Filatelian tulevaisuudesta

 Some part of this text is in English here (link).

Päätelmä: "Postimerkkien keräilyn harrastajien valtaosa on aina ollut yhdistysten ulkopuolella, kuten minä nuoruudessani, kavereideni kera. Nyt tämä itsenäinen keräilyharrastus on todistettavissa verkon kauppapaikoilta ja sosiaalisen median palstoilta. Muutos on, että yhdistykset ovat kiinnostuneita saamaan nämä harrastajat jäsenikseen, oman selviytymisensä takia. Mutta normatiivinen perinne tuskin tätä harrastajakuntaa puhuttelee. Koululaisryhmät tms. uudistuskokeilut eivät käännä tilannetta, pelkästään resurssien puutteen takia. Täten filateliayhdistysten toiminta jatkaa hiipumistaan." 

0. Alustus — Menneisyys ei ole tae tulevasta

Kysymys: Mikä on postimerkkeilyn tila 5 vuoden päästä? Entä 10–15 vuoden päästä? Mitä postimerkkien keräilyhinnoille tapahtuu?

Olen seurannut filateliaa vuodesta 2019 tapahtumissa, kokouksissa, verkossa ja alan lehdissä sekä keskustellut kymmenien konkarien kanssa. Kuva on kirkastunut: järjestäytynyt filatelia (kerhot, liitto, näyttely- ja kilpailukulttuuri) on rakenteellisessa laskussa. Syyt ovat selvät: jäsenistön ikääntyminen, postimerkin käytön hiipuminen ja yhdistysmuotoisen toiminnan yhteensopimattomuus nykyisen keräilykulttuurin kanssa.

Yhdistystoiminnassa on hyviä puolia (osto–myynti–vaihto, tiedonvaihto, sosiaalisuus), mutta käytännössä törmää usein välinpitämättömyyteen kaikkea uutta kohtaan ja asenteeseen, jossa perinne asetetaan uudistusten edelle. Kun samaan aikaan näkyvyyden harhat, sääntökeskeisyys ja kilpailullistaminen ohjaavat harrastusta kohti pienentyvää ydintä, nuoremmat ja uudet harrastajat valitsevat vapaamman, digivetoisen keräilyn ilman yhdistyksiä.

Teesi: Filatelia keräilynä ei katoa, mutta sen järjestäytynyt, byrokraattinen muoto kuihtuu merkittävästi 2020-luvun lopulla ja 2030-luvulla. Kohteiden arvo polarisoituu: harvinaiset trofeet pitävät pintansa, mutta massa halpenee ja menee myös paperinkeräykseen. Toiminnan painopiste siirtyy verkkoalustoille ja yksilölähtöiseen tekemiseen.

Seuraavassa jaottelen käsitykseni filateliasta ja erityisesti sen perinteistä ja yhdistystoiminnasta 1. Menneisyyteen, 2. Nykyhetkeen ja 3. Tulevaisuuteen. Sen jälkeen mm. pohdintaa yhdistysten kokeilluista pelastuskeinoista.

---

1. Menneisyys — Kuinka tähän tultiin

Postimerkit ja kuoret herättivät keräilyinnon pian ensimmäisten merkkien julkaisemisen jälkeen. “Huippukeräily” kukoisti varakkaiden vapaa-ajan ja resurssien varassa. Myöhemmin yleistyivät yhdistykset, liitot ja huutokauppatoiminta, jotka toivat sosiaalisuutta, tiedonvaihtoa ja markkinapaikat.

Näyttelyistä kasvoi standardoitu ja kilpailtu areena: kokoelmia vertailtiin sääntöjen mukaan, ja tuomaristo palkitsi mitalein. Tutkimus (hammasteet, vesileimat, paperit, virhepainamat) antoi keräilylle “tieteellistä” sädekehää ja aitouden varmistamisen välineitä, mutta teki harrastuksesta vaikeaselkoisen ulkopuolisille.

