteen kulmakivi tuntuu olevan filateeliset näyttelyt, johon on lisätty kilpaileminen. Näihin taas liittyy sofistikoitu tutkinnallinen harrastaminen sekä sääntöjen luominen ja ylläpitäminen. Tämä yhteinen toiminta edellyttää hallinnointia, jota hoitavat yhdistysten toimihenkilöt ja yhteisenä portinvartijana Filatelistiliitto. Tämä taas edellyttää byrokraattista järjestäytymistä ja päätöksentekoa, yhdistysten kokouksia ja liittokokouksia. Tämä taas edellyttää toimihenkilöitä, joilla on halua ja kykyä toimia tällaisessa virkamiehen tehtävässä. Tällainen byrokratia sekä hierarkkinen, autoritäärinen järjestelmä ei minusta sovellu nykyajan keräilyyn enää kovin hyvin. Keräilyn periaate kun on, että jokainen valitsee mitä kerää, miten kerää ja miten keräilyynsä suhtautuu. Keräily on siis hyvin liberaali, yksilöllinen asia, olkoonkin, että saman alan keräilijät voivat jakaa kokemuksiaan ja iloa harrastuksessa yhdessä toimiessaan. Sama asia koskien myös postimerkkien keräilyä. Mutta esimerkiksi muumimukien, vinyylilevyjen ja urheilukorttien keräilijöillä ei ole yhdistyksiä. Tämä kaikki - maailman muutoksen lisäksi - on minusta yksi syy siihen, miksi nuoret ja keski-ikäisetkin ovat jääneet yhdistystoiminnasta pois.

Perinne ei jatku itsestään, ilman elinvoimaisia harrastajia. Kourallinen senioreja voi pistää filatelian näyttelyn pystyyn, ja väittää paikallislehden haastattelussa, että filatelia voi hyvin. Huutaa keskenään kilpaa ovaalimerkkejä kovillakin tarjouksilla. Ei filatelian kuolla tarvitsekaan, mutta sen yhteiskunnallinen merkitys, harrastajien määrä voi hiipua yhtä pieneksi kuin morseaakkosten tai kirjekyyhkyjen harrastajien.

Vapaaehtoistyötäkin nuoret tekevät, mutta jostain muusta, kuin itselle vieraista, kuten filatelian, lähtökohdista. Lyhyesti sanottuna, minusta on selvää, että filatelian yhdistystoiminta sammuu pois, suurelta osin, vuosikymmenen loppuun mennessä. Edellä luetelluista syistä, nuoret ja keski-ikäiset ovat kadonneet vuosikymmeniä sitten, vaikka heitä jossain yhdistyksessä vielä osa mukana olisikin ja muutamia uusiakin rekrytoitaisiin. Näistä kuitenkin vain osa jää pysyvästi yhdistysten jäseniksi. Iso osa jäsenistä on suuria ikäluokkia (s. 1945 - 1949), eli nyt yli 70-vuotiaita ja keski-ikä nousee vuoden joka vuosi. Viime aikoina on voinut lukea vaikuttavien filatelistien (Turku, SFS, Korso, Ilomantsi,...) muistokirjoituksia, eivätkä ne artikkelit lopu. 2030-luvulla isoimpien kaupunkien seurat ovat ehkä vielä elossa, mutta pienemmät maaseutupaikkakuntien yhdistykset ovat käytännössä sammuneet, vaikka niitä vielä olisi yhdistysrekisterissä ja kourallinen kasikymppisiä ehkä kokoontuu. 

Alan lehdessä keväällä 2024 on näyttävästi esillä joidenkin kerhojen muutama kouluikäinen jäsen. Toki heitä voidaan saada jokunen mukaan, erityisesti kun kehitetään heille sopivaa ohjelmaa (nuorisokerho). Olennaista minusta on, että kuinka moni heistä on mukana 3-5 vuoden jälkeen? Kun ikää karttuu ja aikuistuminen lähestyy, mielenkiinnon aiheet muuttuvat. Kun opiskelu-, työ- ja perhesuunnitelmat tulevat ajankohtaisiksi ja ehkä paikkakunnan vaihto työn perässä, voivat postimerkit jäädä komeroon kymmeniksi vuosiksi. Kannattaa huomata,. että on myös keski-ikäisiä 30 - 50-vuotiaita postimerkeistä kiinnostuneita, mutta eivät hekään kerhoissa käy. Todennäköisesti syistä, jotka luettelin edellä. Kouluikäisiin keskittyminen on minusta yhtä tehokasta kuin kantaisi vettä kaivoon: ei huomata sitä, että kun kirjeitä ja kortteja ei enää lähetetä, ei postimerkkejäkään enää näe. Postimerkkien liottaminen kuorelta on aikoinaan ollut useimmille nuorille kipinä alkaa keräämään niitä. 

 

Yhdistysten yhteenliittymälle, Filatelistiliitolle en ennusta muuta kuin alaspäin menoa ja yhä uusia, entistä suurempia haasteita pitää jäljellä olevien jäsenten usko yllä, että toiminta on panostamisen arvoista. Puhumattakaan uskosta, että kaikki jatkuu samanlaisena hamaan tulevaisuuteen. Prestiisi, yhteiskunnallinen merkitys katoaa postimerkillisen kirjeen myötä. Liitto väittää olevansa kaikkia postimerkkeilijöitä varten, mutta se voi olla pelkkä tunne asiasta. Eliittiharrastajat tämän uskon jakavat, mutta heitä on pieni vähemmistö. Liitto on yrittänyt viime vuosina esitellä sankarillisia toimenpiteitä jopa jäsenmäärän kasvattamiseksi, mm. digitalisaatioon ja videoihin satsaamalla. Näennäisesti jäsenmäärän laskua on saatu hidastettua, ja tämä väitetään palvelujen paremman markkinoinnin takia. Itse sanoisin, että se johtuu puhtaasti liiton jäsenmaksun puolituksesta kahdeksi vuodeksi uusille jäsenille. Jäsenmäärä jatkaa laskuaan kun tämä alennus poistuu. Käsittääkseni liitto on suurimmalle osalle yhdentekevä.

Samantyyppistä kampanjointia jäsenmäärien nostamiseksi on käynyt American Philatelic Society Yhdysvalloissa ja sielläkään ei ole pystytty kuin hidastamaan laskevaa trendiä. Filateliaharrastus hiipunee kaikissa länsimaissa, tosin ehkä hitaammin kuin Suomessa, koska digitalisaatio ei ole niin pitkällä kuin täällä.

Digitaaliseen viestintään mukaantulosta ei ole pelastukseksi, koska yhdistysten iäkkäät harrastajat eivät todennäköisesti kiinnostu sen hyödyntämisen mahdollisuuksista. Filatelistit eivät tunnu ymmärtävän sosiaalisen median kuten Facebook perusperiaatetta, siis että se ei ole pelkkä ilmoitustaulu, jossa viestintä on yhteen suuntaan: ylhäältä hallinnolta alas harrastajille. Luontaisen sordiinon, korrektiusperiaatteen takia viestintää ei voida koskaan saada kaksisuuntaiseksi, siis että harrastajat itse aktiivisesti jakavat ja kommentoivat postauksia ja lisäävät omia sisältöjään. Mikä olisi siis tarpeen, jotta somesisältö olisi houkuttelevaa. Lisäksi muut digin ja sosiaalisen median, erityisesti kaupalliset viestijät omaavat sellaiset resurssit ja osaamisen houkutella seuraajia, joita jäsenmaksuihin perustavalla harrastajayhdistyksellä ei voi koskaan olla, vaikka minkälainen “someosaaja” saataisiin rekrytoitua.

On kokeneitakin harrastajia, jotka kahden kesken eivät kiistä ajatuksiani. Myöntävät, että ainakaan tähän perinteiseen filatelian kerhomuotoiseen yhdistystoimintaan ei enää saada mukaan enää nuoria ja naisia. Omien havaintojen mukaan ei edes keski-ikäisiäkään, siis alle viisikymppisiä. Silti näyttää olevan tietty ääntä pitävä osa niitä, jotka haluavat pitää kiinni kuvitelmasta, uskosta ja toivosta, että filatelia voi hyvin ja jatkuu samoin hamaan tulevaisuuteen? Joillain tuntuu olevan suuret luulot harrastuksen asemasta ja merkityksestä, peräisin jostain viime vuosituhannen ajalta. Eikä kiinnosta käsityksiä päivittää. Esimerkiksi Suomen Posti on hylännyt filatelistit joskus kauan sitten ja silti asiasta jaksetaan tehdä surutyötä ja kiukutella, ikäänkuin Posti olisi jotain velkaa. Kirjeiden leimaamatta jättäminen on Postin keino saada jakelun ongelmia eliminoitua. Asiakkaalle, kirjeen lähettäjälle tai vastaanottajalle merkitsee se, että kirje kulkee perille kohtuuajassa. Ei siinä noin promillen asiakaskunnasta (filatelistit) näkemys merkitse, siis että leimattomuus olisi heille iso ongelma.

Mainostajat tietävät, että kun ihminen ikääntyy, hänelle ei kannata tarjota jotain uutta, koska hän on pinttynyt omiin tapoihinsa. Luulen, että iäkkäille harrastajille riittää, kun kaikki filatelian toteutuksessa säilyy samanlaisena, niin kauan kuin heillä itsellä terveys riittää osallistua mukaan. Tietty osa on kiinnostunut uudistuksista kuten digitalisaatiosta. Tässä näyttää olevan kuitenkin ihanne, että näiden uudistusten pitäisi kuitenkin ohjailla uusia harrastajia omalle mukavuusalueelle, perinteisen yhdistystoiminnan pariin. Ainakaan ei haluta ottaa sitä riskiä, että uudistukset olisivat kilpailussa filatelian perinteen kanssa. Eikä tällaisesta mukavuusalueesta voi edes moittia, koska harrastaminen pitää olla sitä, mikä tuntuu mukavalta. Ei toisaalta heitäkään nuorempia keräilyn harrastajia voi moittia, jotka eivät innostu yhdistyksistä tai näiden perinteistä, vaikka heille niitä markkinoitaisiin. Mutta tässä se umpikuja on, hitaasti syvenevä, jota nyt todistetaan.

Itseäni keräilijänä kiinnostaa postimerkkeilyn ja miksei filateliankin, nykytila ja tulevaisuus. Osaltaan se heijastelee laajempaa yhteiskunnallista, kulttuurillista muutosta, em. yhtenäiskulttuurin ajan jälkeen. Joka myös kiinnostaa, kuten esimerkiksi paperikirjan tulevaisuus. 

 

Mitä keräilykohteiden arvoihin tulee, valtaosan materiaalista hinta tippuu koko ajan. Edesmenneitten sekalaisten jäämistöjen arvo on tyypillisesti 5-10 €, löytölaatikkoja ja realisointieriä myydään alle satasella. Jonka takia uskon, että kalliimmatkin kohteet halpenevat järkevälle tasolle, kun malttaa odottaa. Tiettyjen harvinaisuuksien viime vuosien hintanousu saattaa johtua "riskiryhmän" filatelistien koronaeristyksestä sekä reaktiosta tavallisten kohteiden arvoromahdukseen.  

 

Mitä filatelianäyttelyihin tulee, niin nehän kumisevat tyhjyyttään. Varsin harva ei-filatelisti on niistä spontaanisti kiinnostunut, siis ilman erillistä esittelyä. Eihän asia ikuisuuksiin voi niin jatkua.

Ikääntyneillä on myös taipumusta muistella menneitä, elettyä elämää. Historiaa ja mennyttä kyllä ruoditaan filatelian julkaisuissa juurta jaksaen, johtuen pääosin vanhoista keräilykohteista. Mutta myös järjestöjen menneisyys tuntuu olevan olennaista raportoitavaa. Miksi keräilyyni olisi merkitystä vaikkapa Mikkelin postimerkkeilijöiden toimihenkilöt 50 vuotta sitten? Luulen, että noita historiikkeja lukee lähinnä laatijat itse. Kyse on kenties itsetehostuksesta, oman taakse jääneen elämän haikailusta. Enemmän kuin jostain saavutuksesta, jollain tavalla olennaisen tiedon tallentamisesta. Historiikit ovat kaikki kuin toistensa kopioita. Mutta tällaiseen yhdistyksissä näyttää olevan valmiutta ja resursseja.

Tähän liittyy myös filatelian kulttuurihistoriallisen merkityksen korostaminen: kuten eräs keräilyasiantuntija totesi, ikäihmisiä usein kiinnostaa vanhat asiat.

Toki Adolf Ernroothia mukaellen: "Jos ei tunne historiaansa, ei voi rakentaa tulevaisuuttaan". Koskeeko tämä postimerkkeilyä ja filateliaa? Minusta ei, sillä maailma ei toimi samoin kuin viime vuosituhannella paperikirjeiden ajalla, Kekkosen ja Koiviston YYA-Suomessa. Deklinismin määritelmän mukaan: "mitä enemmän katsomme menneeseen, sitä enemmän laiminlyömme nykyisyyttä". Kuten taas sijoitusmaailmassa todetaan, "menneisyys ei ole tae tulevasta".  

Vielä edelleen filatelian yhdistysten tavallinen narratiivi on, että näyttelyillä ja tapahtumilla "edistetään" jotain? Ja tätä varten on luotu kannustinjärjestelmä, palkinnot ja mitalit. Mitä tuollaisella edistämisellä saavutetaan, miten sitä.mitataan? Jos, kuten näyttää, toiminnan yhteiskunnallinen merkitys häviää noin vuosikymmenen sisällä, ainakin Suomessa? (Jos ei ole hävinnyt jo).

Iäkkäiden filatelistien huoli tulevaisuudesta voi olla itse asiassa osa identiteettikriisiä: huoli oman merkityksen, oman elämäntyön katoamisesta. Tämän vastustus sanoitetaan edistämiseksi tai perinteen vaalimiseksi. Kuolema on osa elämää, niin tylyä kuin se onkin. Esimerkiksi huolestuneisuuden ilmaus nuorten harrastajien puutteesta, kirjoituksena jäsenlehdessä, ei kuitenkaan auta mitään. Kun kyse on tilanteesta, joka on itse aiheutettu. Tahattomasti tai tahallaan.

Miksi kirjoitan kriittisesti? Miksi olen mukana, jos pitää arvostella? Minulla ei ole varsinaista paloa asettua vetämään kivirekeä, muuttaa yhdistysten toimintaa joksikin toiseksi. Vaikka jotain sellaistakin on ehdotettu. Yhdistyksissä on monia mekanismeja, jotka estävät niiden uudistumisen, jolloin toiminnasta voi olla enemmän haittaa harrastukselle kuin hyötyä. Mutta en usko, että uudistamista edes kannattaa yrittää, koska perinne. 

Minä nautin yhdistysten annista omaan tapaani ja jatkan postimerkkeilyä muuten. Lähinnä se huolettaa, etteivät yhdistykset veisi koko harrastusta mukanaan hautaan. Koska olen siihen kuitenkin panostanut. Tästä tarkemmin myöhemmin.

Olen huomannut, että kritiikistä ei pidetä. Se saatetaan ottaa henkilökohtaisena loukkauksena. Minulle keräily on harrastus, ei uskonto, jonka tiettyjä pyhiä ihanteita tai perinteitä ei saa tarkastella kriittisesti. On tosin sanottu, että voisi keskittyä myönteisiin asioihin. No, niistä löytyy tekstiä muualta yllin kyllin. Sitäpaitsi ei olla Pohjois-Koreassa. Jos taas yritetään vedota, että ei saisi pelotella aloittelijoita, niin eipä pelkkä hymistely, kriittisestä vaikeneminen näytä heitä mukaankaan houkuttelevan. Väitän, että on siitä kyse, ettei omia pyhiä käsityksiä saisi arvostella. Sitäpaitsi, kyllä harrastajilla on sen verran medialukutaitoja, että luottavat omaan kokemukseensa siinä, mitä lisäarvoa filateliayhdistysten toiminnassa on - jos mitään.

Nähtäväksi jää, tuoko nyt esitetty ajatus filatelian etäkerhoista (esim. Microsoft Teams-sovelluksella) uutta nostetta harrastukseen. Olen kirjoittanut siitä erikseen (linkki). Käsittääkseni idea on pakon sanelema juttu järjestäytyneelle filatelialle.

Liberaali keräily ei sääntöjä kaipaa. Tai sitten ne voi luoda jokainen itse itselleen. Ideologialtani olen lähinnä klassinen liberaali ja individualisti, joka haluaa kunnioittaa yksilön vapauksia, instituuttia vastaan. Yhdistykset varjelevat ns. laatua = tietyn kapenevan eliitin etua. Silläkin voi olla merkitystä, että joku nostaa kritiikkiä esiin, perustellen. 

Tässä blogissa tuon oman näkemykseni filateliasta, aluksi kolmessa osassa: 1. Historia, 2. Nykytilanne ja 3. Tulevaisuus (kysymysmerkillä). Kyseessä on pitkä tarina, jossa en kirjoita siitä, mikä minua postimerkkeilyssä kiehtoo ja innostaa - niistä löytyy kirjoituksia muualla. Seuraavaa ei kannata edes aloittaa lukemaan, jos ei halua kuulla mitään kritiikkiä - liittyen filatelian yhdistystoimintaan.

1.                       HISTORIA

Postimerkkeilyä ja filateliaa on harrastettu lähes siitä asti, kun ensimmäiset postimerkit julkaistiin. Postimerkkeilyn kansainvälinen historia on aika hyvin vedetty yhteen ”Exploring Stamps”-videoblogissa (linkki) (Graham Beck). Siinä on myös arvioitu tulevaisuutta, mihin palaan myöhemmin.

Motivaatio kerätä

Kun postimerkillinen kirjekuori on lähetetty ja kirje luettu, on kuori periaatteessa jäte. Kaikki eivät ole kuitenkaan heittäneet pois tai polttaneet takan sytykkeenä kuoria ja niissä olevia postimerkkejä. Postimerkeissä olevien kuvien ja kuorien miellyttävän esteettisen ulkonäön vuoksi. Ovat keränneet talteen niitä ja ruvenneet muodostamaan kokoelmaa.

Onpa syntynyt käsite ”huippukerääjä” kuten esimerkiksi Faberge-nimisestä postimerkkien keräilijästä julkaistu historiikki osoittaa. En ole ko. teokseen perehtynyt. Kun historiassa filatelia oli ilmeisesti vauraan herrasväen toimintaa (rahvas ei välttämättä ollut edes luku- ja kirjoitustaitoista), olen tulkinnut ”huippukeräilyn” tulleen mahdolliseksi joutilaan ajan ja rahan avulla. Mikä motiivi taitaa kantaa nykypäiväänkin. En tiedä, miksi huippukeräily olisi jotenkin "korkeatasoisempaa" kuin mitä vaikkapa oma keräilyni on, minulle itselleni. Keräily on maku- ja mielipideasia. 

Yhdistykset, liitot

Paperilappujen perässä intoileva herrasväki, postimerkkien talteenottajat ovat muodostaneet kaveripiirejä ja niistä kerhoja ja seuroja. On järjestäydytty virallisesti, rekisteröityjä yhdistyksiä koskevien sääntöjen ja lakien kaikkia vivahteita myöten. Järjestö on ollut tapa harrastaa yhdessä, jakaa tietoa sekä myös toimia materiaalin osto-, myynti- ja vaihdantapaikkana. Yhteiseen toimintaan kuuluva rahankäyttö on ollut tärkeä järjestön perusta, ja siksi se kerää myös jäsenmaksuja. 

Koska periaatteessa jokainen keräilijä ja yhdistyksen jäsen on keräillyt vähän omalla tavallaan, on toiminnan sisällöksi perustettu säännöt. En oikein ymmärrä, miksi kovin millimetrintarkat säännöt ovat niin tärkeitä. Eräs motivaatio on ollut, että niillä yhdistykset ovat tehneet oman toimintansa oikeutetuksi. Yhdistyksessä saat tietää, miten kuuluu kerätä sääntöjen mukaan? Palaan tähän nykytilan kuvauksessa.

Hyvässä sosioekonomisessa asemassa olevien miesten herraseurojen kulttuurista on jäänteitä filatelian yhdistyksissä edelleen, vaikka ei ehkä arkitoiminnassa. Sen sijaan näyttely- ja kilpailutapahtumien yhteydessä on suureellisia palkitsemistilaisuuksia sekä juhlaillallisia. Joka prameilu voi olla toki osallistujilleen hienoa ja tärkeä perinne, mutta en ole varma, onko entisajan seremoniaformaatti, kymmeniä vuosia iäkkäämpien seurassa, houkuttelutekijä uusille nuorille harrastajille nykypäivän maailmassa. Vaatii melkoista innostuneisuutta. 

Sotien jälkeinen, hyvin toimeentulevan keski- ja yläluokan kasvu, auttoi postimerkkeilyn ja sen järjestöjen suosion huippuunsa, ajoittuen jonnekin 1970 - 1990-vuosiluvuille. Sen jälkeen lasku alkoi, josta tarkemmin myöhemmin.  

On sanottu, että Suomi on yhdistysten luvattu maa. Sen huomaa ainakin filateliassa. Suomessa on edelleen lähemmäs 70 filatelian tai postimerkkeilyn rekisteröityä yhdistystä ja niitä jollain tavalla kaitsemassa on suuri ja kaunis Filatelistiliitto. Voi olla, että rekisteröity yhdistys keräilyssä on kuoleva formaatti. Toiminta on aivan liikaa kuin kirkonmenoissa, kokouksissa istumista. Nuorempia sukupolvia kiinnostaa itse toiminta. Palaan tähän.