Perinteiset kerhot ja seurat ovat historiallisesti syntyneet tilanteessa, jossa tieto oli niukkaa, harrastamisen välineet harvinaisia ja yhteisöllisyys paikallista: sitoutuminen oli oletus. 1960–1990-luvuilla keskiluokan kasvu, yhtenäiskulttuuri ja paperiposti loivat filatelialle laajan suosion. Postimerkkiliikkeitä oli runsaasti ja yhdistyskartta tiheä. Internetiä edeltävässä ajassa harrastus oli arjessa läsnä: merkkejä irrotettiin kotipostista, tieto kulki paperilehtien ja kokousten kautta.

Miksi normatiivinen perinne syntyi?
Filatelia syntyi 1800-luvun porvarillisessa sivistyskulttuurissa, joka korosti luokittelua ja järjestystä. Postimerkki oli osa valtiollista järjestelmää: virallinen, numeroitu, painoksilla ja päivämäärillä määritelty. Tämä loi pohjan ajatukselle, että “oikea filatelia” on tietoon, luokitteluun ja sääntöihin perustuvaa. Näyttelyt ja kilpailut institutionalisoivat harrastuksen ja loivat hierarkian, jossa arvostus sidottiin sääntöjen noudattamiseen.  

Hyödyt: systemaattisuus, luotettavat luettelot, kansainvälinen vertailtavuus.
Haitat: elitismi/harrastajien eriarvoistaminen, luovuuden tukahduttaminen, uudistusten torjunta.

Postimerkkeily oli aikoinaan myös statusharrastus ja sivistyksen merkki. Se liitettiin oppineisuuteen, järjestelmällisyyteen, kansainvälisyyteen. Se oli myös “hieno harrastus”, kuten shakki tai klassinen musiikki. Tämä kulttuurinen kerrostuma kantaa yhä – nuorilla sitä ei enää ole.

Sotien jälkeen yhteiskunta vapautui, kun sensuuri väheni, hyvinvointivaltion nousu lisäsi koulutusta ja yksilönvapauksia, ja nuorisokulttuuri nousi näkyväksi voimaksi. Arvot liberaalistuivat, samalla kun filatelian perinne on ammentanut aiemmista ajoista.

Nykykulttuuri suosii vapautta ja yksilöllisyyttä. Filatelian normatiivinen kehys on historiallisesti ymmärrettävä, mutta nykyajassa se ei ole enää harrastuksen vetonaula.

---

2. Nykyhetki — Rakennemuutoksen anatomia

Harrastus elää ja keräily jatkuu, mutta yhdistyskentässä kysytään yhä useammin: missä ovat nykyharrastajat, ja miksi he eivät liity yhdistyksiin? Avoimuudesta viestitään, mutta kokemus ei aina vastaa viestin lupausta. Taustalla vaikuttaa myös arjen muutokset: paperikirjeet ja -kortit ovat romahtaneet marginaaliin, ja jakelu perustuu entistä enemmän digitaalisiin koodeihin – kontaktipinta, joka ennen johdatti lapsia ja nuoria postimerkkien pariin, on kadonnut.

Suomen Filatelistiliiton ja muiden toimijoiden työ on arvokasta, mutta perinteiset rakenteet ja toimintamallit haastavat yhdistysten kykyä tavoittaa uusia sukupolvia.

Motivaatio keräilyyn

Nykyharrastaja kerää omista lähtökohdistaan, saattaa yhdistää filatelian muihin kiinnostuksen kohteisiin ja etsii merkitystä sekä yhteisöllisyyttä joustavissa muodoissa. Hän ei odota hierarkiaa, kokousrutiineja tai hitaasti eteneviä prosesseja, vaan välitöntä tekemistä ja mahdollisuutta toimia omilla ehdoillaan.

Yhdistysfilateliassa elää kuitenkin edelleen ”mestari-kisälli”-ajatus polusta, jossa harrastajan oletetaan ajan myötä siirtyvän kohti perinteisiä muotoja ja ottavan niistä vastuuta. Jos harrastajan oma tapa harrastaa ei mahdu tähän muottiin, hän jatkaa mieluummin itsekseen – digitaalisen ajan kulttuuri tukee jo tätä.