Sosiaaliset kontaktit

Vanhan sanonnan mukaan jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Kun postimerkkien keräilijät ovat päättäneet järjestäytyä yhdistyksiksi, kerhoiksi ja seuroiksi ja jopa näitä koordinoiviksi liitoiksi, on saatu tällä monia etuja. Tiedonjakelua, "edunvalvontaa" yhteiskunnan suuntaan (esim. postitoimistojen yhteistyö filatelistien kanssa) sekä sosiaalisia kontakteja. On saatu kokoustoiminnasta tuttavia, ystäviä, joiden kanssa on ajanvietto on vahvistanut harrastuksesta saatavaa mielihyvää. Kun ollaan tultu nykyaikaa kohden, tämä sosiaalisten kontaktien tarjonta ei olekaan enää taannut yhdistyksiin uusia jäseniä, erityisesti nuoria ja naisia. Palaan siihen seuraavassa kappaleessa. 

Tutkimus

Vakavissaan keräilijät tuntuvat ajatelleen, ettei täydellisen kokoelman kerääminen riitä tavoitteeksi. Lisää sisältöä on haettu kohteiden yksityiskohtien tutkimuksella, kuten hammastus, vesileima, paperilaatu jne. Tutkimalla on löydetty erikoisuuksia kuten virhepainoksia, jotka ovat muodostuneet erityisesti keräämisen arvoiseksi. Mutta miksi? Vaikka faktisesti kuvakevirheet ovat toki harvinaisia, mutta niitähän voi olla vaikka kuinka paljon? 

Tutkimus tuo toki lisää haastetta ja mielekkyyttäkin keräilyyyn. Samoin sen tärkeä tehtävä on ollut aitouttaa, tunnistaa väärennöksiä. Mutta toisaalta tuntuu, että muodostuttuaan itsetarkoitukseksi, sillä yritetään saada aikuisen puuhastelu paperilapuilla syvällisemmän tai jalomman tuntuiseksi, aivan kuin historioitsijan tavoin. En tiedä, mitä tieteellistä lisäarvoa voi olla vaikkapa postimerkin painolaatan selvittämisessä. Vaikka tieteellisen tutkimuksen parissa teen päivätyöni. 

Näyttelytoiminta, julkaisut

Kokoelmia on mukava näyttää toisille. Kokoelmia katsellessa on myös mukava rupatella toisten keräilijöiden kanssa. Niinpä omat kokoelmat on sommiteltu kehysmäiseen muotoon toisten ihailtavaksi. Näitä sommitelmia varten on järjestetty tapahtumia, jossa näkee kerralla monien keräilijöiden kehyksiä. Näyttelykehyksissä on myös tuotu esille em. tutkimuksen tuloksia.

Sääntökeskeisyys

Jostain syystä näyttelytoiminnassa on haluttu yhtenäistää käytäntöjä. Ei ole haluttu, että kokoelma tuodaan esille täysin vapaamuotoisesti, oman näkemyksen mukaan. On siis laadittu ja sovittu yhteisiä sääntöjä, miten näyttely on pantava esille. Ilmeisesti siksi, että kokoelmat saataisiin vertailukelpoisiksi (= kilpailu).

Kilpailu

Sanotaan, ettei ole sellaista harrastusta, missä ei keksittäisi ruveta kilpailemaan. Ihmisellä on sinänsä inhimillinen tarve saada arvostusta ja hyväksyntää, mutta voisin puhua myös pätemisen tarpeesta. Sitähän voi tyydyttää kilpailemalla.

Viitaten sääntöihin – kun ne on näyttelykokoelmille luotu, on ruvettu kilpailemaan siitä, kuka parhaiten näiden sääntöjen mukaan kokoelmansa esille panee. Menestyjiä on muistettu jalometallisilla mitaleilla, aivan kuin kyse olisi jostain urheilusuorituksesta. Tähän näyttely- ja kilpailutoimintaan on luotu kansainväliset käytännöt. Ja omat tuomaristonsa. Ehkä se tuntuu saavutukselta, kun saa paperisommitelmastaan mitalin? 

Filatelian viestintä

Filatelian viestinnällä tarkoitan alan lehtiä, tapahtumia (kokoukset, näyttelyt, kilpailut), esitelmiä, koulutusta, oppaita ja kirjallisuutta, ilmoituksia ja mainoksia, luetteloita. Vielä viime vuosituhannella näillä oli merkitystä muillekin kuin parille tuhannelle filatelistille. Muuttuneesta tilanteesta totean nykytilanteen kohdalla.

Postimerkkeily bisneksenä, keräilykohteiden rahallinen arvo

Kun postimerkkien keräilijöitä on ruvennut olemaan, pelkän kuorien ja postimerkkien talteenoton lisäksi, niitä on ruvettu ostamaan ja myymään. Ei käyttö-, vaan keräilymielessä. On kehitetty huutokauppoja, jossa tätä toimintaa harjoitetaan. On syntynyt myös tätä kauppaa liiketoimintana harjoittavia. Niitä jotka vetävät välistä, mutta sanovat sitä keräilijöiden "auttamiseksi". 

Muistan omilta nuoruusvuosilta 70-80-luvulta, että postimerkkiliikkeitä oli kotikaupungissakin useita. Samoin ympäri Suomea varmasti yli sata.

Kun keräilijöitä oli kertaluokkia enemmän kuin nykyään, niin varmaan tavallisistakin postimerkeistä, leimatuista, leimaamattomista sekä kuorista, korteista sai hyvän hinnan vaihdannassa, jolloin kaupasta saattoi saada elantonsa.

Erityisesti tutkimuksen kautta löytyvistä harvinaisuuksista on kehittynyt haluttuja, joten niiden hinta on noussut korkeaksi. Samalla ne ovat tehneet postimerkkikauppiaiden liiketoiminnan kannattavaksi.

2.                       NYKYTILANNE

Motivaatio kerätä, filatelian kilpaiijat

Motivaatio kerätä lienee nykyhetkellä sama, kuin historiassa. Joutilas aika ja rahakin edesauttaa asiaa. Nyt kun postimerkkejä ei enää arjessa näe kirjekuorilla – ne pitää ostaa.

Filatelian huippuaika oli sodanjälkeinen Suomi 60 - 90-luvulla, siis kun kansan elintaso nousi pikku hiljaa, tuloerot tasoittuivat. Keskiluokan määrä kasvoi, samoin kuin sen koulutustaso ja käytössä oleva vapaa-aika, vaikkapa postimerkkeilyn harrastamiseen. Tämä sama kehitys on tällä hetkellä vallalla esimerkiksi Kiinassa ja Intiassa, missä filateliakin nousee.

Suomessa harrastus on aika paljon niiden varassa, jotka ovat aloittaneet harrastuksen 50 - 70-luvulla. Karkeasti ottaen sodanjälkeiset suuret ikäluokat. He ovat eläneet postimerkillisen kirjeen kukoistuksen. Ja senjälkeisen laskun. Harrastus hiipuu heidän mukanaan. Mutta kuka kiinnostuu filateliasta sen jälkeen? Etenkin kun postimerkkien käyttö loppuu.

Toistan, kuinka ymmärrän, kuinka ikääntyminen voi olla herkkä asia ja ikärasismista on puhuttu. Olen itsekin ikääntynyt. Katson asiaa kuitenkin pragmaattiselta kannalta, faktojen kautta. Monet ikääntyneet eivät halua asiaa tuotavan esille ollenkaan, mutta ikääntyminen ei voi olla vaikuttamatta, etenkin filatelian yhdistyksiin. Faktaa on esimerkiksi, että vastikään useampi tunnettu aktiivinen filatelisti on ollut muistokirjoituksena alan lehdissä tai hiljaisena hetkenä kokouksessa (Suomen Filatelistiseura, Turku, Korso, Ilomantsi). Tämä ilmiö ei lopu. 

Toisaalta nykyterveydenhoidon voimin, ihminen voi elää aktiivisena vaikka satavuotiaaksi. 90-vuotiaita filatelisteja on. Mutta epäilen, että 80 vuoden ikä on sellainen rajapyykki, joka vapauttaa yhdistyksen vetovastuista. Ja toisaalta, on voinut mediajutuista huomata, kuinka moni, varsinkaan miespuolinen, ei elä edes 70-vuotiaaksi. Syöpä ja muistisairaus ovat hitaita tappajia, joihin ei vielä tehokkaita hoitoja ole kehitetty. 

Vapaa-ajan tarjontaa, tekemistä mistä valita, ei kuitenkaan ollut viime vuosituhannella siten kuin nykyään, digitalisaation ja internetin aikakaudella. Kuten kirjailija Jari Tervo on todennut: "sodanjälkeinen yhtenäiskulttuuri ennen internettiä". Tervon mukaan juuri digi ja netti oli iso muutos, ovat pirstoneet yleisöt. Sillä ei voi olla olematta vaikutusta myös filateliaan.

Filatelistien keskuudessa voi kuulla seuraavia käsityksiä:

- aina löytyy "nuoria innokkaita" harrastajia

- filatelia elää vielä 100 - 200 vuotta

 

- jäsenhankinta vetää

 

Minusta nämä visiot ovat epätodennäköisiä, naiivia lapsenuskoa. Voidaan ajatella esimerkiksi tulitikkuetikettien keräilyä. Se taisi olla suosituimmillaan silloin, kun tuli piti sytyttää asunnon lämmitystä varten. Nyt tupakointikin on voimakkaasti vähentynyt. Kyllä tulitikkuetikettejäkin joku vielä kerää, mutta häviävän vähän. Kun paperisen kirjepostin ennustetaan loppuvan v. 2030 mennessä, miksei postimerkkien keräilylle kävisi samalla tavalla? Mitä uusiin jäseniin tulee, niin kuinka kauan kannettu vesi kaivossa pysyy? Kuinka moni nyt kiinnostuneista on mukana vielä 3 vuoden päästä? Mukana vetämässä toimintaa?

 

Esimerkiksi joku ennestään tuntematon värisävyero vanhassa Itä-Karjalan postimerkissä. Filatelisteilla voi posket hehkua, mutta minä en ymmärrä, mikä sellaisessa on kiinnostavaa? Ja miksi? Ei se kerro tarinaa Itä-Karjalan kulttuurihistoriasta, vaan jostain painoteknisestä yksityiskohdasta. Miten tällaisella ikinä ketään nuorta keräilijää saisi kiinnostumaan?

Itse uskon, että digitalisaatio (netti, kännykät, tietokonepelit, suoratoisto, sosiaalinen media) on vienyt paperisesta tulosteesta viehätyksen, esimerkiksi värikkäistä postimerkeistä ja kirjekuorista. Voidaan ottaa esimerkkinä piirroskuva vanhasta ensipäivänkuoresta, tilanteesta filatelian "vanhoina hyvinä aikoina" joskus viime vuosituhannella. 

Kuvassa lapset henkeään haukkoen ihailevat isänsä postimerkkikokoelmaa. Digitalisaation myötä visuaalisesti kiinnostavan värikkään ja nykyään myös liikkuvan kuvan sisältöjä on tarjolla lapsille ja nuorille niin, että käytetyn paperiprintin paikka on jätekeräysastia, yhä useammin. Näyttelykehysten kaltaista, tutkinnallis-informatiivista sisältöä, ovat digitaaliset kanavat pullollaan, älypuhelimesta ladattavissa parissa sekunnissa. Kuten esimerkiksi Wikipedia tai museoiden nettiarkistot. Epäilen, että filatelistit eivät kunnolla tiedosta informaatiotulvan merkitystä, kuinka se hukuttaa alleen heidän sisältönsä. Toki näyttelyillä pyritään vaalimaan ja ehkä tekemään houkuttelevaksi postimerkkien ja -lähetysten kulttuurihistoriallista arvoa.

Mutta pelkästään koulujen opetusmateriaali on visuaalisesti kiehtovampaa kuin vanhat postimerkit ja kuoret. Tästä kirjoitin erillisen blogin (linkki).

Esim. paperisten kirjojen suosio on romahtanut myös. Juuri sain kuulla, että lukiossa ei käytettäisi paperisia oppikirjoja enää ollenkaan! Kirjan elinkaari on lyhyt. Joulun uutuuskirja saattaa olla alennuslaarissa heti pyhien jälkeen. Kirja-antikvariaatit ovat miltei kadonneet, vaikka tosin tietyt erikoiskirjat ja sarjakuvat vielä kiinnostavat. Kirjojen keräily on pienen porukan hommaa. Perikunnat tuskailevat, mitä tehdä edesmenneen kirjakokoelmalle, kun divaritkaan eivät huoli. Kirjakauppojen määrä on ollut pitkään laskussa, tosin nyt kai tasaantunut.

Kun kulttuurielämyksissä, kuten kirjoissa ja musiikissa, sisällöt saa digitaalisesti, niiden ulkokuori ei enää merkitse. Sama asia viestinnän ja postimerkillisten kirjeiden suhteen.

Lapset ja nuoret on menetetty - tuskin postimerkeistä heitä saa kiinnostumaan vaikka asiaa mainostettaisiin. Eräs opettaja-filatelisti kertoi, että on turha kuvitella jonkinlaista koulun filateliakerhon perustamista. Kerhomainen kokoustaminen, koulupäivän jälkeen ei nuoria houkuta. Eivätkä opettajatkaan enää postimerkkejä kerää tai tunne ylipäätään. Tai vapaaehtoisesti, ilman korvausta vetäisivät kerhoja. On pelkkä kuriositeetti, jos jossain joku filatelian nuorisoryhmä on, sillä tämänkin väen kiinnostus hiipunee kun aikuistumiseen liittyvät asiat tulevat eteen. 

Se, miksi tätä muutosta iäkkäät, varsin konservatiivisesti maailmaan suhtautuvat filatelistit eivät tunnu ymmärtävän, lienee kyvyttömyys pysyä mukana sellaisessa muutoksessa, mitä ei enää seuraa. Esimerkiksi ymmärtämään sitä, että eihän nykynuori näe aikaa, vaivaa ja kustannuksiakin, saapua kuuntelemaan, istumaan hiljaa kun seniorisedät pitävät puheita ja esitelmiä. 

Ikä voi tuoda mukanaan piirteen, että se mitä ei ymmärretä tai tykätä, kielletään ja tuomitaan. Esimerkkinä se, että Filatelisti-lehti pitää edelleen säilyttää paperisena, kun tapahtumailmoituksia ei kuulemma netistä osata tarkistaa.

Keski-ikäisistäkin valtaosa on unohtanut postimerkit, kun ei tarvitse niitä kuin joulukorteissa korkeintaan. Toivoa on lähinnä niiden joukossa, jotka ovat nuorena keräilleet ja iän karttuessa haluavat käynnistää harrastuksen uudelleen. Tuoko se uusia jäseniä ja etenkin vastuunkantajia filatelian yhdistyksiin, on eri asia, jota tarkastelen erikseen. Ei siltä näytä.

Lapsuudessani postimerkkipakkauksia oli joka kirjakaupassa ja jotain huoltoasemillakin. Postimerkkiliikkeitä oli joka kaupungissa useita. Kun taas kävin Keräilymessuilla keväällä 2022 Pirkkahallissa. Myynnissä oli vinyylilevyjä, keräily- ja urheilukortteja, keramiikka-, sisustus- ja taide-esineitä (muumimukit), sarjakuvia, pienoismalleja, pienoisrautateitä. Numismatiikkaa oli pari myyjää, filateliaa ehkä 1 joka ei kovin näyttävästi. Valtamedian keräilyaiheisissa erikoislehdissä ei filateliaa löydy ollenkaan.

Haltuun jääneen kokoelman tai materiaalin arvoa kysellään päivittäin Facebook-palstoilla. Kun se tavallisesti on viime vuosituhannen massaa, arvoksi sanotaan pari euroa. Se ei todennäköisesti kiinnosta pitämään materiaalia, saatikka jatkamaan sen keräilyä. Reaalisen arvon kertominen on rehellistä, mutta voi estää uusia innostumasta.

Postimerkkeily voi pysyä elossa, tosin kertaluokkia pienempänä harrastajamääriltään kuin viime vuosituhannella. Mutta alan yhdistysten ja ammattikauppiaiden tilanne on eri asia. Sama asia on todettu Linn's stamp news-lehdessä.

Filateliayhdistykset pitävät kiinni kulta-ajan perinteistä. Niiden toimintaa voisi verrata maaseudulla sijaitsevaan taloyhtiöön. Yhtiön omaisuus on asuntokiinteistö ja sisältönä perinteinen tekniikka kiinteistön käytettävyydeksi. Rakennemuutos on saanut nuoret muuttamaan muualle, modernin kaupungin houkutusten perässä. Toiminnan pystyssä pitämiseksi ja kasvattamiseksi, uusien asukkaiden houkuttelemiseksi mietitään keinoja remontoida rakenteita. Remonttia ehdotetaan. Yhtiössä on joukko osakkaita, jotka vastustavat muutoksia, koska ne edellyttävät taloudellisia panostuksia, kokonaan uusia resursseja. Myös ehkä entisistä talotekniikan viestinnän ratkaisuista (paperiprintti) luopumista, korvaamista uudella (digiviestintä). Perusteluna vastustukselle on, että kyllä ne rakenteet ja tekniikat heidän loppuikänsä kestävät. Vastustajien kanta voittaa, koska ei haluta näiden kannatuksen menettämistä. Osakkaiden määrä vähenee, luonnollisen poistuman kautta. Voidaan puhua kasvavasta korjausvelasta, jonka lopputulos voi olla purkukuntoinen kiinteistö. 

Filateliayhdistykset ovat siis tiedostaneet tarpeen modernisoida toimintaansa. On Facebook-palstaa ja YouTube- videoita. Asiasta on sanottu, että iso laiva kääntyy hitaasti. Toinen vertailukohta: Jos yhdistykset olisi Titanic, niin sen ruori on lukittu niin, että tietty eliitin määrittämä kurssi ei ratkaisevasti käänny. Nyt se on kohdannut jäävuoren, nimeltä maailman muutos. Yhteiskunnalliselta merkitykseltään kyse on enemmänkin veneestä, joka näkee tarpeen kääntyä. Sitä ei saa kääntäessä keikuttaa niin, että perinteet molskahtaa veteen. Nämä perinteet tosin saattavat hitaasti upottaa sen. Tästä lisää myöhemmin.

Postimerkit ja kirjeet

Postimerkki on menettänyt roolinsa viestittämisessä paperisessa kirjeessä. Kirjepostin määrä lähti laskemaan vuonna 2008 ja se on tällä hetkellä 30 - 40 % tuosta tasosta ja laskee yhä. Suomen Posti nostaa maksujaan koko ajan, tällä perusteella. Yleispalveluvelvoitteen mukaista, postimerkillistä ns. kuluttajakirjepostia, mukaanlukien kortit, on em. määrästä 2 - 3 %. Postimerkkejä julkaistaan yhä ihmeteltävän suuria määriä, mutta luulen, että arvonlisäverottomana tuotteena se on niin halpaa että kannattaa, vaikka osa jäisi myymättä. Joulukortit tilastoidaan erikseen ja niidenkin määrä laskee tasaisesti joka vuosi.

Lasku tapahtuu siitä huolimatta, että tietyt ihmisryhmät, jotka eivät syystä tai toisesta käytä digipalveluita, käyttävät postimerkkejä asioinnissaan. Vaikka toki tämäkin kirjeposti voi muuttua muotoon ilman postimerkkejä. Vaikka paperiselle kirjepostille tarvetta riittäisikin, sitä ei välttämättä tarvitse maksaa postimerkeillä. Islannissa postimerkkien julkaisu on lopetettu ja tekstiviestillä voi saada maksukoodin paperikirjeeseen. Monessa Euroopan maassa kirjeen postimaksun voi maksaa numerokoodin kuoreen kirjoittamalla.

Posti on todennut, että kirjepostin määrä on pudonnut 60 % kymmenessä vuodessa ja lasku jatkuu edelleen. On todenäköistä, että uusien postimerkkien julkaisu loppuu jossain lähivuosina. Tosin Posti toteaa julkaisevansa merkkejä kirje- ja korttiharrastajille. Postimerkki ei ole siis informaation välitystä, vaan jonkinlainen elämystuote. En usko näitä harrastajia olevan kuin muutamia kymmeniä tuhansia, jolloin vuosittainen noin 60 miljoonan (v. 2021) merkkijulkaisumäärä ei sillä selity. Iso osa filatelisteista ilmoittaa, ettei kerää enää Postin uusia julkaisuja. Mutta sillä ei ole ollut merkitystä Postille pitkään aikaan, joka näyttää profiloituvan paketti- ja logistiikkayhtiöksi.

Postin toimitusjohtaja totesi vuoden 2023 alussa, että kirjebisnes kuolee pois ja viimeiset joulukortit lähetetään vuosikymmenen loppuun mennessä. Siis jos nykyinen lasku jatkuu. En itse näe mitään sellaista muutosta, joka tämän kääntäisi.

Oma veikkaus postimerkkien julkaisun loppumiseen Suomessa on vuosi 2025.

Yhdistykset, liitot, säännöt

Filatelistiliitto haluaa kehua paikallisten yhdistysten suurella määrällä. Kun tarkistaa näiden tietoja nettisivulta, joidenkin tiedot ovat selvästi vanhentuneita. Yli puolen yhdistyksistä kohdalla ei ole ilmoitettu muuta kuin yhteyshenkilön nimi ja puhelinnumero tai sähköpostiosoite. Omasta kokemuksesta voin arvioida, että sikäli jos yhdistyksellä mitään toimintaa on, se on kourallinen ukkoja rupattelemassa silloin tällöin. Entisen päätoimittajan Lauri Poroputaan mukaan moni kerho on käytännössä kuollut, eivät edes vastanneet yhteydenottopyyntöihin.