Yhdistykset

Yhdistykset tarjoavat edelleen esitelmiä, huutokauppoja, asiantuntemusta ja samanhenkisten kohtaamisia. Sillä on toki oma arvonsa ja paikkansa. Avoimuus on viestinnässä vahva teesi, mutta todellisuus voi olla toinen. Uusia harrastajia saadaan toisinaan käymään, mutta harvoin palaamaan. Kokousmuoto seuraa yhä menneen vuosituhannen mallia: puheenjohtajavetoinen, esitelmäpainotteinen, hierarkkinen ja sisäpiirin kielellä toimiva.

Säännöllinen kokoustaminen vaatii aikaa, matkustamista ja sitoutumista – odotuksia, jotka eivät istu nykyiseen yksilölliseen, digitaaliseen ja nopeasti palkitsevaan vapaa-aikaan. Kun lisäksi tieto löytyy verkosta ja vertaiskanavista, yhdistysjäsenyys ei tarjoa selvää lisäarvoa. 

Myös näkyvyyden osalta yhdistykset painottavat perinteisiä kanavia. Suuret tapahtumat, kuten kirjamessut, vievät resursseja mutta eivät tuo uusia jäseniä. “Hylätyt kehykset” näyttelysaleissa kertovat karulla tavalla siitä, että näkyvyys ei muutu osallistumiseksi. 

Yhdistysfilatelian ei-toivottava mutta väistämätön hiipuminen on käsitelty toisessa blogissa (linkki).

Näyttelyt ja kilpailut

Kilpailu- ja näyttelytoiminta vaalii filatelian perinnettä, mutta luo samalla hierarkian, jota monet harrastajat eivät koe omakseen. Vaikka kilpailujen sanotaan olevan vain yksi harrastamisen muoto, niihin liittyvä viestintä korostaa mitalisijoituksia, mestariluokkia ja juhlaillallisia – symboleja siitä, mikä yhdistysfilateliassa koetaan arvokkaaksi.

Arviointikriteerit ovat pienen asiantuntijajoukon ylläpitämiä normeja, ja kastijako – kultamitali vs. jokamiesluokka – voi nykypäivänä tuntua eriarvoistavalta. Monet keräilijät haluavat vain “kokoelman täyteen”, eivät kilpailla. Tällöin koko näyttelyjärjestelmä voi tuntua vieraalta. 

Näyttelykokoelmien laatijoiden ja yleisön määrän väheneminen on jo noteerattu – jopa jäsenlehden pääkirjoituksessa. Näyttelyiden asemaa pyritään vahvistamaan ehdottamalla formaatin uudistamista. Mutta riippumatta siitä, millaisia kokeiluja tehdään, kehityksen suunta näyttää selvältä: näkyvyys vähenee asteittain, ja näyttelyt muuttuvat yhä pienemmän sisäpiirin toiminnaksi. Nythän esimerkiksi Stamp Forum-filatelianäyttely on lopetettu kokonaan Helsingin kirjamessujen yhteydestä.

Tämä ei välttämättä ole ongelma, jos pidetään realistisesti kiinni ajatuksesta, että näyttelyfilatelia on vain yksi osa harrastusta – ei koko filatelian mitta eikä sen tulevaisuuden suunnannäyttäjä.

Jäsenlehdet, oppaat ja luettelot

Julkaisut ovat laadukkaita, mutta toistavat pitkälti samaa painotusta: tutkimusta, näyttelyitä, huutokauppoja ja merkkipäiviä. Tavallinen harrastaminen saa vähemmän tilaa, ja syvällinen tieto keskittyy edelleen jäsenyyden tai maksullisten painotuotteiden taakse. Avoimuus ja saavutettavuus jäävät helposti jäsensidonnaisten rakenteiden varjoon.

Luettelohintojen ja toteutuneiden markkinahintojen välinen ristiriita heikentää uskottavuutta erityisesti nuorempien harrastajien silmissä, jotka seuraavat hintakehitystä digitaalisissa kanavissa reaaliaikaisesti.

Digitalisaation haasteet

Digitalisaatio tarjoaa valtavan mahdollisuuden harrastajakunnan laajenemiseen ja tiedon avoimuuteen. Silti monien yhdistysten somekanavat toimivat yhä ilmoitustauluina, eivät keskusteluyhteisöinä. Tiukka moderointi, yksisuuntaisuus ja päivitysten keskittyminen yhdelle aktiiviselle henkilölle tekevät kanavista helposti elottomia.