Varoituksena vielä kerran: Kirjoitukseni sisältää kritiikkiä. Kritiikki saatetaan ottaa henkilökohtaisena loukkauksena – minkä toisaalta ehkä ymmärtää, jos kritiikin kuulija itse pitää perinteisiä tottumuksia pyhänä ja kaikilla sielun voimillaan haluaa toimia niiden eteen. Mielestäni kuitenkin kritiikin kuuleminen voi auttaa ajattelemaan asioita muustakin, kuin siitä ”näin on aina toimittu”-näkökulmasta. Välillä tosin tuntuu, että jos ilmaiset tyytymättömyyden tai kritisoit - ylipäänsä jos et ajattele kaikesta samoin kuin ns. filatelian yhteisö (yhdistykset), niin olet "valittaja" tai ”mielensäpahoittaja” - pidä turpasi kiinni. On syytä epäillä, että kritiikki sattuu liian kipeästi tai ei ole keinoa puolustautua – siis tilanne, jos ei kommentoida itse kritiikkiä, vaan kritiikin esittäjää henkilönä (ns. ad hoc-argumentointivirhe).

Tässä kohtaa voisin kommentoida myös henkilökohtaiselta kannalta. Olen pitänyt ihanteena tehdä panostaa sellaiseen, jolla on merkitystä. Tämä koskee myös jossain määrin vapaa-aikaa. Rentoutuminen ja sosiaalinen kontaktointi ovat asioita, joilla on merkitystä. Olen tehnyt myös vapaaehtoistyötä kriisi-keskusteluavun merkeissä. Vaikka kerään postimerkkejä, niin se, että käyttäisin arvokasta vapaa-aikaani asioihin, joita filatelian yhdistykset perinteiksi sanovat, on eri juttu. En ole ollut mukana niiden kehittämisessä tai ylläpitämisessä, eivät ole minun intresseissä, eivätkä sido minua. Tällä on tietysti merkitystä siihen, miksi kirjoitan niin kuin kirjoitan. 

Nimittäin käsittääkseni jos olet jäsen filateliayhdistyksessä, sinun oletetaan olevan kiinnostunut postimerkkien kulttuurihistoriallisesta merkityksestä, panostamaan perinteisiin, jotka kukoistivat ehkä joskus vuosikymmeniä sitten. Tai ainakin olemaan hengessä mukana, maksaa jäsenmaksu "kannatuksen vuoksi"?. Filateliayhdistysten tavoite minun kannaltani ei ole koota yhteen ja edistää, vaan päinvastoin ohjailla jos ei manipuloida harrastusta oman agendansa (syvällinen tutkimus, kulttuurihistoria) mukaan. Eli jäsen on enemmän yhdistystä varten, kuin yhdistys jäsentä varten. Toki niistä harrastajista yhdistysten ideologia on ok, ketkä ovat mukana juonessa, siinä agendassa. Eli eliitti: näyttely- ja kilpailufilatelistit, joiden ääni kuuluu joka foorumilla.

Voi toki sanoa, että jos ei kiinnosta, ei tarvitse olla mukana. Ei tarvitsekaan, kaikki on vapaaehtoista. Olen mukana, koska saan vastineeksi jotain, kuten alussa kerroin. Osa yhdistyksessä käsiteltävistä asioista menee korvista sisään, korvista ulos. Olennaista on, että moni muu ei ole mukana, sellainen, joka kerää postimerkkejä. Tunnutaan kovasti myös oltavan huolissaan yhdistyksen ja sen perinteiden tulevaisuuden puolesta?

On sanottu, että Suomi on yhdistysten luvattu maa. Filateliassa on tavattu järjestäytyä rekisteröidyiksi yhdistyksiksi. Niiden toimintaa säätelee yhdistyslaki.

Yhdistys on tarpeellinen ja perusteltu yhteisten raha-asioiden käsittelyyn demokraattisesti ja laillisesti. Samoin niiden nimissä on tehty julkaisutoimintaa, kuten paperista jäsenlehteä. Yhdistysnimellä on myös ollut brändiarvoa, esimerkiksi julkisia tukia anottaessa.

Filatelisteilla on ollut myös Filatelistiliitto, joka on paikallisyhdistysten yhteenliittymä. Lisäksi sillä on henkilöjäseniä ja jäsenlehti. Liitto väittää ajavansa yhteistä etua. Se väittänyt keräävänsä yhteen kaikki postimerkkeilystä kiinnostuneet. Minkä voi helposti osoittaa, ettei pidä paikkaansa. On varmasti tuhansia keräilijöitä, jotka eivät liitosta piittaa tai edes tiedä, että sellainen on olemassa. Eivät edes paikallisyhdistyksiin kuulu. Ei ole sattumaa, että liitto on huolissaan jäsenmääränsä laskusta. Alan yhdistysten ongelmat kulminoituvat siihen.

Yhdistykset ovat keränneet jäsenmaksuja toimintansa kattamiseksi. Samoin muita mahdollisia varainhankkimismenettelyjä vapaaehtoistyöhön perustuen. Yhdistyksellä on ollut hallitus ja siinä vapaaehtoisena, ilman rahallista korvausta toimivat henkilöt. Samoin jäsenet ovat vapaaehtoistyönä järjestäneet näyttelyitä, esittelytilaisuuksia ym.

On kuitenkin havaittu, että yhdistyksen jäsenet ikääntyvät, nuoria ja naisia ei saada mukaan. Jäsenistä 90 % on yli 60-vuotiaita ja 60 % - 80 % yli 70-vuotiaita. Kuulemma nuoret katosivat joskus 90-luvulla. Nuorisofilatelian jaostot on lopetettu ajat sitten.

Ikääntyminen ja nuorten puuttuminen on asia, jota murehditaan lähes jokaisessa jäsenlehden pääkirjoituksessa. On varmaan murehdittu jo pitkään. Näyttää siltä, että mitään ei osata asian hyväksi tehdä.

Toki maailman muutoksen, digitalisaation sekä muiden kilpailevien vapaa-ajan aktiviteettien takia filatelian harrastus on huimasti vähentynyt. Näitä käsittelin edellä. Mutta siitä huolimatta nuoriakin aloittavia postimerkkien keräilijöitä on. Heitä näkee filatelian Facebook-palstalla.

Yhdistykset eivät näy nuoria aloittajia tavoittavan. Minusta nuorten ja keski-ikäistenkin, alle eläkeikäisten häipymiseen on selkeä syy.

Jos yhdistyksen toiminnan anti on: Kokous, kokous, jäsenlehti, kokous, sääntömääräinen kevätkokous, kokous, näyttely, kokous, jäsenlehti, kokous, sääntömääräinen syyskokous, kokous, myyntitapahtuma.

Kokoukset tapahtuvat yleensä jossain vuokratussa tilassa, kerhohuoneella. Kokouksen ohjelmaan voi kuulua: Ajankohtaiset asiat, havainnot, päivän esitelmä ja huutokauppa. Ehkä arpajaiset, joilla kerätään varoja. Jäsenillä on mahdollisuus nähdä toisiaan ja jutella. Harrastaa paljon mainostettua sosiaalista vuorovaikutusta.

Kuinka tavallinen tarina on se, että toiminnasta kiinnostunut aloittelija pyydetään tulemaan yhdistyksen kokoukseen. Jos hän tulee sinne, hänet ohjataan istumaan hiljaa kuin koulun oppitunnilla ja kuuntelemaan toisten puheenvuoroja ja esitelmiä. Mutta ei tule enää toista kertaa. Ei auta, vaikka joku ehkä oli varttitunnin esitellyt hänelle yhdistyksen yhteyshenkilöitä, ennen kirkonmenojen alkua. 

Jos sanotaan, että jokaisella on oikeus tasaveroisesti ottaa kokouksessa puheenvuoro itselleen tärkeästä asiasta, niin epäilen että kaikki, varsinkaan aloittelijat, eivät uskalla suutaan muun jäsenjoukon edessä aukaista.

Membook Oy on todennut (linkki), että nuoret eivät kaipaa byrokratiaa vaan itse toimintaa. Eli sitä keräilyä, sen parissa puuhastelua. Ei kokouksessa hiljaa istumista?

Jos yhdistyksissä puolustaudutaan, yritetään vakuutella, että nykyinen kokouskäytäntö on nyt vain osoittautunut parhaaksi tavaksi harrastaa keräilijöiden välistä vuorovaikutusta, niin en ihmettele, jos nuoret ovat jääneet niistä pois. Joko keräilevät itsekseen tai sitten harrastavat jotain muuta. Puhumattakaan, että keräilevät nuoret tekisivät vapaaehtoistyötä yhdistysten formaattien eteen. Saatikka, että osallistuisivat yhdistysten hallitustoimintaan.

Kokoukset saattavat olla esimerkiksi joka toinen tiistai klo 18 alkaen kerhohuoneella taajaman keskustassa. Nuorilla ja keski-ikäisiläkin postimerkkeilijöillä voi olla myös monia käytännön syitä, miksi eivät pääse säännöllisesti kokouksiin, esim. työ-, perhe-, opiskelusyyt. Tai maantieteellinen etäisyys, matkakustannukset.

On siis monia mahdollisia syitä, miksi kokoustoiminta sopii ikääntyneiden elämäntilanteeseen. Miksi nuoret ovat häipyneet. Ja sen näkee, kun katsoo ympärilleen kokouksissa ja tapahtumissa: toiminta on ukkoutunut. Ainakin niistä, jotka säännöllisesti osallistuvat.

Kuitenkin nuoria aloittajia näkee esimerkiksi filatelia-aiheisilla Facebook-sivustoilla. Vaikkapa siksi, että edellä esitettyjä toiminnan piirteitä ei sosiaalisessa mediassa ei ole, vaan siellä voi osallistua vain siihen, mikä itseä kiinnostaa. Ostaa ja myydä materiaalia ja keskustella siitä.

Voisin luonnehtia tilannetta hiljalleen syveneväksi umpikujaksi. se on johtanut siihen, että käynnissä on parhaillaan kerhokato. Kyse on pienten paikkakuntien pienistä seuroista, jotka kutistuvat seniorien rupattelukerhoiksi. Jäsenet ehkä vielä tulevat kokouksiin, mutta vastuuhenkilöitä on hankalampi löytää, varsinkin kun uusia jäseniä ei saada. Kun konkarit aktiivijäsenet lopettavat, kerho kuolee, vaikka se vuoden tai pari saattaa näkyä Filatelistiliiton luettelossa. 

Filatelian yhdistyksiä väitetään olevan yli 60. Kun katsoo yhdistysten ilmoittamia tietoja lehdessä tai nettisivulla, niin lähes puolella korkeintaan ilmoitetaan yhteyshenkilö puhelinnumeron tai sähköpostin kera. Ei ajankohtaista tietoa tulevasta kokousohjelmasta, aktiviteeteista. Osalla tiedot reilusti vanhentuneita. Olen muutamassa vieraillut ja tiedän, ettei toiste kannata mennä. Mitä olen lukenut juttuja monien yhdistysten raporteista tai muuten keskustellut, siellä jäsenet tai ainakin yhdistysten vetäjät, ovat lähestymässä kahdeksankympin keski-ikää: Upseerifilatelistit, Mikkelin yhdistys, Posti- ja telefilatelistit, Nokian postimerkkikerho, Etelä-Satakunnan yhdistys, Vaasan filatelistit. Lieksa, Ilomantsi, Lappi, Toijala jne. voisi arvata samassa tilanteessa.

Esimerkiksi Joensuussa on kuulemma saatu uusiakin jäseniä kokouksiin, mutta kysymys kuuluu, pysyvätkö nämä mukana ja ennen kaikkea, ottavatko vastuita toiminnan vetämisestä? Kun aikuistumisen haasteet (perhe- ja työelämä) tulevat eteen. Vanhan sanonnan mukaan ei kannettu vesi kaivossa pysy.

Luin juuri tarinan Janakkalan lopetetusta yhdistyksestä. Kuulemma jo vuonna 2003 jäsenten keski-ikä oli yli 70 ja jäseniä 99 vielä vuonna 2016. Kun keski-ikä oli sitten yli 80, ei ihme, että kerho halvaantui: hallitusta ei saatu kasaan. Muutama kymmenen yhdistystä kokee saman vuoteen 2030 mennessä, vähintään pienet nyt jo henkitoreissaan olevat kerhot, maaseutujen muuttotappiopaikkakunnilta. Osa jäljelle jääneistä harrastajista saattaa liittyä isompiin seuroihin.

Vielä tällä hetkellä isojen kaupunkien, kuten pk-seutu. Turku, Tampere, Hämeenlinna, Jyväskylä, Oulu toiminta on vielä aktiivista ja nuorempiakin jäseniä on, mutta ikääntyminen on fakta niissäkin. Kun katsoo missä tahansa kokouksessa tai tapahtumassa ympärilleen, niin siellä on 10-20 % alle eläkeikäisiä. Osa selvästi on jo geriatrian piirissä. Nuoriakin keräilyä aloittelevia on esimerkiksi sosiaalisen median (Facebook) palstoilla, mutta en usko, että heitä houkuttelee yhdistysten toiminta mitenkään erityisesti. Vuonna 2030 väitän, että 2/3 (tai enemmänkin) nykyisistä filatelian seuroista on lakannut olemasta. Jäljellä olevat ovat ehkä osin yhdistyneet, pysyvät elossa digitaalisiin sisältöihin satsaamalla. Joka ei edellytä kasvotusten tapaamista. 

Kun filatelistien keskustelua yhdistyksissä tai sosiaalisessa mediassa seuraa, tuntuu että heillä on epärealistiset luulot harrastuksen yhteiskunnallisesta merkityksestä. Esimerkiksi Posti on hylännyt filatelistit taloudellisista syistä mutta tästä kiukuttelu tai surutyö tuntuu kuuluvan asiaan, vaikka ei auta mitään ja on energian haaskausta. Ehkä suurten luulojen ylläpito kuuluu siihen narratiiviin, jolla yhdistyksiä yritetään pitää hengissä.

Minulla on kokemusta myös johtamisesta. Siinä olennaista on nähdä se, mikä toimii, tukea ja vahvistaa sitä. Ja sitten puuttua sellaiseen, mikä ei toimi ja pitäisi uudistaa jos ei lopettaa. Kun filatelian harrastustakin näytetään haluttavan johtaa (yhdistykset, Filatelistiliitto), sen johtamiskulttuuri pitää pystyssä hiipuvia, herraseuramaisen pönötyksen, byrokratian (kokoustamisen) formaatteja eikä näytä muuta osaavan. Minusta tulevaisuutta ajatellen, eloonjäämisen kannalta, panostus menee hukkaan ja on vain osoitus kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta nähdä ja myöntää tosiasiat. Kun perinteet ovat pyhiä, niihin ei saa koskea?

Filatelia häviää suosittuudessa ja näkyvyydessä esimerkiksi fantasiapelien ja keräilykorttien harrastukselle, joiden myymälöissä kävi jatkuva kuhina Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2022, verrattuna filatelian tiskeihin. Sattuneesta syystä minulla oli mahdollisuus seurata asiaa kahtena kokonaisena messupäivänä. Kaupallisuus ja markkinointi vaikuttavat ja niillä voimilla on myös sellainen näkyvyys ja osaaminen digitaalisesta mediasta, josta filatelistit voivat vain unelmoida.  

Filateliajärjestöjen jäsenmäärä laskee, esimerkiksi yhdysvaltalaisen American Philatelic Societyn (APS) jäsenmäärä on laskenut 50 % vuodesta 1990 lähtien. Suomalaisen Filatelistiliiton jäsenmäärä on laskenut 40 % kymmenessä vuodessa, vuodesta 2011. Molemmat järjestöt kokeilevat tiettyjä keinoja jäsenmäärän laskun pysäyttämiseksi. Jäsenmaksun puolitus voi vetää paikallisjärjestöjen jäseniä Filatelistiliiton jäseniksi, mutta miten käy, kun etu poistuu? Osa ehkä jatkaa jäsenyyttä, mutta osa ei. Samalla kun iäkkäitä jäseniä jää pois. Väsymisen, vakavan sairastumisen ja kuoleman myötä.

Sain viitteitä siihen, että yhdistysten jäsenmääriä jopa paisutellaan jos ei väärennetä: nimittäin jäsenmaksunsa syystä tai toisesta maksamatta jättäviä ei välttämättä heti poisteta rekisteristä - täten on mahdollista, että edesmenneet ovat edelleen yhdistyksen jäseniä (linkki). He kun eivät haudan takaa irtisanoutumisestaan ilmoittele, saatikka kuolinpesästä huolehtijat. Jos näin on, ei tarvitse ihmetellä, miksi paikallisyhdistyksen jäsemäärä pysyy suht vakiona vuodesta toiseen. Ja jos iso osa yhdistyksistä toimii näin, paisutellaan kuplaa.

Filatelia harrastuksena ei näytä enää kiinnostavan valtamediaa. Toki satunnaisesti on juttuja yksittäisistä tapahtumista ja keräilijöistä, mutta esimerkiksi kevään 2021 keräilyalan erikoislehdissä (Ilta-Sanomat, Iltalehti, Kodin kuvalehti) ei ollut filateliasta sanaakaan. Numismatiikasta oli Monetan mainos. Kevään 2022 keräilymessuilla Pirkkahallissa ei filateliaa ollut käytännössä ollenkaan.

Sosiaalisesta puolesta: Yhdistysten konkarit ovat tottuneet tulemaan kokouksiin seurustelemaan keskenään, ostamaan ja myymään materiaalia. Se on täysin ymmärrettävää. Vedotaan harrastuksen "sosiaaliseen puoleen", mutta kuinka helppo siihen on uuden harrastajan päästä mukaan? Sosiaalisuuden merkityksestä lisää alempana.

Ajatellen sitä omaa kokemusta, että toinen harrastaja huomaa minut ainoastaan siksi, että voisi myydä minulle jotain, on vähän arveluttavaa, hyväksikäytön maku. 

Yhdistyksissä menneen kertaamista, kuten historiikkien julkaisua, perustellaan perinteiden vaalimisella. Eihän se ole toki minulta pois ja jos siitä (ilmeisesti) monikin jotain saa.  Mutta itse kerään itselleni, enkä koe mitään vetoa, kutsumusta saatikka velvollisuutta asettua osaksi perinteiden jatkumoa. Enkä usko, että uusia sukupolvia vaarien perinnemuistelot valtavasti kiehtovat, kun niissä ei ole omaan kokemusmaailmaan liittyvää, samaistuttavaa. Yhdistykset ja erityisesti Filatelistiliitto, yrittävät esittää, että tällainen olisi kovin tärkeää, jotenkin yhteinen asia. Sitä paitsi yhdistysten historiikit, mitä niitä on silmäillyt, ovat kuin toistensa kopioita. Nimet ja vuosiluvut vain vaihtuvat.

Yhdistysten haaste ei ole pelkkä maailman muutos vaan myös heidän omat byrokraattiset, hierarkioihin ja auktoriteettiin nojaavat toimintamallinsa. Mistä esimerkkinä vanhakantaiset elitistiset seremoniat sekä monimutkainen, pikkutarkka palkitsemisjärjestelmä (palkinnot, mitalit). Samoin kansallisen & kansainvälisen näyttely- ja kilpailutoiminnan korostaminen. Mitä väliä niilllä yksittäiselle keräilijälle on, kun tunnetusti pieni osa tähän osallistuu? Tästä lisää myöhemmin.

Suomessa filatelian yhdistyksiä on vielä noin 60. Ne ovat kaikki kuin toistensa kopioita, varmaankin johtuen siitä, että keskusjohto eli Filatelistiliitto pitämään keräilyn tietyn sapluunan mukaisena. Olen työelämässä nähnyt monia ns. kriisiorganisaatioita. Niille ominaista on, että viestinnässä ongelmista vaietaan tai niiitä vähätellään. Kaikkea vähänkin myönteistä paisutellaan tai kerrotaan puolitotuuksia, faktoja valikoidusti. Oman agendan mukaisia toimijoita nostetaan, kehutaan ja kiitellään. Ja samalla itseä. Filatelistiliiton viestinnässä on monia esimerkkejä tästä.

Jos puhutaan filatelistien ”yhteisestä edusta”, niin en ole varma, mitä tällainen erinomainen yhteinen etu voisi olla. Jos ja kun jokainen itse valitsee, mitä ja miten kerää ja miten harrastukseensa suhtautuu. Keräilyä on siis yhtä paljon erilaista kuin on keräilijöitä. Toisaalta vedotaan filatelian laatuun. Määritellään tarkasti, mikä merkki on "kokoelmakelpoinen". Nämä määritelmät pidetään tiukasti tietyn eliitin hallussa ja väitän, että heidän omaksi edukseen.

Tiukin määritelmä on Filatelistiliitolla. Kirjoitin siitä myös erikseen (linkki). Sen mukaan keräilijä on tutkija tal tarinankertoja tai molempia. Onko niin, että pelkkä keräily keräilyn ilosta ei riitäkään? Sanovat että riittää, mutta toisaalta kaikki viestintä (lehdet, esitelmät, koulutukset, oppaat, luettelot, näyttelyt, kilpailut) korostavat tietynlaista "laatuun" tähtäävää, syvällisen tutkinnallista keräilyä. Yhdistys ihannoi "kehitystä", mutta se itse määrittää mikä on kehitystä, tarkkojen kriteerien mukaan. Tätä kaikkea kutsutaan perinteeksi. Perinteiden vaaliminen näyttää tärkeältä, ehkä tärkeimmältä. Sofistikoidun tutkimuksen ja tarinan rakentamisen ihanne juontaa näyttely- ja kilpailufilateliasta ja niiden sääntökirjasta. 