Nuorempi harrastaja odottaa, että keskustelu on avointa, jatkuvaa ja matalan kynnyksen osallistumista tukevaa. Paperijulkaisut eivät tavoita uusia harrastajia, ja digitaalinen passiivisuus vahvistaa vaikutelmaa suljetusta piiristä. On myös avoimemman filateliakeskustelun Facebook-sivu, mutta siellä päivittäin kysellään haltuun jääneen kokoelman tai erän rahallista arvoa, joka lähes aina on varsin vähäinen.

Filatelian markkina

Markkina on siirtynyt voimakkaasti verkkoon. Postimerkkiliikkeet ovat lähes kadonneet, ja kauppa käy huutokauppojen ja vertaiskanavien kautta. Jäljellä olevien ammattikauppiaiden bisnes on tarvikkeita ja huutokauppoja. Harvinaisuudet pitävät arvonsa, mutta massamateriaalin hinta laskee edelleen. Yhdistysten vanhat viitekehykset – kuten painetut luettelot tai perinteiset myyntitavat – eivät enää heijasta todellisuutta.

Jonkinlaisen esimerkin isossa muutoksessa olevasta kiinnostuksesta antoi Sarpaneva-nimisen myyjän laatima philabid-nettihuutokauppa. Se oli auki vuonna 2024 useampaan otteeseen ja aukioloaikaa jatkettiin. Kohteena oli ainakin sata Ahvenanmaan erikoisuuksia ja harvinaisuuksia. Kuvake- ja värivirheitä, leimauksia matkustajalaivoilta jne. Lähtöhinnat olivat sellaisia, että niillä odotettiin olevsn arvoa. Kun seurasin asiaa useaan otteeseen, huutoja tuli vähän jos ollenkaan. Käsittääkseni myynti epäonnistui täysin. Näin voi tulevaisuudessa käydä monelle muullekin kohteelle - sellaisillekin, joista nyt seniorit vielä pulittavat rahaa.

Jäsenrakenne, rivien harveneminen

Jäsenistön ikärakenne painottuu vahvasti yli 70‑vuotiaisiin. Rekrytointikampanjat voivat hidastaa jäsenmäärän laskua, mutta eivät ole toistaiseksi kyenneet kääntämään kehitystä. Yhdistysten tulevaisuus lepää yhä pienemmän, ikääntyvän ydinjoukon varassa – niiden, jotka vielä jaksavat kantaa perinteitä eteenpäin. Moni jäsen saavuttaa tilastollisen elinikänsä jo vuoteen 2030 mennessä, ja muutos näkyy jo nyt konkreettisesti: ”rivien harvenemisena”, kuten eräs totesi.

Yhdistysfilatelian modernisoitumisesta esitetyt puheet eivät vakuuta. Muutoskokeilut – digitalisaatio, sosiaalisen median hyödyntäminen ja nuorten harrastajien rekrytointiyritykset (kuten Nuorisofilatelistien kerho tai nuorten kerhotoiminnan kokeilut) – voivat tuottaa yksittäisiä onnistumisen hetkiä, mutta tuskin muuttavat jäsenrakennekehityksen suuntaa. Ehkä pieni joukko innokkaita nuoria maksaa jäsenmaksun muutaman vuoden ajan, kunnes aikuistumisen haasteet ja muut kiinnostukset ajavat ohi.

Lisäksi koko lähtökohta on haasteellinen: normatiivista, menneisyyden perinteisiin nojaavaa filateliakulttuuria ei voi sellaisenaan istuttaa nuoriin ja lapsiin, jotka elävät täysin erilaisessa ajassa, mediaympäristössä ja arvomaailmassa. Yhdistyksiä ylläpitävien ikäpolvien odotukset eivät kohtaa nuorten harrastamisen tapoja – eikä tätä kuilua paikata kampanjoilla tai nostalgialla.