Tutkimus on toki tärkeää väärennösten eliminoimiseksi, kohteiden aitouttamiseksi. Mutta kuitenkin tunnutaan laajasti ihailtavan sitä, että suhtautuu keräilyyn hyvin syvällisesti, tutkii ja esittelee kohteitaan kuin tieteilijä ikään. Näitten harrastajien käsikirjoitukset ovat alan lehtien "laatua". (Eräs konkari totesi lehteä huomautetun siitä, kun tiettyjen lukijoiden mielestä "taso" oli päässyt laskemaan.) Ja jos toimintaa kuitenkin halutaan liberalisoida, muutos näyttää jäävän puheen tasolle.

Onnellisuusprofessori Markku Ojanen kerran totesi, että nykyihminen inhoaa sääntöjä ja rajoituksia. En usko, että filatelia on tässä poikkeus. Samoin yksilökeskeisyyden, individualismin ilmapiiri ei arvosta yhteisön eteen uhrautumista, kuten vapaaehtoistyötä. Yhteisöllisyys on toki myönteinen hyve, jota kannattaisi vaalia. Mutta jos se on kokouksissa istumista kuin kirkonmenoissa, niin nuoret äänestävät jaloillaan: jäävät tulematta. Keski-ikäisetkin postimerkkeilijät.

Tätä on kommentoitu, että ei kukaan tule kieltämään keräämästä kuten haluaa. Ei tulekaan, mutta jos suinkin olet tekemisissä yhdistysten keräilijöiden kanssa tai jos jopa haluat saada harrastuksellesi näkyvyyttä ja hyväksyntää, niin et voi olla törmäämättä toisten laatimiin sääntöihin. Niitä tarjotaan sinulle pyytämättä. Epäilen, että tiukat säännöt näivettävät harrastuksen, koska se tukahduttaa luovuuden ja innovaation eli uudistamisen. Samaan riskiin viittasi jo F.I.P.:n Colin Fraser (Flash-lehti syyskuu 2020).

Filatelistiliiton toimesta julkaistaan aloitteleville keräilijöille vihkosia, samoin vaikkapa aihefilatelian ja paikkakuntakeräilyn oppaita ja niitä mainostetaan näyttävästi Filatelisti-lehdessä. Mutta ketä varten? Jos aloittelevia keräilijöitä ei juurikaan ole, ja olemassaoleva jäsenistö tietää hyvin jäsenyyteen kuuluvat palvelut, joita ”jäsenetuina” mainostetaan niin siinä vain vakuutellaan niitä, jotka ovat jo vakuuttuneita. Kun lehden jakelu on niille, jotka ovat jo hyvin tietoisia kaikesta, ketä varten mainostilaa lehdessä käytetään ylipäätään?

Juuri sain tietää, että Filatelisti-lehden osuus liiton budjetista on 40 % ja joku konkarijäsen jo totesi toisaalla, että lehden julkaisu pitää ajastaan jälkeenjäänyttä formaattia hengissä. Toisaalta se on käytännössä ainoa etu, jonka tavallinen jäsen maksullaan saa. Täten voi ymmärtää, miksi siitä ei haluta luopua. Vuonna 2023 kustannuspaineet ovat ajaneet siihen, että lehti ei ilmesty kuin 7 kertaa. Kuten entinen lehden päätoimittaja Lauri Poropudas totesi, Filatelisti-lehti on kuitenkin se ainoa konkreettinen jäsenetu.

Korostan, että keräilyn laatu on subjektiivinen ja spekulatiivinen, pelkkä maku- ja mielipideaasia. Ei fakta tai luonnonlaki. On kuitenkin kokemusta siitä, että ns. laadunvastainen keräily tuomitaan jyrkästi. Esimerkiksi omani. Kerään euroajan merkkejä, joissa filatelisteja ahdistaa se, ettei käyttö- ja juhlasarjan merkkejä voi erottaa. Samoin omakuvamerkit ovat ei-toivottavia, koska ne eivät kelpaa näyttelykokoelmaan. On myös jatkuva antipatia siitä, kuinka Posti on hylännyt yhteistyön filatelistien kanssa. Posti on tehnyt ratkaisunsa taloudellisista syistä, ei filatelisteja kiusatakseen. Silti tuskailua asiasta saa seurata jatkuvasti. Olen miettinyt, kuinka monta vuosikymmentä surutyötä asiasta pitää kuunnella? Etenkin kun se ei auta mitään.

Onko siis koko rekisteröity keräilyn yhdistystoiminta kuolemassa? Nykypäivän keräily ei r.y.:n formaattia ja sääntöjä näytä tarvitsevan. Kuten esimerkiksi valtavan suositut muumimukit ja sisustusesineet tai sitten vinyylilevyt, jääkiekkokortit, sarjakuvat. Vuorovaikutusta toisiin keräilijöihin voi pitää yllä netin ja sosiaalisen median avulla. Tapahtumien järjestäminen on kaupallisten toimijoiden kautta.

Väitän, että postimerkkeilyssä on hiljainen, mutta voimistuva signaali, eli keräily satunnaisemmin ja omien fiilisten mukaan, vailla yhdistysten ja perinteiden asettamia sääntöjä ja oppaita. Netin vertaiskauppapaikkojen kuten Systeemi.com ja Ebay.com kautta. Kontaktit toisiin kerääjiin voidaan pitää sosiaalisen median kuten Facebook kautta. Näiden kautta on ehkä tuhansia harrastajia. Toki kasvotustenkin kohdataan, mutta harvoin tai ei ollenkaan yhdistysten järjestämien tilaisuuksien kautta.

Minusta perinteinen r.y.:n formaatti on viime vuosituhannen reliikki. Se toki puhuu uudistumisesta ja digitaalisuuteen satsaamisesta. Tosin oma iäkäs, muutosvastarintainen jäsenistö on jarruna tässä. Sen jäsenmaksuja ei haluta menettää.

Vuonna 2023 on kuulemma etsitty ”sosiaalisen median osaajaa”. Siinä on se ongelma, että yhdistysten omat sosiaalisen median sivut, kuten Facebook, eivät ole kiinnostavia. Ongelma siinä, että kaikki julkaiseminen pitäisi olla niin varovaista, ettei se herätä keskustelua, tykkäyksiä, jakoja, omien linkkien jakamista. Mikä on kuitenkin sosiaalisen median tarkoitus. Eli, että käyttäjät itse jakavat sisältöä. Filatelian keskustelu käydään muilla palstoilla, kuin yhdistysten omilla. Toisaalta sellaista someosaajaa eivät yhdistykset jäsenmaksuvaroilla pysty ikinä palkkaamaan, joka voisi jatkuvasti kilpailla muun some-sisällön kanssa. Siihen on muilla tahoilla resursseja aina kertaluokkia enemmän. Olen kirjoittanut tästä erikseen (linkki).

Toki tätä kritiikkiä voisi väittää jälkiviisaaksi. Oli jälkiviisasta tai mitä tahansa, jäsenmäärät laskevat ja pienet yhdistykset kuolevat. Kirkonmenojen kaltaiset kokouskäytännöt, perinteet, säännöt ja kontrolli eivät ole ainoa syy, maailman muutoksen ohella, mutta eivät myöskään pelastusrengas. Näin ilmeistä asiaa ei kuule lausuttavan ääneen.

Sosiaalisista kontakteista yhdistyksissä

Yksi asia, mitä filateliayhdistykset kehuvat, on toiminnan sosiaalinen kanssakäyminen. Että se on asia, joka houkuttelee ihmisiä liittymään mukaan, saapumaan kokouksiin uskollisesti? 

Kokousten, tapahtumien ja näyttelyiden sosiaalinen, yhteisöllinen merkitys on toki aina olemassa ja sillä on merkitystä. Professori Wilska (linkki) puhuu "elämysten nälästä" ja "kaipuusta yhdessäoloon". Ihmisillä on edelleen tarve kokea ainutlaatuisia elämyksiä, jotain minkä muistaa kenties koko loppuelämänsä - ja kokea se yhdessä toisten kanssa. Tämä on toki filatelian kokousten, tapahtumien ja näyttelyidenkin tavoite - mutta miksi niissä sitten pyörii samat ihmset vuodesta toiseen?

Wilska jatkaa: "Ihmiset ovat tottuneet siihen, että kaikki on aiempaa hienompaa ja spektaakkelimaisempaa, kun meillä on pitkällä tähtäimellä entistä enemmän rahaa". Kyseessä on Wilskan mukaan yleinen elämyksellisyyden kasvu -trendi. "Kun uskonnon merkitys on pikku hiljaa vähentynyt, kaipuu maagisiin elämyksiin ei ole. Niitä etsitään tällaisista spektaakkeleista, isoista konserteista, missä on karismaattinen esiintyjä tai sitten valtavista urheilutapahtumista, tutkija havainnollistaa." 

Tällaiseen tarpeeseen filatelia tuskin pystyy vastaamaan (vaikka miksei joku voi kokea maagisiakin hetkiä filatelianäyttelyssä)? Eikä ehkä ole tarkoituskaan. Mutta esimerkiksi Helsingin kirjamessuilla, missä filatelia on mukana, yleisömagneetit ovat jossain muualla, kuten vaikkapa viedopelejä kaupittelevien osastolla. Filateliapöytien äärellä pyörivät melko samat ihmiset.

Etäosallistuminen eli digitalisaatio on jo tosiasia filatelian huutokaupoissa, vaikka monet huutokauppalistat julkaistaan myös paperilehdissä. Esimerkiksi Hellman ei käsittääkseni järjestä enää fyysistä huutokauppatapahtumaa. Syy on yksinkertainen: digin kautta tavoittaa asiakkaat ympäri maailmaa ja paremman myynnin. Ei siinä vetoaminen harrastajien sosiaaliseen kontaktointiin auta.

Mitä sosiaalisuuteen tulee, niin on sanottu, että voit valita ystäväsi mutta et naapureitasi. Kokemus on, että jos puhun kokouksessa jollekulle omasta keräilystäni, katse lasittuu varsin pian. Niin eri kiinnostukset ja elämäntilanteet tuntuu olevan. Filateliasta keskustelussa saavutan toiset harrastajat paremmin Facebook-palstan kautta.

Toki kuulemma ne, jotka käyvät kokouksissa, tekevät sen melko uskollisesti. Useamman yhdistyksen toimintaa seuranneena, kokouksissa ja tapahtumissa käy tietty selkeästi vähemmistö jäseneksi rekisteröidyistä. Ehkä kolmasosa. Mutta miksi ne muut eivät käy, miksi tyytyvät vain maksamaan jäsenmaksun? Puhumattakaan, että miksi uusia kasvoja ei ilmesty mukaan vähän väliä?

Työ- ja perhe-elämässä kiinni olevilla on lisäksi omat haasteensa. Filatelian kokousjäsenet ovat pääsääntöisesti ikääntyneitä, usein eläkeläisiä ja esimerkiksi lapset jo aikuistuneet.

Suomen Postimerkkilehdessä todettiin, että kerhoihin on mukava tulla, kunhan kaikki huomioidaan. Periaatteessa kyllä, mutta käytännössä kun on mistä tahansa vapaaehtoistoiminnasta kyse, ei toteudu. Eihän juuri kukaan rivijäsen tulee kokoukseen varta vasten siitä huolehtimaan, että kaikki toiset tulevat huomioiduksi. Muut syyt tulee ensin, eli että saa itselleen jotain. Eikä siinä ole mitään vikaa, tietenkään. Toki on niitä, jotka itse pyrkivät hakemaan huomiota. Sekin on ok, koska aktiiveja tarvitaan. Toiset ehkä välttävätkin huomiota, ettei vain joudu johonkin vastuuseen.

Kokouksissa käydään ostamassa, myymässä ja vaihtamassa materiaalia sekä tapaamassa tuttuja. Pitäisi siis voida tutustua ensin, jos ei ystävystyä. Kokouksissa käy sellaisia, jotka ovat tunteneet toisensa kenties vuosikymmeniä. Kuinka helppo siihen on uusien tulla? Toki sosiaalisuutta on mahdollista kokea, mutta tietty sisäänpäin lämpiävyyden maku siinä on. Tuntuu, että kokouspöytiin on jo paikkavaraukset tiettyjen konkareitten kohdalla. Mahdollisen uuden jäsenen on itse haettava paikkansa, eivät konkarit heistä kiinnostuneita ole, sen enempää kuin kenestä toisestakaan. Paitsi ystävistään. Se, jos joku yhdistysaktiivi hetken esittelee toimintaa ja toisia jäseniä, ei tilannetta muuta. Tai salissa on joku juliste aktiivien esittelystä, kuten Postimerkkilehdessä ehdotetaan.

Se, että uuden jäsenen pitää osata itse hakea motiivinsa ja olla aktiivinen osallistuakseen toimintaan, on tavallinen käytäntö kaikessa vapaa-ajan yhdistystoiminnassa. Aina on toki innostavia toisia aktiiveja, mutta suurimmalla osalla osallistumisen motiivi on saada toiminnasta itselleen jotain.

Esimerkiksi muistan erään Suomen Filatelistiseuran myyntitapahtuman, johon varta vasten junalla matkustin. Eipä siinä uusi tulija kokenut itseään huomioiduksi, kun tila oli täynnä ja ahdas. En ylettynyt edes tutkimaan valikoimia, ja katsoin parhaaksi poistua, pettyneenä. Ymmärrän, että ei kukaan halunnut olla minua kohtaan varta vasten tyly tai välinpitämätön - minulla kävi huono tuuri siinä, että koronapaussin jälkeen ns. riskiryhmäläiset halusivat tyhjentää puheripulinsa toistensa kanssa. Mutta näin se vaan menee, ei ketään erityisesti huomioida, jos tämä ei itse tee itseään huomioiduksi. Vaikka lehden pääkirjoituksessa kuinka muistuteltaisiin.

On selvää, että jotain hyötyä, lisäarvoa kokoksiin ja tapahtumiin tulosta pitäisi olla. Sellaista, jota ei muista vapaa-ajan houkuttimista saa. Sellaista, joka saisi paikan päälle huolimatta etäisyydestä, matkustamiseen kuluvasta ajasta, vaivasta ja kustannuksista. Koulun oppituntien kaltaisista kokouskäytännöistä. Jos toiminnan tarjoama sosiaalisuus ei tätä ole, eivät yhdistykset näytä voivan sille mitään. 

Omien kokouksiensa, jäsenlehtiensä, näyttelyidensä piirissä, jossa ulkopuoliset ajatukset eivät juuri häiritse, filatelistit vahvistavat kenties vuosikymmeniä toistensa näkemystä ja ajattelevat, että näkemys on yhä yleistettävissä. Tästä syntyy ilmiö nimeltä vahvistusvinouma tai vahvistusharha. Se on "taipumusta valikoida ja tulkita uutta tietoa niin, että se tukee henkilön aiempia näkemyksiä" (linkki). Tämä, yhdistettynä ikäihmisille tyypilliseen muutosvastaisuuteen, selittää, miksi joku ulkopuolinen voi kokea toiminnan sisäänpäinlämpiävänä tai jopa "elitistisenä".

Vapaa-ajan harrastuksena filatelia hukkuu tarjontaan. Lisäksi jos haluaa harrastaa postimerkkien keräilyä, sen voi nykyään tehdä digitaalisten kanavien kautta. Ostaa, myydä kohteita sekä hankkia tietoa niistä. Keskustella sosiaalisen median kautta. Yhdistyksistä on tuskailtu, että miten tämän väen saisi kokouksiin. Näyttää siltä, ettei mitenkään. Eikä se tarkoita, että tällaiset itsekseen harrastajat olisivat jotenkin introverttejä tai epäsosiaalisia. He vain tyydyttävät sosiaalisten kontaktien tarpeensa muualta, muun elämän kautta. Näin on varmaan aina ollut, että yhdistysten ulkopuolella on valtaosa, mutta digikanavat eivät ainakaan helpota tilannetta yhdistysten osalta. Ehkä jotkut kokevat ne kilpailijoiksi, tai ainakin vähemmän "laadukkaiksi", verrattuna perinteisiin.

Mitä voisi tehdä, että nuoria saataisiin kiinnostumaan? Siitä kirjoitin erikseen (linkki).

Tutkimus

Filatelistiliiton mukaan keräilijällä on siis täysi vapaus valita: hän voi olla JOKO tarinankertoja TAI tutkija tai jopa MOLEMPIA. En tiedä mahtuuko keräily keräilyn ilosta, vailla mitään tavoitteita tähän kategoriaan. Tavoitetta "kehittyä". Ja vaikka kehittyä haluaisikin, kehitys on myös asia, johon järjestäytyneellä yhdistystoiminnalla on omat sääntönsä.

Toki on ansiokasta laatia 10-sivuisia artikkeleita keräilykohteestaan, johon hankkii aineistoa aivan kuin tiedetutkija ikään. Mutta pitääkö se olla lopullinen päämäärä, johon kaikkien pitää päätyä, kunhan ovat ns. pikkupoikakeräilyn vaiheen ohittaneet? Siltä tuntuu, jos seuraa vaikka Filatelisti-lehteä.

Erityisen kiinnostavia tutkittavia ovat vanhat kohteet, joista sen ajan painotekniikan takia löytyy virheellisyyksiä ja eroavaisuuksia eri erissä. Tai vaikkapa kerätä Suomesta lähetettyjä kirjeitä eri postimerkeillä.

Kenen tahansa tutkijan teoksia ei päästetä esitelmiin, lehtiin tai näyttelyihin, vaan siitä pitää huolen yhdistysten eliitti. Säännöt hyvin omaksunut tutkija&tarinankertoja palkitaan mitalein ja pokaalein. Tätä eliittiä on harrastajakunnasta ehkä 10 %, mutta viestinnässä melkein ainoastaan se on esillä.

Miten vaan, mutta en usko, että nämä kovin sofistikoidut, pikkutarkkaa näpertelyä sisältävät tuotokset ovat houkuttelevia uusia harrastajia kohtaan.

Tarinankerronta (näyttelytoiminta, julkaisut, kilpailu)

Mitä näyttely- ja kilpailusääntöihin tulee, jotkut katsovat olevansa oikeutettuja ohjailemaan toisten keräilyä. Toisten näkemystä siitä. Jopa kieltämään tapa esittää sitä, oman maun vastaisena. Näyttelyihin osallistuu joukko mielensäpahoittajia, joita tuomareiksi kutsutaan. Heitä jopa koulutetaan.

 

Tarinankerronnalla ja tutkimuksella pyritään vaalimaan ja ehkä tekemään houkuttelevaksi postimerkkien ja -lähetysten kulttuurihistoriallista arvoa. Suomen Postimerkkilehden 5/2022 pääkirjoituksessa todettiin, että postimerkkeily ja filatelia ovat kaksi eri asiaa. Filateliassa näyttely- ja kilpailutoiminta on vaikeaa. Mutta miksl keräilyn pitäisi olla vaikeaa? Kilpailussa ei tarvitse muuta kuin oppia tuomarien makumieltymykset ja mitä tavoiteltavaa siinä voisi olla? Viestinnän mukaan se tuntuisi olevan hyvin ylevää ja ihailtavaa. Näyttelyissä ja kilpailuissa menestyneitä esitellään lehdissä ja kokouksissa kuin urheilusankareita. 

Kilpailutoiminnan tuoreeseen kritiikkin (2022, Suomen Postimerkkilehti) liittyvä kommenttini tässä linkissä.

 

Filatelistiliitto julkaisee opaskirjallisuutta esimerkiksi paikallishistorian tai aihefilatelian keräilystä. Oppaat ehkä perustellaan suosituksina, ideoina tai vinkkeinä. Mutta itse asiassa ne eivät sitä ole, vaan ohjeistuksia näyttelykokoelman rakentamiseen. Joka mahdollisesti arvostellaan tuomareiden toimesta. Kuinka liberaalia keräilyä tämä on?

Filateliassa on siis keksitty ruveta kilpailemaan. Uskon, että näyttely- ja kilpailutoiminta on hierarkkisen filatelian yhdistystoiminnan kulmakivi, koska muut kulmakivet, filatelian merkitys harrastuksena on hiipunut. Toki aina sanotaan, että palvellaan muitakin kuin näyttely- ja kilpailufilatelisteja. Mutta filatelian parin sadan jäsenen eliitin, näyttely- ja kilpailutoiminnan harrastajien painoarvo on yhdistyksissä suuri. Se näkyy kaikessa viestinnässä.

Paikallisjärjestöistä osallistutaan kansallisiin näyttelyihin ja kilpailuihin ja niistä parhaat taas kansainvälisiin mittelöihin. Samaan liittyy myös tuomaritoiminta ja heidän kouluttamisensa. Eliitin piiri pyörii siten, että kansallinen filatelistiliitto vetoaa toimintansa tärkeyteen osana kansainvälistä filatelistien järjestöä (F.I.P.) ja FIP taas oikeuttaa toimintansa kansallisilla liitoilla ja yhdistyksillä. Tämä kustannetaan kaikkien jäsenmaksuista. Jos nyt joku kultamitali heltiää ulkomailla kilpailuista, niin ei siitä filatelistit torille juhlimaan lähde. Kilpailuissa menestyneitä esitellään alan pienilevikkisissä lehdissä ja tapahtumissa.

Kävin juuri kansallisessa Tavastex 2022-näyttelyssä. Jos kehyksiä on noin 500 ja kukin kokoelma 4-5 kehystä, näytteilleasettajia on suuruusluokkaa 100, joista joillakin on useampi kokoelma. Näin se näyttää olleen vuosikausia, raporteista päätellen. Jos Filatelistiliitossa on jäseniä 1030 ja yhdistykset yhteensä vähän yli 2000, on näyttelytoiminta pienen eliitin toimintaa. Määrä laskee pikku hiljaa ikäytymisen kautta, kun uusia ei juuri tule. Nuorisofilatelian luokassa oli tasan 1 kokoelma. Liitto palvelee pitkälti näyttely- ja kilpailutoimintaa, vaikka sen yrittää kiistää. Se on vielä se jäljelle jäänyt yhteinen tekijä, jolla liitto voi oikeuttaa olemassaolonsa. 

Yleisöä filatelistien näyttelyt eivät vedä – se on todettu monella muullakin suulla, kuin omien käytännön havaintojen perusteella, jostain vuodesta 2017. American Philatelic Societyn Colin Fraser puhui kolumnissaan (Flash-lehti syyskuu 2020) käsitteestä ”deserted frames” eli hylätyt kehykset. Hän ehdottaa virtuaalisen ja fyysisen näyttelytoiminnan yhdistämistä. Eli kokoelmat esiin myös internetissä. Kuten totesin, netti on pullollaan vastaavanlaisia, tutkinnallis-historiallisia sisältöjä. Tarkemmin hylätyistä kehyksistä toisessa tekstissä (linkki).

Olen keskustellut useamman postimerkkeilijän kanssa, jotka ovat tehneet näyttelykehyksen ensimmäisen ja samalla viimeisen kerran. Palaute (tai sen puute) uurastuksesta ei ollut kannustanut jatkamaan. Ei ole pelkästään minun mielipiteeni, että ko. kehykset voivat olla tylsiä, epäkiinnostavia. Voivat tuntua yhtä työnteolta kuin koulusta tutut ryhmätyöesitelmät. 

Filatelistit ovat yrittäneet laajentaa näyttelyitä vapaaseen tai avoimeen luokkaan, joita yleisönkin on luvallista arvioida. Tällainen "luokkajaon" pyrkimys voi kääntyä itseään vastaan, sillä viittaamalla johonkin avoimen filatelian "alaluokkaan" alleviivataan ajatusta, että on näyttelyfilatelian eliitti omassa "luokassaan" ja sen alla avoimen filatelian rupusakki, jota ei huomioida kuin jollain kunniakirjalla uurastuksestaan. "Avoimmuus" voi olla siis olla jotain muuta. Yritys uudistua olosuhteiden pakosta, mutta koska perinteet, luokkajako ja keräilijöiden paneminen järjestykseen pysyy. En usko, että kokeilulla saadaan yleisöryntäyksiä aikaan, puhumattakaan jäsenrekrytoinnista.

Kaikki ihmiset kaipaavat arvostusta ja hyväksyntää. Sitten on ihmisiä, joille elämä on kilpailu. On osoitettava pärjäävänsä, menestyvänsä. Esimerkiksi jos on eläkkeelle jäänyt mies ja mahdollisuudet päteä ovat vähentyneet. Jos kilpailua perustellaan harrastuksessa kehittymisellä, niin kuten totesin, sitä ei saa määritellä itse, vaan tuomarit tiettyjen sääntöjen mukaan. Kun arvostelin mitalien jakamista, niin eräs tuomarointia harrastanut väitti, että "palkitaan suoritusta, ei henkilöä". No - tuotahan ei usko lapsikaan. Siis ettei menestynyt kilpailija tekisi asiaa myös itsetehostuksen ja pätemisen takia? Kyllähän filatelian lehdissäkin nostetaan valokuvin palkittuja kilpailijoita palkintojensa kanssa pönöttämässä, eikä mitään "suorituksia".

Mitä tarinankerrontaan tulee, niin miksi kokoelmasta pitäisi sommitella jonkinlainen satu- tai kuvakirja toisten (tuomarien) mieliksi? Eikö riitä, että kerää saadakseen kokoelman täyteen? Filatelialla kilpailun näen yhtä epämielekkääksi kuin joku kissanäyttely. Tärkeintä näyttää olevan oppia tietämään, mikä on tuomareiden maku ja mielipide. Sinänsä subjektiivinen ja spekulatiivinen. Jos menet taidemuseo Ateneumiin, ei siellä taideteoksia panna paremmuusjärjestykseen mitalien avulla.

Sitä paitsi, ei nykykeräilijöiden tarvitse askarrella kehyksien, pahvien ja teippien kanssa. He saavat kokoelmansa esille internetissä ja sosiaalisessa mediassa (Omat blogit, Facebook ja Instagram-sovellukset). Jotka ovat näytillä 24/7 ympäri vuoden. Ymmärrän, että digikammoiset iäkkäät  harrastajat eivät tee näin. Liitto tosin julkaisee näyttelykokoelmia pdf-kopioina nettisivuillaan, mutta en usko, että nekään mitään yleisömagneetteja ovat. 

Sokerina pohjalla kuulin, että näyttelyyn osallistumisesta peritään "kehysmaksu". Siis ei riitä, että vaivojaan säästelemättä kerää ja sommittelee kokoelmansa näyttelykehykseen ja huolehtii sen paikalle kuljetuksesta, pystytyksestä ja pois viemisestä. Tämä työ, vaiva ja rahalliset kustannukset omasta pussista eivät riitä, vaan pitää maksaa vielä kehysmaksu järjestäjille. Kuulin myös, että jos haluaa vakuuttaa kokoelmansa, sekin menee omaan piikkiin. Jos koko keräily perustuu vapaaehtoisiin työpanoksiin vailla rahallista korvausta, niin mitä tuolla kehysmaksulla katetaan? Luulisi, että rahoissa rypevä Filatelistiliitto huolehtisi tällaisista maksuista? Tai yhdistys, jota harrastaja edustaa? Mitä vielä enemmän järjestelmä voisi keksiä nostamaan kynnystä osallistua näyttelyyn?

Kysymys jälleen kuuluu, että kuinka näyttelykehys-toiminta on houkuttelevaa uusien jäsenten houkuttelemiseksi? Minusta ei juurikaan.

Filatelian viestintä

Filatelian viestinnällä tarkoitan alan jäsenlehtiä, tapahtumia (kokoukset, näyttelyt, kilpailut), esitelmiä, koulutusta, oppaita ja kirjallisuutta, ilmoituksia ja mainoksia, luetteloita.

Viestinnän tarkoituksena on varmasti olla väline keräilyyn liittyvän tiedon jakamiseen. Vapaaehtoiseen keräilyyn liittyvä tieto olisi hyvä olla ilmaiseksi ja helposti saatavilla. Näinhän se ei ole. Toki hidasta, toimituksellista julkaisemista voi perustella laadun varmistuksella. Kuitenkin, joka tapauksessa nykyisten toimintamuotojensa takia (paperiset jäsenlehdet, oppaat, luettelot, jäsenkokoukset), tietoa turhaan pantataan, mahdollisesti kiinnostuneelta aloittelijalta.  Lehtiä ja kirjoja ei saa kuin maksua vastaan, erikseen yhdistyksen kautta tilaamalla. Joka edellyttää yhdistyksen jäsenyyttä, jotta saa edes tietoa tällaisisista materiaaleista. Vedotaan toki siihen, että tiedon kokoaminen ja julkaiseminen maksaa - mutta eihän maksu mene tiedon tuottajalle, vaan yhdistykselle. Kirjailija tekee työpanoksensa yleensä vapaaehtoisesti, ilmaiseksi. Sama asia on yhdistysten tavallisen toimintamuodon, kerhomaisten kokouksien kanssa. Niihin pitää erikseen saapua säännöllisesti, ja tämä voi olla ylivoimaista monesta eri käytännön syystä, mitkä olen maininnut aiemmin.

 

Alan viestintä ei siis tavoita muita, kuin niitä, jotka ovat yhdistysten jäseniä. Paperiset julkaisut eivät lehtimyyjiä tai kirjakauppoja kiinnosta, hiipuneen kysynnän takia. Yhdistys on siis omassa kuplassaan ja täten selvästi biasoitunutta monessa kohtaa. Yksi perustava tekijä on varmasti suurten ikäluokkien hiipumisen vaikutus koko harrastukselle, jota korrektiussyistä ei haluta korostaa tai edes mainita. Ehkä siihen ollaan alistuttu ja sen sijaan yritetään pitää katteetonta mielikuvaa toiminnan tilasta.

 

Kun filatelian tilanne on ollut pitkään laskeva, niin todennäköisesti siitä syystä viestinnässä kaikenlaisen vähänkin myönteiseltä näyttävän muutoksen, vaikkakin selvästi spekulatiivisen tai tilapäisen, merkitystä korostetaan. Paisuttelustakin on näyttöjä, Jos ei suoranaisesta valehtelusta ole kyse - tarkoitus pyhittää keinot? Olen keskustellut Filatelisti-lehden eronneen/erotetun päätoimittajan Lauri Poroputaan kanssa. Hänellä voi olla omia tulkintojaan, mutta sanoisin ettei savua ilman tulta.

Paisuttelusta, kulissien ylläpitämisestä esimerkkinä voidaan pitää Filatelistiliiton hallinnon esittelemiä "sankarillisia" ponnisteluja jäsenmäärän nostamiseksi. Jäsenmäärän lasku on saatu pysähtymään muutamaksi vuodeksi ja syyksi voi riittää tutustumistarjous, jossa uusi jäsen maksaa 50 % jäsenmaksusta 2 vuotta. Ja se saa tietyt paikallisyhdistyksen jäsenet mukaan. Mitään kasvua tuskin on luvassa, vaikka tehtäisiin mitä. Esimerkiksi rekrytointiyritykset tapahtumissa, Helsingin Kirjamessuilla eivät näytä auttavan filatelian yhdistyksiä. Nuorisofilatelian kaavailtu järjestötoiminnan elvyttäminen jäänee pelkäksi kulissiksi myös, sillä kysyntä tuskin tulee nuorilta keräilijöiltä itseltään, heidän vapaasta tahdostaan. Tai sitten kohderyhmäksi otetaan se kourallinen filatelistien lapsia ja lapsenlapsia, jotka on maaniteltu näyttelytoiminnan pariin. Kulisseilla pyrittäneen vain vakuuttamaan niitä jäseniä, jotka haluavat uskoa ja toivoa, että menneen ajan rutiini on edelleen elinvoimainen. Nuoret keräilijät pärjännevät sosiaalisessa mediassa, Facebookissa ilman yhdistyksiä ja nuorisofilateliaa.

Filatelistiliiton sivuilla yritetään pitää yllä kulissia, että harrastustoiminta on vilkasta ympäri maan, kerhojen suuren lukumäärän avulla. Osa noista tiedoista on selvästi vanhentuneita, samoin noin puolessa kerhojen tiedoissa ilmoitetaan vain yhteyshenkilön nimi ja puhelinnumero tai sähköpostiosoite. Ei mitään tietoa tulevista tapahtumista. Ei yhdistyksen nettisivua tai Facebook-palstaa. Eli jos toimintaa vielä on, niitä ei nähtäne tarpeelliseksi ilmoittaa, koska ne eivät kuitenkaan kiinnosta kuin sitä kourallista iäkkäitä paikallisia jäseniä. Tiettyjen merkkien perusteella voi joidenkin kohdalla päätellä, että toiminta käytännössä kuollut. Esimerkiksi, kuulemma yhteydenottoihin ei vastata. 

 

Samoin jäsenmäärissä olisi rehellistä määrittää se, kuinka moni harrastaja on jäsen useammassa yhdistyksessä. Aktiiviset saattavat olla jäseniä 4 - 6 yhdistyksessä. Omaa kuplan paisuttelua tämäkin. Samoin voi olla, että jäsenrekisterissä pidetään myös edesmenneitä, siis kun nämä luonnollisesti eivät ilmoittaneet asiasta yhdistykselle.

 

Filatelian yhdistykset julkaisevat jäsenlehteä, jota on jaossa myös pdf-muodossa yhdistyksen nettisivuilla. Kuitenkin viimeisimmän vuoden lehtiä pimitetään netissä. Syy on todennäköisesti se, että jos ne olisivat heti luettavissa sähköisesti, niin harrastajat saattaisivat jättää jäsenmaksunsa maksamatta. Koska lehti on liian monelle ainoa konkreettinen syy olla jäsen. Niin haurasta se uskollisuus yhdistykselle voi olla.

Vaikka periaatteessa postimerkkeily on vapaata ja kukin itse päättää mitä ja miten kerää ja miten keräilyynsä suhtautuu, niin filatelian viestintä ei ole yhtä liberaalia. On nähtävissä, että ollaan hyvin varovaisia siitä, miten tullaan julkisuuteen. Sisältöjä valvotaan monen eri sordiinon kautta. Kaikki ovat alisteisia filatelistien liitolle, joka taas on nöyrä kansainväliselle liitolle.

Minusta on selvää, että viestinnän lähtökohta on sofistikoitu tutkinnallinen keräily, joka taas toteutuu näyttely- ja kilpailufilateliassa. Vaikka sitä ei julkisesti myönnetä, viestinnällä ja viestijöillä on selkeä agenda saada kaikki kiinnostumaan tällaisesta filateliasta, samoin kuin saada rekrytoitua harrastajia mukaan näyttely- ja kilpailufilateliaan. Joka, kuten on todettua, on filateliayhdistysten jäsenistössä pieni elitistinen osajoukko. Ikäänkuin liberaalimpaa keräilyä ei olisi olemassakaan. Tai viestinnässä sitä on mukana sen verran kiintiöksi, että voidaan tarvittessa vedota liberaaliuuteen.

Tässä tavoitteessa viestintä ei onnistu siinä mielessä, että sillä saataisiin rekrytoitua uusia jäseniä yhdistyksiin tai edes harrastajiksi. Jäsenmäärät jatkavat laskuaan. Ja esimerkiksi filatelianäyttelyt eivät kiinnosta muita kuin alalle vihkiytyneitä (linkki). Mutta kun kyse on viestijöiden vaalimasta Pyhästä Perinteestä, sillä viestinnällä mentäneen niin kauan, että viimeinen tästä joukosta sammuttaa valot. Viestijöillä täytyy olla lehmä ojassa, saada kaikki tulevatkin keräilijät harrastamaan samoin kuin itse, jolloin arvostus omaan keräilyyn ja samalla omien kokoelmien rahallinen arvo säilyy. Tietäen, että arvojen laskun riski on koko ajan.

Filatelisti-lehden digitalisointia ja samalla paperisesta lehdestä luopumista yritettiin, mutta uudistus tyrmättiin. Huolimatta siitä, että paperinen jäsenlehti muodostaa merkittävän ja yhä kasvavan osan yhteisistä kustannuksista. Osa jäsenistöstä ei osaa tai halua hakea tietoa tapahtumista ja muuta viestintää digitaalisen kautta.

Digitalisointia kuten nettisivut, sosiaalinen media, videot, on perusteltu myös toivomuksella saada jopa 50000 uutta jäsentä. Digi ei ole kuitenkaan mikään hopealuoti, sillä digimarkkinoilla isoilla kaupallisilla ja digiosaamisen resursseilla toimivat dominoivat. Pienen, menneen ajan suosikkiharrastuksen harrastajakunnan jääden näkyvyydessä jalkoihin. Sitä paitsi, jos filatelian viestinnälle olisi jotain valtavaa, piilevää kysyntää, kyllä paperiset filateeliset lehdetkin olisi viety käsistä.

Digitaalisuus, olemassaolevat yhdistysten nettisivut ja Facebook-sivut eivät myöskään tavoita esimerkiksi nuoria. Ainoastaan sellaiset Facebook-palstat, jotka ovat yksityisten harrastajien ylläpitämiä. Minusta sen takia, että yhdistysten sisältö pitää olla niin kontrolloitua, kulkea tietyn sordiinon läpi. Että se jää kuolleeksi kirjaimeksi, tai ainakin melkein.

Koronapandemian aiheuttama sosiaalisen eristäytymisen tarve pakotti filateliayhdistyksetkin toteuttamaan tapaamisia etäyhteyksillä, esimerkiksi Microsoft Teams-sovelluksilla. Lähestyttäessä vuotta 2030, samalla kun pieniä yhdistyksiä sammuu pois, jäljelle jäävät harrastajat koko maassa tapaavat ja vaihtavat tietoa sekä käyvät huutokauppaa digitaalisten yhteyksien kautta.

(Ja jos joku filatelisti lukee tätä blogia, niin kannattaisi käydä Filatelistiliiton kerholistasta päivittämässä Ilomantsin kerhon yhteyshenkilöksi ilmoitetun nimi ja puhelinnumero. Ko. henkilö kuoli syksyllä 2022, kuten tiesi Filatelisti-lehti kertoa syksyllä 2023).

Bisnes

Postimerkkiliikkeitä on jäljellä yhden käden sormilla laskettava määrä. Eräs kauppias puhui "rakennemuutoksesta". Tosiaan joskus viime vuosituhannella liikkeitä oli useampia joka kaupungissa. Keräilijöiden määrä on romahtanut noista ajoista. Osto ja myynti on mennyt internettiin ja myös sosiaaliseen mediaan. Ammattimyyjät paljolti myyvät myös netin kautta. Suomalaiset harrastajat ostavat ja myyvät materiaalin keskenään tai seurojen omista huutokaupoista.

Internet- ja Facebook-myyntipalstat ovat tehneet materiaalin saatavuuden helpoksi - kauppiaat eivät toimi enää portinvartijoina. Täten he eivät pysty myöskään kontrolloimaan kohteiden hintatasoa - ja hinnat laskevat. Esimerkiksi eräs entisajan autokauppias tapasi kirota internetin tuloa, koska se romutti häneltä kannattavan autokaupan. Harrastajien kesken nykyään myös viljellään käsitystä, ettei postimerkkiliikkeistä kannata enää postimerkkejä ostaa - käytännössä ne pärjäävät nykyään huutokaupalla ja tarvikemyynnillä.

Jos on tottunut tietynlaiseen asiakaspalveluun, niin keräilybisneksessä palvelu on tyyliä ota tai jätä. Liian usein törmää tiettyyn ylimielisyyteen. Silti omaa toimintaa ja palveluja ylistetään kuin taivaan lahjana, joita ilman keräilijä ei pärjää. Tuskin yhdelläkään kauppiaalla on kaupallista koulutusta.

Ammattikauppiaat pärjäävät huutokaupalla ja tarvikemyynnillä. Huutokaupoissa on tiettyjä "huippukohteita" ja sitten yhä enenevä määrä ns. löytölaatikoita ja realisointieriä, kun edesmenneiden jäämistöistä perikunnat hankkiutuvat eroon. Postimerkit ostetaan harrastajien vertaiskaupasta (Systeemi.com, Facebook-kirpputorit, huuto.net) ja erinä huutokaupoista (Philabid, Hellman). Vertaiskauppa on suuri mahdollisuus, mutta toki myös haaste ammatikseen myyville.

Postimerkkien myynti ei ole miljoonabisnes ja muutamat keskeiset toimijat vielä jakavat markkinat. Jonkinlaisia kartellin piirteitä omaten. Saa nähdä, ketä on vielä jäljellä kun nykyiset seniorit lopettavat. Näen filatelian bisneksessä 2 tahoa, eli ns. nappikauppiaat (halpoja eriä euroista sataseen) sekä eliittikauppiaat, kuten Hellmanin huutokauppatalon, josta kai yritetään tehdä jonkinlaista monopolia. Postimerkkien hinnat ovat polarisoituneet ja kehitys jatkunee. Huippuharvinaisuuksista maksettaneen huippuhintoja huutokaupoissa, mutta tavalliset ns. massa, arvo on romahtanut. Perusaihe- ja maakokoelmia kansioineen kaupitellaan satasen molemmin puolin. Edesmenneiden keräilijöiden koko jäämistöjä myydään realisointierinä ja löytölaatikkoina muutamalla kympillä. Kuulemma järjestöjen huutokauppoihin ei enää oteta filatelian ns. ruuhkavuosien (70 - 90-luku) kokoelmia ja ensipäivänkuoria. Harrastajia oli vain tuolloin kertaluokkia enemmän, samoin jäljellä olevilta tuo materiaali löytyy jo. Tämän päivän kysyntä ei vastaa tarjontaa. Ensipäivän kuorien lisäksi markka-ajan loppupuolen materiaali (60 - 90-luku), kuten perusleimatut ja postituoreet merkit, maksimikortit ja erikoisleimakuoret ovat lähes arvottomia.

Väitetään olevan jonkinlainen "filatelian nousukausi". Siinä osasyynä saattoi olla koronapandemia, joka säästi rahaa muusta kuluttamisesta. Etenkin riskiryhmällä, johon moni filatelisti kuuluu, joten miksei se raha näkyisi postimerkeissä. Eli onko koronakupla vai pysyvä nousu? Toki joistain huippukohteista huudetaan isoja hintoja, mutta tavallisen merkkimateriaalin arvo laskee. Halpojen löytölaatikoiden ja realisointierien määrä kasvaa, kun vanhoja harrastajia jää pois.

Yksi käytännön asia on, että kun joku postimerkkeihin perehtymätön kyselee kokoelmansa arvoa, niin hän 99 % tapauksista kuulee, ettei arvoa ole muutamaa euroa enempää. Media on opettanut, että kaikki vanhat tavarat voivat olla "aarteita", joilla voi tienata pienen omaisuuden. Mitä media ei kerro, niin todennäköisyys aarteen löytymiselle on hyvin pieni. Joka tapauksessa, pettymys kohteen arvottomuudesta ei kovin usein kannusta jatkamaan harrastusta.