Yhteenveto nykyhetkestä: filatelia jatkuu, mutta yhdistysfilatelia supistuu

Filatelia harrastuksena tuskin katoaa: keräily jatkuu verkossa, vertaiskanavissa ja yksilöllisinä projekteina. Merkityskokemus syntyy entistä enemmän vapaamuotoisesti, digitaalisesti ja omilla ehdoilla. Yhdistysfilatelia sen sijaan on muutoksen edessä, mutta sen kyky modernisoitua – madaltaa hierarkioita, avata keskustelua, arvostaa erilaista harrastamista ja siirtyä aidosti digitaaliseen kulttuuriin – on epävarmaa.

Kehityksen merkit viittaavat siihen, että järjestömuotoinen filatelia supistuu ja keskittyy yhä tiiviimmin perinteisiin. Helsingin kirjamessujen vuosittaisen ”Stamp forum”-näyttelyn lakkautus ja Filatelisti-lehden julkaisutahdin harveneminen kahdeksasta neljään vuodessa, kertovat rakenteellisesta muutoksesta. Vaikka jäsenlehti osin korvautuisi uutiskirjeellä, kyse on perinteisen normatiivisen viestinnän hiipumisesta. Näyttelyitä ja tapahtumia edelleen pidetään, mutta niiden näkyvyys vähenee asteittain, ollen riippuvainen ikääntyvästä, harvenevasta aktiivijoukosta. 

---

3. Tulevaisuus (v. 2030–) — Hidas mutta vääjäämätön siirtymä

Motivaatio keräilyyn

Monia nuorempiakin kiinnostaa menneen ajan kulttuuri – myös käytöstä poistuneet postimerkit. Keräily tapahtuu kuitenkin usein edesmenneiden sukulaisten kokoelmista alkaneena ja jatkuu omassa rauhassa, omilla tavoitteilla tai ilman tavoitteita. Keräily ei edellytä perinteisiin rakenteisiin sitoutumista eikä yhdistystoimintaa.

Paperikirjeitä ja -kortteja lähetetään vielä 2030-luvulla, mutta niiden taksa maksetaan digitaalisilla koodeilla tai tarralapuilla, kuten Tanskassa on jo tehty postilaatikoiden poistuttua 2025. Arjen kontaktipinta filateliaan on kadonnut ja samalla hävinnyt monelle entinen luonteva sisäänheittokanava harrastuksen pariin.

Yhdistykset

Pienet maakuntayhdistykset ovat käytännössä kadonneet, ja niiden jäljellä oleva jäsenistö on sulautunut 1 - 3 isoon yhdistykseen. Toimintaa ylläpitää muutaman sadan ikääntyneen keräilijän ydin, joka pyrkii jatkamaan perinteitä. Yleisölle suunnattuja näyttelyitä tai rekrytoivia tapahtumia ei juuri enää järjestetä – kokemukset niiden vähäisestä vaikuttavuudesta ovat käytännössä lakanneet kannustamasta panostusta.

Yhdistykset ovat yhä enemmän sisäpiirin toimijoiden yhteisöjä. Toiminta on säilynyt hierarkkisena ja kokouskeskeisenä, vaikka kokouksetkin pidetään yhä useammin digitaalisesti.

Näyttelyt ja kilpailut

Näyttelytoiminta jatkuu muutaman aktiivisen yhdistyksen sisäisenä toimintana, mutta osallistujat vähenevät ja ikääntyvät. Perinteinen kokoelmien kilpailullinen arviointi on menettänyt mielekkyyttään – tarinankerronta ja suunnittelu on helppo toteuttaa tekoälyn avulla, mikä hämärtää aiemman ”filatelisen taidon” käsitteen.

Toiminnan esittely suurelle yleisölle on kaventunut käytännössä museoihin. Laajempi yleisö ei juuri enää reagoi filateliaan tapahtumamuotona, eikä siihen siksi panosteta.

Jäsenlehdet, oppaat ja luettelot

Kustannussyistä paperiset jäsenlehdet on lakkautettu ja korvattu digitaalisilla julkaisuilla, jotka ovat avoimesti saatavilla. Sama koskee oppaita ja luetteloita. Digitalisaatio on tehnyt tiedosta helposti jaettavaa, mutta samalla rikkonut perinteisen jäsenyyden roolin tiedon portinvartijana.