Toki konkarifilatelistit ovat havainneet materiaalin arvon aleneman, joten ehkä hakeutuvat keräämään ja sijoittamaan siihen, minkä voi kuvitella säilyttävän arvonsa ja jopa nousevan. Ja kupla on valmis, kun jotain arvonnousua ehkä syntyy. Mutta kuinka kauan, kun keräilijöiden määrä jatkaa laskuaan?

3.                       TULEVAISUUS (v. 2030 -)

Lyhyesti sanottuna, suurin osa filatelian yhdistyksistä kuolee pois v. 2030 mennessä. Moni vielä listoilla olevista kituu tai on käytännössä kuollut jo nyt, entisen päätoimittajan Lauri Poroputaan kokemusten perusteella. Pelko toiminnan kuihtumisesta kuuluu monen harrastajan puheenvuorossa, vaikka virallisessa viestinnässä pannaankin pää pensaaseen. 

Seikat, jotka ennustavat tulevaisuutta 

Sanotaan, että optimisti pitäisi olla. Että toivossa on hyvä elää. Niiden tarinoita ei kuulla, jotka ehtivät menehtyä, toiveen kohteena olevan asian ikinä toteutumatta. Olen ajatellut olla realisti. Tulevaisuutta kohden en näe muuta kuin ehkä hidasta mutta vääjäämätöntä laskua. Postimerkeissä ja kirjeissä, yhdistyksissä ja niiden sosiaalisissa kontakteissa, näyttelyissä, kilpailuissa, tarinankerronnassa, filatelian bisneksessä. On ehkä ymmärrettävää, että tällaisesta tulevaisuudesta ei jäsenlehdissä juuri puhuta. Mutta sen mielikuvan antaminen, että kaikki on hyvin aina jatkossakin, ei auta.

Viestinnässä kaikenlaisen vähänkin myönteiseltä näyttävän muutoksen, vaikkakin ilmeisen tilapäisen, merkitystä korostetaan ja paisutellaan. Viestintä voi toki yrittää vielä pitkään pitää yllä "särkyviä kulisseja" (Lauri Poroputaan, entisen Filatelistin päätoimittajan ilmaisu).

Jonkinlaisena väliyhteenvetona, filatelian tilasta olen edellä todennut seuraavaa:

- filatelistien määrä vähenee, ikääntymisen myötä. Tämä todetaan käytännössä kaikkien yhdistysten viestinnässä, toistuvasti, huolenaiheena. Yhdistykset näkevät asian jäsenrekistereistään. Jos jotain nuoria aloittajia tulee, ei niin paljoa kuin vanhoja lopettaa. Suurin osa yhdistyksistä kuolee v. 2030 mennessä.

- itsekseen keräileviä, nuoriakin keräilijöitä on, mutta he ovat Facebook-ryhmissä, eivät liity yhdistyksiin. Johtuen yhdistyksien kokouskäytännöistä, joissa istutaan hiljaa kuin koulun oppitunnilla. Sekä muista käytännön esteistä ja vapaa-ajan houkutuksista. 

- paperiset jäsenlehdet, oppaat, esitelmät eivät tavoita yhdistysten ulkopuolisia. Yhteiskunnallista merkitystä tällä viestinnällä ei enää ole. Siis jos se on jonkinlainen "äänenkannattaja".

- filatelian kohteiden arvostus ja täten arvo laskee. Vaikka ehkä hitaasti, mutta vääjäämättä.

- filateliasta elantonsa saavien kauppiaiden määrä laskee, kunnes ehkä loppuu tai kauppiaat myyvät jotain muuta. Keräilymessuilla ja valtamedian keräilylehdissä filatelia ei näy ollenkaan.

Sekä filatelistit että kauppiaat aavistavat tiedostavat nämä asiat. Ilmaisevat huolensa. Mutta kuitenkin aivan kuin lakaisevat asian maton alle, ja puhuvat jotain muuta. Eräs kauppias puhui "rakennemuutoksesta". Se ei ole suinkaan ohi, vaan hitaasti jatkuu koko ajan. Oman bisneksen takia voidaan valehdella "filatelian ennennäkemättömästä aallonharjasta". Tämä ilmiö voi olla tilapäinen, pelkkä koronapandemian riskiryhmän muodostama kupla. Siis kun ikääntyneiltä keräilijöiltä säästyi rahat koronaeristäytymisen (v. 2020-2021) aikana, niin niitä riitti laitettavaksi filateliaan, tarkoin valittuihin kohteisiin. Samoin sama kupla on huomannut tavallisten kohteiden arvon romahduksen, jolloin panostavat kalliimpiin, kuvitellen edes niiden pitävän arvonsa.

Toki, kun keräilyharrastus ja sen arvostukset ylipäänsä ovat niin mielikuviin perustuvia, faktojen vastaisia mielikuvia kannattaa yrittää pitää yllä. Tai ne faktat voidaan valita sopivasti: Filatelistien omassa lehdessä voi lukea, että ”filatelia voi hyvin” – siis pelkästään, kun uusi kansallinen näyttely saatiin pidettyä. Ikävä kyllä, noita lehtiä eivät lue kuin ne, jotka haluavat uskoa samaan hokemaan. Ja se joukko hiljalleen supistuu. Omin silmin voi nähdä, että näyttelysermien välit ovat yleisöstä autioita. Filatelistit pitävät yllä toivoa, saattavat väittääkin julkisesti, että filatelian arvostus säilyy ja jopa nousee. Ainakin joiltain osin. Siihen ei ole minusta mitään takeita. Toisenlaisesta kehityksestä voin lyödä faktoja pöytään koska tahansa.

Toki tilapäistä nousua voi tullakin. Mutta minusta on mahdollista, että se on kuplaa. Filatelian iso ongelma on, että paperisen kirje- ja korttipostin merkitys häviää. Postin toimitusjohtaja totesi sen tapahtuvan vuosikymmenen loppuun mennessä. Miten sitten joku voisi enää huomata kerätä postimerkkejä?

Filatelia nousee tietyissä kehittyvissä maissa kuten Kiina ja Intia, Etelä-Amerikka, kasvavan keskiluokan takia. Toisaalta hitaamman digitalisoitumisen asteen takia paperinen kirjeposti säilynee, koska on vielä muutama miljardi köyhää, jotka eivät osaa käyttää saatikka pysty hankkimaan tietoverkkoja, älypuhelimia jne. Kaikissa länsimaissa filatelian harrastus vähenee. Postilähetykset kulkevat viivakoodeilla, paperiset kirjeet ja kortit häviävät. Sama seikka tulee viiveellä kaikkialle maailmaan.

Suomessa keräilyharrastus sinänsä voi hyvin. Mutta esimerkiksi Keräilymessuilla ja keräilyn kaupallisissa julkaisuissa ei puhuta filateliasta mitään. Miksi? Filateliaharrastuksen ongelma on, että se on luonteeltaan liian paljon vaivaa, huolellista keskittymistä vaativaa. Samalla kun postimerkit katoavat, katoaa kiinnostus tällaiseen ns. pikkutarkkaan nysväämiseen.

Väitän, että kun filatelian yhdistykset korostavat käytännössä kaikessa viestinnässään sofistikoitua tutkinnallista, näyttely- ja kilpailufilateliaa, ne tekevät parhaansa ajaessaan harrastusta marginaaliin. Tämä kaikki on minusta nähtävissä. Asianosaiset eivät ole halukkaita muuttamaan toimintaansa mitenkään. He ehkä kuvittelevat "edistävänsä" harrastusta. Mutta edistävät vain omaa marginalisoitumistaan.

Sosiaalisen median vaikuttaja "The Digital Philatelist" kirjoitti vastineeseensa v. 2021 (linkki): "In the next 10 years, most stamp clubs will no longer exist and will probably be absorbed by larger philatelic organisations. Organisations will adopt a different type of member with completely different collecting styles and interests. Old exhibiting rules will be discarded and abandoned."

Tästä olen aika samaa mieltä. Nyt meneillään oleva filatelian yhdistysten hiipuminen Suomessakin jatkuu niin, että 2030-luvulla ei ole jäljellä kuin isoimpien kaupunkien yhdistykset. Vuorovaikutus ja toiminta on suuressa määrin siirtynyt verkkoon. Fyysisen filatelianäyttelyn ja sen sääntöjen merkitys häviää, kun sofistikoitua tutkinnallista filateliaa ei tarvitse enää korostaa.

Käsitykseni nykytilanteesta vahvistuu filatelistien itsensä toteamuksista: Linn's Stamp News-lehdessä toukokuussa 2021 (linkki) raportoidaan tapahtumassa jossa käsiteltiin filatelian tulevaisuutta. Siellä todettin, että netin vertaiskauppapaikkojen kuten Ebay perusteella postimerkit kyllä edelleen kiinnostavat. Kuitenkin on viime kädessä kyse filatelianäyttelyiden ja ammattimaisten postimerkkimyyjien kohtalosta. Eli minusta koko järjestäytyneen filatelian, koska niiden toiminnan kulmakivi näyttelyt ja kilpailut ovat. Ko. tapahtumassa ehdotetaan digitalisaatiota tms. pelastajaksi. Minusta järjestäytynyt filatelia on hiljalleen syvenevässä umpikujassa, koska se on fiksautunut perinteisiinsä. Jotka eivät olisi perinteitä, jos niitä voisi onnistuneesti uudistaa. Jonka puolustajat hiljenevät vanhuuttaan, luonnollisen poistuman takia. Eli postimerkkien keräily ei välttämättä lopu, mutta rekisteröidyn yhdistuksen formaatti katoaa 10 - 15 vuodessa, ainakin länsimaissa, niinkuin sitä ei olisi ikinä ollutkaan. Ehkä jotkut kulttuurihistorian tutkijat tekevät siitä yhteenvetoa jälkikäteen.

Filatelian kilpailijat

Edellä esitetyt filateliaharrastuksen kilpailijat tuskin antavat uutta tilaa postimerkkeilylle. Pelkästään keräilyssä muoti lienee pysyy muissa asioissa. Voi jäädä ns. huippukerääjien kova ydin, jolloin lukumäärä on muutama sata. Sen lisäksi ulkomaalaiset Suomea ja Ahvenanmaata keräävät. Sitten muutamia satoja tai tuhat itsekseen keräilijää, vaikkapa vaarilta jääneen kokoelman avulla. 

Postimerkit ja kirjeet

Uusien postimerkkien julkaisu loppuu jollain aikataululla. Oma veikkaus on vuosi 2025. Vaikka paperikirjeiden kuljettaminen jatkuisikin, kuljetustaksan maksaminen voi olla jollain muulla, kuten maksullisella tekstiviestillä ja viivakoodeilla, joka on tarpeeksi helppo ja varma kaikille kansalaisille.

Järjestöt

Filatelistien yhdistykset jaksavat uskotella, että erilaisilla rekrytointitempauksilla ja vaikkapa internetpalstojen ja sosiaalisen median aineistoilla (YouTube-videot) saadaan jäsenmäärän lasku pysäytettyä tai vaikka satumaiseen uuteen nousuun.
 

Näitä rekryrointeja on ollut vuosikymmeniä ja joku uusi tulokas aina tarttuu koukkuun. Mutta kuinka moni näistä uusista jatkaa jäsenenä useamman vuoden? Peräti niin, että siirtyisi yhdistyksen vastuutehtäviin? Siltä on näyttänyt, ettei kukaan. Vanhat konkarit hallitsevat.

 

Kannattaako nuoriin ja koululaisiin satsata? Saattaahan näistä muutama käydä kokouksissa useamman vuodenkin. Mutta kun aikuistuminen, opiskelu, työ, perheen perustaminen tulee eteen niin postimerkit unohtuvat. Ja kun he ehkä myöhäisessä keski-iässä voisivat taas panostaa filateliaan, ei yhdistyksiä enää ole.

 

Filatelian vanha kaarti, nykyiset yli 70-vuotiaat, lakkaa vaikuttamasta harrastukseen 2030-luvulle tultaessa, vaikka muutama tervaskanto vielä mukana olisikin. Nuorempia vanhoihin perinteisiin vannovia toki silloin on, mutta en tiedä kuinka kauan he jaksavat, kun perinteet eivät heidän lisäkseen toisia keräilijöitä kiinnosta. Tilanne on tämä jo nyt, mutta vanha kaarti pitää vielä jäsenmaksuillaan kulisseja pystyssä.

2030-luvulla postimerkkeily on lähinnä aihe- ja maakokoelmia tai koko maailmaa, vailla yhdistysten vapaaehtoistyötä ja seremonioita. Nuoremmat postimerkkelijät toiminevat digitaalisissa ympäristöissä lähes täysin, jolloin järjestöjen tarve portinvartijan roolissa ei ole olennainen muille kuin niille, jotka haluavat mennä perinteisten keräilysääntöjen mukaan. Kerätään satunnaisemmin, omien fiilisten mukaan. Kontaktointi on digiympäristön ja sosiaalisen median kautta, vaikka toki kasvotustenkin tavataan.

Järjestöistä pienet alueseurat ja kerhot ovat kuolleet pois, kun nykyisistä iältään 70+ harrastajista noin kolmasosa on enää aktiivisia, lähinnä jäsenmaksun osalta, sanotaan vuonna 2030. (Kerhoja lopettaa tällä hetkellä (2022) joka vuosi, vaikka useita jo lakkautettuja (Janakkala, Imatra) näyttää edelleen kummittelevan Filatelistiliiton sivuilla). Maaseutupaikkakunnilla voi olla keräilijöitä, mutta yhdistyslain mukaisia toimihenkilöitä ei enää löydy. Keräilijöistä vielä terveenä ja elossa oleva osa on isompien järjestöjen jäseniä. Nuorempia uusia on saatu rekrytoitua järjestöihin muutama sata, isoissa kaupungeissa. Vuoden 2030 jälkeen voi sinnitellä muutama isoimmista seuroista, yhteensä kaikissa jäseniä 500 - 800 koko maassa. Tämän lisäksi edellä mainitut pari tuhatta itsekseen keräilijää. Vuorovaikutus tapahtuu paljolti digitaalisesti, etäisyyksistä johtuen.  

Tällä hetkellä näyttää, että järjestötoiminnan hiipumiselle ei voida mitään, vaikka jotain aktivointia yritetäänkin. Filatelian viestintä yrittää pitää mielikuvaa, että toiminta on vahvaa ja päinvastoin voi hyvin ja kehittyy. Josta tulee minulle kulissin pystyssäpidon maku. Jos uusia jäseniä löytyykin, on kuitenkin ennenaikaista todeta ponnistelujen tuoneen pysyviä muutoksia parempaan. Jokainen näkee filatelian tapahtumissa, mikä harrastajakunnan ikärakenne on ja kuinka se käpertyy itseensä. Jos ja kun pyhän perinteen jatkajat väsyvät, perinne katoaa kuin sitä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Filatelian kirjallinen aineisto jää kirjastojen arkistoihin ja kohteet museoihin. Ehkä pari kulttuurin tutkijaa sen ikuistaa opinnäytetyöhönsä.

Harrastajakunta, joka on 2030-luvulla kuollut tai heitä on jäljellä kourallinen, sisältää:

- tutkijat, kuten postihistoria, tietyn paikkakunnan keräilijät, postitaksat ja lähetykset.

- kaikenlaiset erikoisuudet kuten variantit (väri-, paperi-, vesileima-, hammaste-, juova- tms. erot) sekä päikköparit, kuvakevirheet, siirtymät, laskokset. Kohteet toki faktisesti harvinaisia mutta eivät enää erikoisesti tavoittelemisen arvoisia, kun kanssakeräilijät loppuvat.

- erikoisleimakuoret, postikortit ja ehiöt. Pelkästään materiaalin edellyttämän suuren tilantarpeen takia niitä ei säilytetä. Jotkut todella vanhat harvinaisuudet voivat vielä olla kiinnostavia. Esimerkiksi vanhimmat 20 - 50-luvun ensipäiväkuoret.

- perinteinen tarinankerronta kokoelmalla eli näyttely- ja kilpailufilatelia. Kiinnostunutta yleisöä ei enää ole (jos sitä on enää nykyhetkelläkään muita kuin toiset näyttelyfilatelistit). Kunkin lajin keräilijöitä voi toki olla muutamia kymmeniä, lähinnä eläkeikäisiä. Muut ovat poisnukkuneet. Fyysisiä näyttelyjä ei enää järjestetä tai ne ovat vain digitaalisessa muodossa.  Samaan syssyyn kuolee tuomarien "ammattikunta" - jotkut tuomarit ja näyttelyfilatelistit pitävät virettä yllä vierailemassa ulkomaisissa näyttelyissä.

Vain yksittäiset superharvinaisuudet kuten Zeppelin 1830 virhepainama ja Aunus 10 mk kaltaiset pitänevät arvonsa. Aina löytynee trofeenmetsästäjiä. Mutta tämäkään ei ole täysin varmaa.

Toki tällä hetkellä, pakon sanelemana filateliasta kertovia lehtijuttuja yritetään digitalisoida. Puhutaan "50000" uudesta harrastajasta. Mutta eivät nykyiset "laatufilatelian" sisällöt juuri uusia harrastajia houkuttele sen enempää kuin tähänkään asti. 

Etenkin tästä kärsii Filatelistiliitto, jonka merkitys kokoavana voimana häviää. Sen uskon lopettavan toimintansa viimeistään joskus 2030-luvulla. Eli tällä hetkellä  eletään sen viimeistä noin 10 toimintavuotta.

Sosiaalisista kontakteista

Kuten filatelian nykyhetken kohdalla totesin, vaikka yhdistykset mielellään mainostavat sosiaalisten kontaktien tarjontaansa syynä liittyä mukaan, tämä ei saa enää nuoria ja naisia liittymään mukaan. Jo nyt jäsenten ikäkeskiarvo nousee koko ajan ja sisäänpäinlämpiävyys kasvaa. Tulevaisuudessa, kun filatelian ns. vanha kaarti on luonnollisista syistä lakannut vaikuttamasta, yhdistykset, sikäli kun niitä vielä on, hoitavat toimintaansa pitkälti digitaalisesti internetin, sosiaalisen median sekä videoitujen verkkotapaamisten avulla. Kasvotusten tapaamisia on, mutta jo nykyään nähdään, että tapahtumat, näyttelyt ja kokoukset ovat hiipuneet pieneen osaan nykyisestä. 

Tutkimus, näyttelyt, kilpailut, julkaisut

50 - 100 vannoutunutta filatelian ystävää yrittää pitää fyysisiin telineisiin kasattavaa näyttely- ja kilpailutoimintaa hengissä. Samoin kansainvälisiä kontakteja ja tutkimusta. Kommunikointi tapahtuu digitaalisesti, samoin näyttelyille yritetään saada näkyvyyttä sitä kautta. Kun postimerkkien käyttö ja julkaisu on loppunut, ne eivät enää kosketa suuren yleisön elämää jolloin mielenkiinto näyttelyihin tutustumiseen on pelkästään niillä, jotka nuoruudestaan muistavat postimerkit. Kun kilpailu viimein loppuu, loppuu tuomarien "ammattikuntakin".

Jos näyttelykokoelmien tekstit voidaan laatia tekoälyllä (esim. ChatGPT) niin hyvin, ettei sitä enää tuomarikaan erota harrastajan omasta tuotoksesta, tarinankerronnan idea voi kadota nopeastikin ja täten pohja näyttelytoiminnalta. Esimerkkikokeiluja on jo olemassa, tosin tuotokset ei vielä kovin hyviä. Mutta tekoälyn kehityksellä ei ole periaatteessa mitään rajaa.

Sääntökeskeisyys

Postimerkkikokoelmia vielä säilytetään ja ehkä kerätäänkin, mutta tavat eivät enää noudattele perinteiden ja nykyisten oppaiden muotoja. Paitsi sillä muutaman sadan vannoutuneella filatelistin joukolla. Jotka ehkä edelleen haaveilevat filatelian uudesta noususta kuin jehovat taivaasta maan päälle.

Filatelian viestintä

Filatelian viestinnällä tarkoitan alan lehtiä, tapahtumia (kokoukset, näyttelyt, kilpailut), esitelmiä, koulutusta, oppaita ja kirjallisuutta, ilmoituksia ja mainoksia, luetteloita. 

Paperisesta viestinnästä on luovuttu ja paperista kirjallista materiaalia pitää hallussa vain filateelisesta kirjallisuudesta kiinnostuneet. Viestintä tapahtuu nettisivuilla, sosiaalisessa mediassa, videoina sekä digitaalisina palavereina, esimerkiksi Microsoft Teams'in kaltaisella sovelluksella. Todennäköisesti videopalaverit korvaavat fyysiset tapaamiset melko lailla. Tämä yhdistää jäljelle jäänyttä harrastajakuntaa ympäri maan tehokkaasti.

Olosuhteiden pakosta filatelian sisällön liberalisoituminen on aidosti tapahtunut. Eli viestintä ei enää ole tiukasti sofistikoidun tutkinnallista, näyttely- ja kilpailutoimintaan liittyvää. Vaan tavallisempaa keräilyä ainakin suurimmalta osin.

Postimerkkeily bisneksenä

Värikkäitä paperilappuja nimeltä postimerkit on aikojen saatossa julkaistu miljardeja, joten ne menettävät kiinnostavuutensa. Niiden viehätyksen tappaa digitalisaatio, jonka alustoille niissä oleva sisältö siirtyi. Tietyt yleisemmin keräilijöille ymmärrettävät huippuharvinaisuudet, säilyttänevät kiinnostavuutensa.

Postimerkkejä vielä nykyään ammatikseen kaupitelleet joko lopettavat kannattamattomana tai huutokauppaavat filateliaa vain pienenevänä osana kohteistaan. Vaikkakin tosin huippuharvinaisuudet vielä herättävät kiinnostusta, niin enenevässä määrin museoissa. Huutokaupoissa on toki varakkaita trofeemestästäjiä huippukohteille, mutta näiden roolia harrastuksen keulakuvana ei enää ole.

Perusaihe- ja maakokoelmille ei ole juuri kysyntää, vaan melko täydellisestä maakokoelmasta kansioineen voi saada muutaman 10 euroa. Valtaosa ns. massasta on hävitetty keräilijöitten perikuntien toimesta, koska jälleenmyynti ei onnistu. Veikkaan, että vuonna 2035 lähes täydellisen maakokoelman, ilman tiettyä muutamaa kallista merkkiä tai erikoisuutta, saa taskullisine kansioineen muutamalla kympillä. En usko edes, että paperi-, väri- ja hammaste-erot tai kuvakevirheet toisen maailmansodan jälkeisissä merkeissä jaksavat enää silloin nousta muutamaa euroa kalliimmaksi. 

Voi olla myös, että tekniikan avulla (kvanttitietokoneet, 3 D-tulostus) on mahdollista luoda niin täydellisiä väärennöksiä tai klooneja, ettei niitä erota alkuperäisestä. Jolloin keräilyn motiivi, omistaa uniikki harvinaisuus, katoaa. Kun jokainen voi tilata kohteen täydellisen kloonin netistä ja tulostaa itselleen. Toki mukaan voi saada kryptatun koodin joka takaa kohteen alkuperäisyyden, mutta yhtä kaikki sekin on mahdollista kopioida.

Digitalisaatio ja some filatelian pelastajaksi?

Uusimmissa Filatelisti-lehdissä haaveillaan digitaalisen lehden formaatilla sekä sosiaaliseen mediaan panostamalla saavutettavan 50000 harrastajan verkosto ja kaupallisia sponsoreita!? 

Tässä on kaksi isoa kysymystä: 1) Kuvitelma, että filatelian näkyvyyden nostaminen digillä ja somella riittää tavoitteisiin, että sisältö on itsessään laajempaa lukijakuntaa kiinnostavaa. 2) Kuvitelma, että filatelian harrastajakunta pystyy ylläpitämään nykyaikaista digiformaattia. Kun kaikki eivät osaa edes älypuhelinta käyttää. 

Koska mielestäni Filatelistiliitto yrittää pitää yllä sellaista keräilyn formaattia, joka perustuu menneiden aikojen ihanteisiin, uudistuskokeilut tuovat mieleeni Neuvostoliiton, joka yritti uudistua perestroikallaan. Olen kirjoittanut sitä erikseen (linkki). Sanotaan lyhyesti, että odotukset uudistusta kohtaan ovat epärealistisia, utopiaa. Digilehti on hyvä ja käyttökelpoinen parannus, mutta se ei riitä kääntämään harrastusta merkittävään nousuun. Miten sen sisältö voisi ikinä parjätä digimaailmassa, jossa houkuttelevia sisältöjä on äärettömän paljon? 

4. Superlatiiveilla filatelia nousuun? 

Hellmanin huutokauppa väittää "filatelian nousukauden olevan kaikkein kuumimmillaan juuri nyt". Kuinka kyseessä on "historian todennäköisesti rajuin aallonharja"?

Kaikista kaikkein ja rajuin. En tiedä, viitsisivätkö auto- tai asuntokauppiaat heittää noin kovia väitteitä myyntinsä edistämiseksi. 

Myyjä puhuu aina omaan pussiinsa, mutta filatelian parissa se tuntuu olevan kovin kömpelöä ja yliampuvaa. Todennäköisesti se riittää nostamaan kuplan vielä mukana olevien postimerkkeilijöiden parissa - joka tyhjenee jollain aikataululla, jos/kun uusia nuorempia ei tule heitä kompensoimaan.

Toki huutokauppaa ei ole, jos siellä ei ole myytävää. Oma tulkintani superlatiiveista voisi olla se, että nyt kannattaa myydä, kun vielä kokoelmista saa jotain?

Sikäli kun aallonharjaa on, niin kovin on valikoivaa. Toki niitä kanuunoita, huippuhintaisia tuhansien eurojen kohteita Hellmanin huutokaupassa on ehkä muutamia kymmeniä. Niissä hinnat ovat voineet nousta. Mutta niistä kilpailevia huutajia on muutama sata keräilijää koko Suomessa

Massan, realisointierien ja löytölaatikoiden määrä ei näytä vähenevän, jotka tekevät kauppansa alle satasella. Epäilen, ettei kaikkea tarjottua edesmenneiden keräilijöiden jäämistöä edes oteta myyntiin.

Aallonharjasta puhuisin silloin, jos aidosti uusia filatelian harrastajia tulisi lisää. Joitain uusia on netissä ja Facebookissa filatelian kirpputoreilla. Samoin filatelian yhdistyksissä kuulemma, muutamia kymmeniä. Mutta kuinka moni jatkaa pidempään? Eivät kaikki. Onko näistä uusista yhdistysten toiminnan vetovastuiden jatkajaksi? Epäilen, että ei. Moni pieni paikallisyhdistys on käytännössä kuollut tai kuolee pois muutaman vuoden sisällä.

On myöskin silmiinpistävää, ettei filatelia näy mitenkään valtamedian keräilyalan erikoislehdissä ja artikkeleissa. Filatelistien omien lehtien jakelu on yhdistysten jäsenten sisäpiirille, parisen tuhatta. Valtamedian (iltapäivälehdet, Suomen Kuvalehti) keräilyjuttuja lukenee kymmenet jos ei sadat tuhannet.

Minusta näyttää, että "raju aallonharja" on olemassaolevien keräilijöiden muodostama kupla, ehkä osittain koronan takia muodostunut, siis kun rahaa on säästynyt muulta kulutukselta. Kupla tyhjenee, jos aidosti uusia harrastajia ei tule niin paljon, kuin vanhoja lopettaa.

5. TARKEMPIA ESIMERKKEJÄ NYKYTILANTEESTA (Aikaisempi versio tästä blogista, jota päätin olla poistamatta, vaikka siinä toistoa tuleekin)

Olen kuullut sanottavan, että "filatelia voi hyvin"? No, kaikki ymmärtävät ja kai myöntävätkin, ettei uusia harrastajia tule niin paljoa kuin vanhoja poistuu. Viimeaikaiset yhdistysten jäsenistön rekrytointitempaukset voivat olla vain tilapäistä viivytystaistelua. Kuormasta syömistä, veden kaivoon kantamista. Ja mitä sen jälkeen tapahtuu, on yksinkertaista matematiikkaa. Yhdistysten jäsenmäärä on laskenut kuin lehmän häntä, eikä harrastus kiinnosta yleisöä eikä mediaa. American Philatelic Societyn (APS) Colin Fraser käytti nimitystä "deserted frames" eli hylätyt näyttelykehykset. Sama kokemus on itsellä. Minusta hyvin näyttää menevän sisäpiirillä itsellään. Mutta jos se suppenee? Tuntuu kuin tulevaisuudella ei olisi väliä, vaikka huolissaan oltaisiinkin. Muodon vuoksiko? 

Tällä hetkellä lasku näyttää konkretisoituvan toiminnan vetäjiin. Yhdistyksiä on lähes 70 vielä hengissä, tosin pienempiä sammuu pois jatkajien puutteessa. Tiedän esimerkiksi, että oman kaupunkini kerhon jatko on kiikun kaakun, jäsenien ikääntymisen vuoksi. Väsyneen asialistan takia jäin itse pois. Kerään itseäni varten - en sen takia, että joku harrastusseura pysyisi hengissä. Olen jutellut ja myös lukenut usean ison yhdistyksen vastuuhenkilön näkemyksen, että juuri vastuutehtäviin on hankala saada ihmisiä ja on ollut pakko uhrautua. Kuinka puheenjohtajuus voi olla kokopäivätoimista työtä. Toki byrokratia voi pyörittää itse itseään mutta silloin voi kysyä, että kenen keräilyä se edistää ja miten? 

Minusta siis, kun puhutaan filatelian tilasta ja tulevaisuudesta, pitkään harrastaneet filatelistit, erityisesti filatelian järjestöt, tuntuvat elävän jonkinlaisessa nostalgian kuplassa. Jatkuvasti ruoditaan järjestöjen historiaa ja haikaillaan mennyttä aikaa. Sitä, kun järjestöissä oli jäseniä ja rahaa? Kun Posti arvosti filatelisteja? Mutta kuinka monta vuosikymmentä surutyötä pitää vielä tehdä? Toki, kun on kyse vapaaehtoisesta harrastamisesta, ei ole periaatteessa väliä, mitä siitä ajattelee ja toisille sanoo. Ehkä kuplan sisällä tosiaan riittää, että sisäpiiri viihtyy? Jos odotus tulevaisuudesta on korkeintaan noin vuosi kerrallaan. Mutta kannattaako sitten tuskailla sitä, että mistä saadaan uusia harrastajia? Tai että miksi Posti on unohtanut filatelistit. 

Tässä blogissa pohdin asiaa Suomessa. Kansainvälisiä artikkeleita asiasta olen tutkinut erillisessä artikkelissa. (linkki). Tiivistettynä: maailmalla väitetään, että ns. milleniaalien (tällä hetkellä n. 40 v.) sukupolvi viehättyy "esidigitaalisesta maailmasta" siten, että rupeaa myös keräämään postimerkkejä. Sama milleniaalien buumi voi tulla Suomeenkin. Merkkejä siitä ei vielä kovasti ole. mutta jos tulee, niin auttaako se perinteistä filatelian toteuttamistapaa? Minusta näyttää jopa, että toivotaan, että sillä pärjätään kuin on aina tehty, tästä ikuisuuteen. Väitän, että ei pärjätä. Olen pohtinut filateliaa myös englanniksi, keskustellakseni kansainvälisten keräilijöiden kanssa, kuten "The Digital Philatelist" tai "Punk Philatelist".

Filateliayhdistysten jäsenmäärien kehityksestä tein tuoreen päivityksen (linkki). Näytetään riemuitsevan pienestä notkahduksesta ylöspäin. Epäilen, ettei kaivoon kannettu vesi (jäsenmaksun tutustumistarjous) tai kuormasta syöminen (liitto metsästää paikallisjärjestöjen jäseniä), isoa suuntaa käännä. Siis jos Filatelistiliiton jäsenmäärä on laskenut 40 % kymmenessä vuodessa. (Tiedän, että liitto laski jäsenikseen noin 4500 joskus 80-luvun lopulla, jolloin lasku on noista ajoista on 75 %). 

Huomaan, että filatelistit puhuvat kirjoituksissaan "keräilystä". Keräily voi hyvin, varmaan paremmin kuin koskaan. On retoriikkaa puhua keräilystä, jos tarkoitetaan filateliaa. Keräilyalan tuoreissa erikoisjulkaisuissa (Ilta-Sanomat linkki, Iltalehti linkki, Kodin Kuvalehti linkki) ei puhuta postimerkeistä mitään. (Siis se valtamedia, mitä kansa lukee. On myös Keräilyuutiset-lehti, mutta pidän sitä puoliksi Hellmanin huutokaupan asiakaslehtenä. Filateliaa käsittelevien lehtien levikki on minimaalinen edellä mainittuihin verraten). Taidelasista, sisustustavaroista ja muumimukeista puhutaan mediassa. Iltalehden Lifestyle Keräily-lehdessä huhtikuussa 2021 todettiin, että muumimukien keräilijöitä voisi olla 300000. Yhdistyksissä filatelisteja on vajaa 3000. Kauppias Vesa Järvistön pääaasiassa filateliaa sisältävän nettikauppa Systeemin asiakaskuntaa on noin 7500. Päättelisin siis, että yksinkeräilijät mukaanlukien aktiivisia postimerkkeilijöitä on korkeintaan 10000. Varmasti on myös kymmeniä tuhansia aikoinaan kerättyjä kokoemia komeroissa ja varastoissa. 

Yksi filatelistien myyteistä on, että heitä on edelleen paljon ja ovat tärkeä asiakaskunta Postille. Perusteena esim. purnata siitä, että Posti ei leimaa kuoria. Filatelistit yhdistyksissä (alle 3000) ovat siis vähemmistö myös postimerkkeilyn harrastajista. Filatelistiliitossa jäseniä on noin 1000, mutta jäseneksi ei pääse ilman paikallisyhdistyksen jäsenyyttä. Jos uusia postimerkkivihkoja julkaistaan 100000 kpl molemmin puolin, niin väitän, että näistä suurin osa menee käyttötarkoitukseensa, ei siis keräilijöille. Kestotilauksena uudet merkit ottavia Postin asiakkaita siis lienee muutama kymmenen tuhatta. Tähän päälle Postcrossing-harrastajat noin 18000. Parhaalla tahdollakin kyseessä on yhteensä 1 - 2 % Postin asiakkaista. Samoin kuin useimmat filatelistit eivät edes enää kerää uusia merkkejä, tietyistä syistä. Toki suhteellinen merkitys nousee selvästi, kun tuo max. muutama 10000 keräilijää on varsin puhtaana käteen, kun postimerkistä ei ole kuljetusvelvollisuutta eikä myynnistä arvonlisäveroa. Ainoastaan valmistuskustannukset.

Harrastuksena filatelialla on kovia kilpailijoita. Minusta näyttää, että 

Ennen keräilyn aloittamistani taisin käyttää postimerkkejä ainoastaan joulukortteihin. Terveiset ulkomaan matkoiltakin ovat kulkeneet kännykän kautta valokuvina, ei postikortteina. Kuten Posti vaikeuksistaan on toitottanut, kirjepostin määrä vähenee merkittävästi ja esim. viranomaishallinto kuten Verotoimisto kehottavat siirtymään sähköiseen viestintään, luopumaan paperisesta viestinnästä ("Kansallinen ekoteko"-kampanja). Posti panostaa paketteihin ja logistiikkaan. Ja paketteihin eivät postimerkit enää kelpaa. Tällä hetkellä suomalainen käyttää kirjeisiin noin 20 €/v. ja epäilen näiden sisällön käytännössä olevan muuta kuin perinteisiä käsin paperille kirjoitettuja viestejä. Kuten esim. nettimyynnin ja nettikirpputorien ts. vertaiskaupan lähetyksiä ja joulukortteja. Firmojen ja yhdistysten kuoria pelkillä koodeilla ja automaattimerkinnöillä, postimerkin liimaamisen sijasta. Kaikki muutokset vaikuttavat postimerkillisiin lähetyksiin epäsuorasti, sillä kirjepostin jakelun kannattavuus hiipuu. Mikä on saatu huomata kaikenlaisina laatuongelmina. 

Tanskassa säädettiin lailla luopua paperipostista viranomaishallinnossa jo 2015. Islannin postitoimistolta tuli tieto, että uusien postimerkkien julkaiseminen loppui, taloudellisista syistä. Että vähenevä kirjeposti pystytään hoitamaan jo julkaistuilla merkkivarastoilla. Merkittävä osa uusista julkaisuista on mennyt keräilijöille. Ei ole sattumaa myöskään, että paino- ja kirjoituspaperin tehtaita lakkautetaan Koska Suomen Posti ilmoittaa, että merkkien julkaisu lopetetaan kannattamattomana? Oma veikkaus on, että vuoteen 2025 mennessä. Sen verran voi kansioihin ja säiliökirjoihin varata tilaa. Jossain vaiheessa postimerkit jäävät viestinnän historiaan. (Uusin päivitys elokuu 2020: "Koronaepidemia vauhdittaa kirjeen kuolemaa"). Käyko sitten niin, kuten eräs keskustelija totesi kommenttiini: "Kirje ja postimerkki menee samaan paikkaan kuin LP-levyt, kirjekyyhky, Morsen aakkoset ja hevostaksi. Näistä ei ole mikään täysin kadonnut." (Toisaalta, niin kauan kuin uusia postimerkkijulkaisuja vielä ostetaan, postimerkit alvittomana tuotteena voivat paikata Postin muita kupruja. Tätä asiaa olen tutkinut tarkemmin erikseen (Linkki)). 

Tosin tietyt vähemmistöt tarvitsevat postimerkkejä asioinnissaan vielä toistaiseksi. Esimerkiksi ne, jotka eivät pysty tai halua käyttää digitaalisia palveluja, sähköisiä lomakkeita. Kuten ikäihmiset tai vajaat kognitiiviset kyvyt omaavat. Sekä ne, joilla ei ole pankkitunnuksia (luottotietojen puute). Oikea ratkaisu sanomalehden ristisanatehtävään on ehkä helpompi lähettää kirjeenä kuin digitaalisesti. Mutta paperikirjeetkin saa kuljetettua ilman postimerkkejä, tarvittaessa. Vaikkapa lähettämällä maksullinen tekstiviesti, josta koodi kuoreen, kuten Islannissa. 

Filatelian yhdistyksissä näyttää olevan tapana paisutella hiukankin myönteisiä signaaleja toimintansa tilanteessa, ehkä tulkiten ne merkiksi uudesta noususta. Ja mistä se taas kertoo? Seuraavassa esimerkkejä. 

Filateliaseuran edustaja väittää (Helsingin Uutiset 26.1.2020), että postimerkkien keräilyyn on tulossa 2020-luvun trendi. Jotain nostetta ehkä on, heidän seurassaan. Päätellen monista muista havainnoista, johtopäätös saattaa sisältää toiveajattelua. Mainospuhetta, jonka kaupunkilehden toimittaja referoi ilman lähdekritiikkiä? Nykyajan trendeistä tuskin kysyisin ensimmäisenä seniori-ikäiseltä filatelistilta. Sitäpaitsi olen ollut mukana tuon seuran nettikokouksissa, enkä valtavaa jäsenryntäystä ole huomannut. 

Tuskin on ollut filatelian keräilytapahtumaa, joka olisi epäonnistunut. Kyllähän ne kaikki tuntuvat menestyksiä olevan, siis kun järjestäjät kilpakehuvat ja kiittelevät ne jälkikäteen. Kiitellen ja kehuen samalla itseään. Osallistujamääriä tunnutaan paisuttelevan, samoin kuin kauppiaiden myyntiä. Omin silmin olen nähnyt, ettei ne tapahtumat vedä yleisöä. Siis muita kuin järjestöjen jäseniä. 

Postimerkkikauppiaat kehuivat Stamp Forum 2019 tapahtuman Kirjamessujen yhteydessä sujuneen "hyvin"? Yksi heistä, Vesa Järvistö toteaa messujen myyntituotoilla osallistumismaksun kuittautuvan. Filatelistiliiton pöytäkirjoissa väitetään vierailleen "10000" henkilöä Stamp Forumilla. Noin pyöreä luku täytyy olla reippaasti yläkanttiin. Se olisi noin 5 vierasta joka ikinen messuminuutti, mikä ei tunnu uskottavalta kun itse on paikalla käynyt lauantaina. Oikea määrä lähempänä tuhatta (jotka tekivät muutakin kuin kävelivät läpi), mutta ehkä rahoittajia miellyttävä arvaus riittää. 

Jos uusia jäseniä aktiivinen toiminta tuo muutaman kymmentä vuodessa, niin kuinka moni heistä jää pysyvästi harrastuksen pariin. Verrattuna panostuksiin. Tällaista käännettä jäsenmäärässä suurennellaan Filatelisti-lehden 06/2021 puheenjohtajan palstalla. Veikkaisin syynä olevan jäsenmaksun puolituksen uusille jäsenille. 

Eräs seura ilahtuneena esitteli paria kouluikäistä tyttöä, keräilystä innostunutta. Näkisin tällaisen kuriositeettina. Harrastavat vanhemmat (= filatelistit) tarjoamassa lapsilleen virikkeitä. Hollolassa näyttää olevan aktiivinen koululaiskerho. Mutta lapsuuden harrastus tyypillisesti jää kun ikää karttuu. Muut aktiviteetit ja vastakkainen sukipuoli rupeaa kiinnostamaan. Opiskelut, perheen perustaminen, asunnon hankkiminen. Eli pysyykö kannettu vesi kaivossa? 

Jos mikä tahansa myönteinen signaali tulkitaan merkiksi filatelian uudesta noususta, niin minusta se kertoo tulkitsijastaan enemmän kuin todellisuudesta. Kannattaisi yrittää vakuuttaa muitakin kuin toisia filatelisteja.

Mitä niihin trendeihin tulee, niin olen nähnyt muutakin ilmeisen nuorten uusien keräilijöiden aktiviteettia, filatelian Facebook-ryhmissä. Tietynlainen innostus retrokulttuuriin on olemassa, ts. tuotteisiin ennen digiaikaa. Esimerkiksi vinyyliäänilevyjä kerätään. Tosin en tiedä, tuleeko tämä retroinnostus kompensoimaan luonnollisista syistä lopettavia. Ja haluavatko Facebook-keräilijät mukaan ukkojen yhdistyksiin. Pelkästään saapuminen kokouksiin arki-iltaisin kaukana omasta asuinpaikasta voi olla ylivoimaista. 

Samoin huutokaupoissa on nähty hinnannousuja, mutta tämä johtunee pääosin koronan takia muusta kulutuksesta säästyneistä rahoista, jotka pannaan filateliaan. Toki se osoittaa, että filateliaan tehdään edelleen rahallista panostusta, mutta mitä sitten, kun korona on ohi ja ikäytyneiden päästä kaarti hiipuu.

Kuulin arvion, että ainakin järjestäytynyt (kerhot ja seurat) postimerkkien keräilijäkunta on 90 %:sti yli 60-vuotiaita (Tawastforum-lehti: 60 % yli 70-vuotiaita, koronan riskiryhmää). Ja lähes yksinomaan miehiä. Tämä on helppo havaita, kokouksista sekä erilaisista keräilytapahtumista (esim. valokuvat alan julkaisuissa). Eräs pääkaupunkiseudun keräilijä totesi, että omassa seurassa keräilijöiden keski-ikä nousee 10 kk vuodessa, sen ollessa nyt noin 65 v. Edesmenneiden kokoelmia on tullut lahjoituksena seuraan, kun perikuntaa ei kiinnosta. Samoin muistokirjoituksia on joka julkaisussa, hiljaisia hetkiä vietetään siellä missä filatelistit kokoontuvat. 

Tasaisen taulukon mukaan em. seuran keski-ikä on 5 vuoden päästä 69 v. ja kymmenen vuoden päästä noin 73 v. Ikäjakaumalla painotettuna vähän enemmänkin. Kuulemma pk-seudulla havaitut "tulokkaatkin" yli viisikymppisiä. Sellaisia jotka harkitsevat nuoruudessa aloitetun harrastuksen jatkamista. Aivan kuten itsekin olen jatkanut. Ei kovasti hetkauta ikäkeskiarvoja. Suomen Postimerkkilehden pääkirjoituksen mukaan tämä on "luonnollinen trendi"? 

Luonnollisen trendin mukaan, kuinka moni nykyisistä 70 v. väestä on mukana 10 vuoden päästä ja kuinka aktiivisesti? Kuten edellä jo kävi ilmi, lopettavan filatelistin perikunta näyttää pistävän kokoelmat myyntiin. Tämä ns. uusjako on jo menossa ja on syy alentuneituneisiin hintoihin.

Systeemin nettikauppaa pitkään pitänyt Vesa Järvistö näkee asiakasrekisteristään (Yrittäjä-lehti 3/2021) keski-iän olevan 59 vuotta, eli kuitenkin alempi kuin yhdistyksissä. Ero selittynee yhdistysten ulkopuolisilla kerääjillä. 

Filatelistiliiton Lauri Poropudas myönsi kommenttina mielipidekirjoitukseeni (nettilinkkiä ei saatavilla): nuoria tulokkaita ei ole näkynyt. Mutta jos uusia ei tule siten kuin vanhoja lopettaa, niin se on aika yksinkertaista matematiikkaa. Keskustelin nimimerkin "The Digital Philatelist" kanssa Twitterissä ja hän korosti, että unohdan yhdistysten ulkopuoliset. On arvioitu, että heitä on Suomessa muutama tuhat. Jenkeissä varmasti paljon enemmän. Referoin hänen yhden kirjoituksensa erikseen.

Suomessa on siis ehkä noin 10000 postimerkkejä keräävää. Varmasti on myös kymmeniä tuhansia lopettaneiden kokoelmia komeroissa pölyttymässä, mutta niitä en laske tähän mukaan. Niistä suuri osa heitetään pois vaikkapa muuton yhteydessä, kun kaupatessa ei saa muutamaa euroa enempää. Esimerkiksi uudehkoja ensipäivänkuoria ei edes oteta enää huutokauppoihin. 

Näkemys tulevaisuudesta riippuu keneltä kysyy. Kun asiasta on keskustellut (kymmeniä filatelisteja ympäri Suomen) sekä lukenut alan julkaisuja ja somepalstoja, voisin jaotella näkemykset kahteen ryhmään: Ryhmä 1 "Ei mitään hätää" eli alan harvat kauppiaat ja jotkut yhdistysaktiivit. Samoin kuin ns. haaveilijat tai toiveajattelijat, jotka eivät seuraa, tiedosta tai torjuvat maailman muutoksen ja sen merkityksen. Ehkä oman ikääntymisensä vuoksi. Ryhmä 2: Ne, jotka tiedostavat hiipumisen merkit ja ovat huolissaankin. Sanoisin heitä realisteiksi, en pessimisteiksi. 

Ryhmästä 1 löytyy siis optimisti, jonka luissansa tuntee, että filatelia kääntyy uuteen kukoistukseen? No, samalla tuurilla lottokuponki vetämään. Ne paljon mainostetut perinteet eivät säily ilman perinteiden vaalijoita; Nousua ei tule ilman harrastajia jotka nousun tekevät. 

Aina vain useammin kysellään hallussa olevan kokoelman arvoa realisointitarkoituksessa ja silloin paras neuvo on rehellinen vastaus. Kuten useimmiten tehdäänkin (Ryhmä 2). Eräs kokenut filatelisti totesi luopuneensa filatelian pelastamisyrityksistä. Siltä se itsestäkin monesti tuntuu. Eräs toinen, entinen postilainen totesi haikeana seuraavansa sitä mitä vielä jäljellä on - että onko enää järkeä panostaa rahallisesti. 

Lähtökohtaisesti keräilyä ei, ainakaan minusta, voi järjellä perustella, joten sitä ei tarvitse ajatella. Tottakai postimerkkeily on hieno harrastus, mutta toivottavasti joidenkin muidenkin mielestä jatkossakin. Jos merkkeily kutistuisi pienen hifistien joukon harrastukseksi, se voisi riittää minulle. 

Minusta näyttää, että vaikka filatelian ns. perinteinen kulttuuri (järjestäytynyt filatelia) ei olisi "kynnys" aloittelevalle harrastajalle, niin ei se vetonaulakaan ole. Kierrettä alaspäin pyörittävät ainakin maailman muutos (digitalisaatio ja kirjeen kuolema, kilpailevat vapaa-ajan viettotavat), harrastajakunnan ikääntyminen ja asenneongelmat (mitään ei nähdä tarpeen muuttaa tai muutos nähdään uhkana) sekä perinteiden sisällön heikko houkuttelevuus, liiallinen sääntökeskeisyys. (Näyttelyt, kilpailut, vanhoillinen maailmankuva, hierarkisuus, muodollisuus). Tästä kirjoitin tarkemmin erikseen. Toki aina sanotaan, ettei kaikkien tarvitse rakentaa näyttelykehystä. Mutta jos liityt yhdistykseen, on tulevan näyttelyn järjestäminen asialistalla, kiinnostaa tai ei. Yhdistysten resurssien käytöstä valtaosa (koulutus, julkaisut, esitelmät, oppaat...) pyrkii johdattelemaan tutkimuksen tekemiseen ja sitä kautta näyttelykokoelmaan. Suositellaan (tai ohjaillaan) keräämään sitä ja siten kuin oppaat ja perinteet edellyttävät, ei niinkuin itse haluat? 

Esimerkiksi Filatelistiliiton toimintojen (kilpailut, tuomaritoiminta) oikeutus on kehäpäätelmä: se itse määritttää kilpailun ja tuomarit tärkeiksi ja määrää itsensä tarpeelliseksi pitämään niitä yllä. Ei niitä mikään ministeriö tai valtionhallinto edellytä, vaan tietty harrastajien eliittivähemmistö. 

Toki perinteisen toimintamuodon voi tulkita suositteluksi, ei pakottamiseksi. Mutta kokemus on, että aika yksin jäät, jos et siitä kiinnostu. 

Jos oletetaan että ihminen viihtyy suurinpiirtein oman ikäluokkansa seurassa, niin jonkinmoista intoa filateliaan nuorelta keräilijältä vaatii tulla virkamiestyyliin vedettyihin kokouksiin kalpeanharmaiden ikämiesten seuraan. Osallistumaan hiljaisiin hetkiin edesmenneiden muistoksi.

Yhdistysten jäsenmääriin tullee raju pudotus seuraavan 10 vuoden aikana. Filatelistiliiton pj pelkäsi jo koronaviruksen v. 2020 luoman eristäytymisen johtavan menetyksiin?  Filatelistilehden pääkirjoitus tiedostaa pienten yhdistysten sammumisen. Noidankehän voi pysäyttää joku sellainen tekijä, jollaista minulla ei ole näköpiirissä. Muuta kuin mahdollisesti se, että keräily ja retro on ylipäänsä suosittua, ylittää mediakynnyksen (muumimukit, Huutokauppakeisari, Aku Ankat tms.) ja samanlainen "hype" voi löytää uudestaan tiensä myös postimerkkeilyyn. Kuten vaikka Barkov-omakuvapostimerkin kohdalla oli. (Joka ei tosin tainnut näkyä uusina jäsenhakemuksina). Antiikin ja taiteen keräilystä filatelia eroaa ehkä ratkaisevasti siinä, että edelliset ovat sisustus- jos ei käyttöesineitä, kun taas kokoelmaa pitää säilyttää pimeässä kaapissa. 

Toki jotain "jatkoaikaa" filateliajärjestöille voi tuoda se että modernin terveydenhoidon ansiosta ihmiset elävät pidempään ja terveempinä. Kuitenkaan puhuminen "2020-luvun trendistä" ei ole perusteltua, näillä näytöillä. Ehdotan, että kouluikäisiin satsaamisen sijaan panostettaisiin sellaisiin keski-ikäisiin jotka ovat nuorena harrastaneet postimerkkeilyä. Jotka ovat ehtineet vaurastua, vuosikymmenten saatossa. Näitä kuulemma messutilaisuuksissa saadaan kiinnostumaan. 

Filatelisti-lehdessä 4/2020 on Carl Apperbergin kirjoitus filatelian tulevaisuudesta. Hänen näkemyksensä mukaan tulevaisuutta on, koska perinteet: vanhat merkit ja yhdistykset? Ja että uusien merkkien kerääjille (kuten minä) tilanne heikkenee kun merkkien tuotanto vääjäämättä loppuu. Jälkimmäisestä olen samaa mieltä, mutta kirjoittaja jättää käsittelemättä harrastajien ikääntymisen, luonnollisen poistuman ja nuorien katoamisen lajin ja yhdistysten parista. Vaikka tiedostaa digitalisaation aiheuttaman muutoksen. (Tosin tietokoneissa ei ole enää asemia levykkeille, joten aineistot voi tallentaa pilvipalveluun). Kuulemma keräily tulee kalliimmaksi. Tästä olen eri mieltä, siis kun kysyntä laskee ja tarjonta kasvaa. Toki ekslusiivisemmaksi, kun väki vähenee. Mukana kirjoituksessa on postimerkkien tuotannon historiikkia, joka ei minusta osoita tai takaa tulevaisuudesta mitään. Kirjoittajan optimismi on varmasti lukijoille mieleen, vaikka on epätodennäköistä jos ei katteetonta. Uskon silti, ettei filatelia kuole, enkä lopeta minäkään. Veikkaan, että 10 vuoden päästä harrastajien määrä on 20 - 30 % nykyisestä, samoin kuin alan yhdistysten määrä. 

Em. kursivoitu teksti on julkaistu Filatelisti-lehdessä. Kokoelmien rahallisesta arvosta. "Rahalla ei ole merkitystä"? Jos minkäänlaisen täydellisen kokoelman haluaa, niin siihen pitää käyttää rahaa. Tuskin kukaan haluaa ainakaan sitä, että vaivalla ja rahalla kasattu kokoelma on joskus jätepaperia arvoltaan. (Juuri luin että satoja Ahvenanmaan ja YK-ensipäiväkuoria kansioineen oli pelastettu Facebookin roskalava-ryhmässä). Kirjoitin erikseen omista kokemuksistani rahankäytössä.

Katselin Hellmanin huutokaupan toteutuneista hinnoista, että melko täydellisen maakokoelman (Ruotsi, Islanti tms.), valmiiksi taskullisissa kansioissa järjestettynä, voi saada 400 - 600 eurolla. Selvästi alle tonnilla huutorahoineenkin. Kun myyvä keräilijä on tuon kokoelman hankkinut, hän on varmasti käyttänyt siihen moninkertaisen rahan - tuhansia eroja. Huusin itse erikoisleima-korttikokoelman euroajalta, noin 6000 kuorta ja korttia muutamalla satasella. Voi helposti arvioida, mitä pelkkä noiden keräilykuorten ja korttien postittaminen on maksanut.

Kun ns. vasarahinta on kohteen käypä hinta, niin voi jopa tulkita, että filatelian huutokauppatoiminta osaltaan polkee hintoja. Myyjä joutuu tyytymään hintaan minkä saa (esim. realisointierät, löytölaatikot). Ison kokoelman ostaja saa ilmaiseksi sitä työtä ja vaivaa, minkä myyjä on keräilyssä nähnyt. Huutokaupoista ja Facebookin ostetaan/myydään-palstoilta voi huomata, että tulee jatkuvasti myyntiin isoja eriä ja kokoelmia, vaikkapa ”keräiljän koko jäämistö”. Kysynnän ja tarjonnan epäsuhdan takia yhä enenevä määrä kohteita jää myymättä tai menee pohjahintaan.
Filatelianäyttelyt ja niissä kilpailu taas nostaa hintoja, kun halutaan nokittaa "laatua" kalliilla kohteilla. Halutaan "ostaa" mitali. "Menestys" ei minusta vaadi kuin aikaa ja rahaa (sekä taitoa tai "lahjakkuutta" oppia tuomarin maku) joten kenen etu se on? Postimerkkikauppiaiden. Ei keräilijän. Kun tämä aktiviteetti todennäköisesti hiipuu, harvinaisuuksien hintakin tulee alas. 
Kuulin eräältä numismaatikolta varteenotettavan tulkinnan: tuotteet jotka on myyty lähinnä keräilijöitä varten, ei ns. kiertoon (postitukseen tai maksuvälineiksi), arvo romahtaa ts. hinnat laskevat siinä vaiheessa kun keräilijöiden sukupolvi vaihtuu ja täten kohteet/arvostukset. Filateliassa tällaisia voivat olla ensipäivän kuoret, Mika Häkkisestä ja Matti Nykäsestä julkaistut merkit tai postimerkkinäyttelyjen erikoismerkit, joita aikoinaan jonotettiin. Näiden hinnat ovat romahtaneet. Sama koskee tavallisia postimerkkejä postimerkkeilyn ns. ruuhkavuosien ajoilta.

Asiaan liittyy käsite "luetteloarvo". Tunnetusti se ei ole sama kuin keräilykohteen jälleenmyyntiarvo. Ammattimyyjien sopima hinta-arvio, johon kuuluu palkat, verot ja katteet. Mikäli luetteloarvolla olisi merkitystä, kellä tahansa postimerkkeilijällä olisi jonkinasteinen varallisuus. Myyjät siihen sitkeästi yrittävät vedota, perustellen kohteensa siitä alennettua hintaa. Ja nuo hinnat julkaistaan vuosittain luetteloihin. Sitäpaitsi, kun ammattimyyjien bisnes näyttää olevan enenevässä määrin huutokauppaa, niin siellä kohteita myydään ryhminä tai isoissa erissä, kaukana luetteloarvosta. Eräs totesikin, että harvat jäljellä olevat pärjäävät tarvikemyynnillä ja huutokaupalla. 

Sitäpaitsi filatelian huutokauppoihin jouduttaneen tulevaisuudessa ottamaan yhä enemmän muita kohteita kuin filateliaa, kysynnän muutosten vuoksi. Todennäköisimmin hintojen lasku jatkuu, jopa rajusti. Voisin puhua jopa filatelian alaskirjauksesta. Perusteena kysynnän ja tarjonnan laki. Voi olla, että 5 vuoden päästä melko täydellisen maakokoelman taskullisissa kansioissa saa noin sadalla eurolla. 
Huutokauppiaat väittävät, että keräilyn suosio senkun kasvaa ja ainakin harvinaisuuksien hinnat pysyvät. Voiko tällaisiin puheisiin luottaa, sen enempää kuin puhelinmyyjiin tai sijoitusneuvojiin? Yksityiset keräilijät ovat arvoja kyselleille todenneet sosiaalisessa mediassa, että postimerkit eivät ole sijoituskohde – ei ole mitään sellaista trendiä näköpiirissä, jolla kohteiden arvot lähtisivät nousuun. Kun olen ottanut rahaa puheenaiheeksi keskustelupalstoilla, niin on ruvettu spekuloimaan tunnearvolla tms. 

Filatelian keskustelupalstalla oli haukkumista "rahastuksesta" uuden Barkov-omakuvamerkin kohdalla. Minusta kaikki keräilytuotteiden myynti on rahastusta (vaikka joku huutokauppojen kymppitonnien Zeppelin-kuori), ainakaan makuasioissa rajanveto ole helppoa. Muistutin asiasta myös Filatelisti-lehden mielipidepalstalla, siis miettimään että mikä filateliassa on rahastusta, mikä ei.

Eli ”sijoitusneuvojan” mielipiteeni: jos harkitset täydellisten kokoelmien hankkimista, niin kartuta maltilla, siten kuin pystyt. Älä tee niin kuin minä tein vaan odota vaikkapa 5 vuotta ja säästä rahaa. Kauppiaiden hengissä pitäminen ei ole keräilijän velvollisuus (vaikka jotain etua olisikin). Jos haluat vain päästä eroon, niin myy heti. Pitäen mielessä, mitä sanoin sijoitusneuvojista.

Kilpailua myös vaalitaan, mutta siitä ei ilmeisesti saa sanoa mitään kriittistä jottei olisi epäkorrekti perinteitä kohtaan. Minusta se on ongelmallista keräilylle monesta syystä: se pitää yllä harhaa, että on olemassa parempia ja huonompia keräilijöitä. Harha siksi ettei mitali minusta vaadi mitään erityislahjakkuutta, kuten vaikkapa juoksussa kestävyyttä tai jääkiekossa motoriikkaa. Lisäksi ihmettelen, kuinka maku- ja mielipiteitä ylipäänsä voi panna mihinkään paremmuusjärjestykseen? Vuosikausien sinnikkään harjoittelun voi ainakim osittain kuitata dopingilla nimeltä raha. (Olen nähnyt ilmoituksia joissa halutaan ostaa valmis näyttelykokoelma.) Epäilen myös, että kilpailu luo ja pitää yllä hierarkioita ja auktoriteetteja. Sellainen on ehkä osa sotien jälkeistä, mennyttä maailmaa. Tästä on kokemuksia. Samoin kuin mitalikilvoittelu voi auttaa pitämään harvinaisuuksien hinnat tavallisen kerääjän ulottumattomissa. Muistan joskus kirjastossa selanneeni filatelistien lehtiä: Todennäköisesti niiden kuivan, ylipedantin sisällön takia en elvyttänyt harrastusta aiemmin. (Ei niissä nykyäänkään ole juuri itseäni kiinnostavaa sisältöä, euroajan merkeistä). 

Olen itse kiinnostunut esimerkiksi keräämään Suomi-kokoelmani merkit loistoleimaisina, niin paljon kuin pystyy. Niitä rupeaa saamaan isoina erinä. Tietysti voi kysyä, että mitä keräilyä se on, jos vain odottaa että hinnat laskee tarpeeksi ja ostaa kaiken kerralla. Muistuttaisin ns. Gigantti-filosofiasta: on tyhmää maksaa liikaa. Tai kuten Vintage-valtakunta-ohjelman keräilijä totesi: Sen minkä tinkii, ei tarvitse maksaa. Jää rahaa sen muutaman harvinaisuuden hankintaan. 

Postimerkkeilystä kiinnostuneelle toteaisin, että alkuun pääsee mukavasti, kun isojakin kokoelmia on tarjolla alenevin hinnoin. Netistä on helppo hankkia ja yksityiset nettimyyjät ovat järjestään rehellistä ja jämptiä porukkaa. Kunhan vain tarkistaa myyjän historiaa ja palautteita.

Keräilyä voi harrastaa täysin omin tavoittein tai vailla suuria tavoitteita, tarvetta "kehittyä". Niin teen itse. Keräilyksi katson vaikkapa saamiensa postikorttien säilyttämisen, kiinnittämisen jääkaapin oveen. Tai erikoisten eurokolikoiden talteen ottamisen lompakosta, vaikka numismaatikoista sormissa kiertänyt kolikko ei olekaan tarpeeksi "laadukasta". Kauneus kun on katsojan silmässä, samoin kuin laatu.

P.S. Tämä blogi on pääosin kirjoitettu ennen Koronaviruksen iskua ja siitä aiheutuneita toimenpiteitä, kuten karanteeneja sekä tiettyjen elinkeinoelämän sektoreiden toiminnan täydellistä tauolle laittoa. Toki perinteinen keräilijäkunta voi olla vakavaraista (esim. eläkeläisiä), mutta uusia keräilyä aloittavia on todennäköisesti entistä vaikeampi saada. On myös esitetty huoli, että koronasta johtuva katkos karkottaa nykyistäkin jäsenistöä pysyvästi pois yhdistystoiminnasta. 

(Kursivoitu kirjoitukseni on julkaistu Filatelisti-lehdessä 05/2020) Keräily näyttää elävän nykyään mediahypen tai markkinointihysterian voimasta. Harvinaisuuksista huudetut ennätyshinnat ylittävät uutiskynnyksen tämän tästä. Sama asia on filatelian huutokaupassa. Voi olla, kuten huutokauppayrittäjä arveli, että kiinnostus näitä harvinaisuuksia kohtaan säilyy. Mutta muiden keräily (ns. peruskeräily) hiipuu? Voi olla, että kun nykyisten senioriharrastajien toiminta sammuu, jäljelle Suomeen jää muutama sata postimerkkeilyn hifistelijää. Yhdistysten lukumäärä noin neljäsosa nykyisestä, vuonna 2030, isoimmissa asutuskeskuksissa. Tosin keräilyn lakien mukaan ei tarvita kuin kaksi jotka haluavat huutaa kiinnostavaa kohdetta, niin hinta nousee. Samoin tietysti ulkomaalaisten harrastajien (Venäjä, Kiina jne.) kysyntä Suomen markkinoilla.