Digitalisaatio

Kaikki viestintä on käytännössä digitaalista. Kokoukset, tiedottaminen ja jopa hallinnolliset prosessit hoidetaan verkossa. Vaikka tämä tekee toiminnasta kevyempää, se ei ole palauttanut osallistumista – pikemminkin se on tehnyt yhdistyksistä yhä etäisempiä ja irrallisempia suhteessa harrastajakuntaan, joka toimii muutenkin verkossa ja omissa pienissä piireissään.

Filatelian markkina

Postimerkkien ammattilaiskauppa on lähes kadonnut. Massamateriaalin arvo on niin matala, että kokoelmia saa muutamalla kympillä, ja suuri osa tavallisista postimerkeistä päätyy paperinkeräykseen kysynnän puutteessa.

Huippuharvinaisuuksista käydään edelleen kilpailua harrastajien kesken, mutta niiden piiri on kapea. Monet aiemmin arvostetut erikoisuudet, kuten hammaste- ja kuvake-erot, paperi- ja liimalaadut tai painoerät, jäävät pienen piirin kiinnostukseksi, koska niillä ei ole varsinaista kulttuurihistoriallista merkitystä. Tavallinen keräilijä kokee ne jo nyt turhaksi nysväämiseksi.

Jäsenrakenne

Keräilijöitä on edelleen kaikenikäisiä, mutta yhdistysten jäsenistö koostuu pääosin iäkkäästä vähemmistöstä. Suurin osa keräilee ilman yhdistystä, omaksi ilokseen ja omissa digitaalisissa yhteisöissään. Yhdistysjäsenyys ei enää ole filatelian ”normaali tapa”, vaan harvinaistuva, supistuva ilmiö perinteiden ytimessä.

---

Mikä neuvoksi – Nuorisokerhot, eläköityvien yhdistykset, somevideot, digiaineistot?

Filatelistiliitto on kokeillut nuorisokerhoja, eläköityvien rekrytointia, opastusvideoita ja digikirjastoja. Nämä toimet voivat tuoda pientä lisäaikaa, mutta eivät muuta trendiä. Syyt:

• Nuorisokerhojen kipinä puuttuu, koska postimerkkejä ei enää näe arjessa.
• Eläköityvien rekrytointi (harrastajat kotiseutu/sukuttutkimusyhdistyksissä, Lions- ja Rotaryklubit) voi ehkä lykätä jäsenkatoa, mutta ei tuo nuorennusleikkausta.
• Digipanostukset (videot, aineistot verkossa) tavoittavat vain jo kiinnostuneet; algoritmit suosivat massasisältöjä.
• Perusongelma on rakenteellinen: harrastus ei istu nykykulttuuriin.
• Olen kirjoittanut lisää perinteisen keräilyn kerhotoiminnan haasteista nykyaikana (linkki)

Yhteenveto: Trendin kääntäminen edellyttäisi radikaalia toimintamallin muutosta: vähemmän hierarkiaa ja sääntöjä, enemmän joustavaa, digivetoista ja yksilölähtöistä harrastamista.

Lisäksi uusien jäsenten rekrytointi on haastavaa, koska se on prosessi, joka vaatii:

- ihmisiä suunnittelemaan

- ihmisiä toteuttamaan

- ihmisiä sitoutumaan vuosiksi

- ihmisiä kohtaamaan tulokkaita

- ihmisiä jatkamaan työtä, vaikka tuloksia ei heti näkyisi

Tätä resurssia/infrastruktuuria ei filateliayhdistyksissä yksinkertaisesti enää ole. Nykyiset aktiivijäsenet ovat iäkkäitä, eivätkä useimmat halua tai jaksa kantaa rekrytoinnin perustyötä. Nuorempia, jotka voisivat toimia vetäjinä, ei ole, koska juuri heitä yritetään rekrytoida. Näin syntyy kehä, jota ei voi ratkaista sisäisesti.

---

Filatelian normatiivisuus ja rakenteellinen elitismi – miksi nostan ne esiin?

Kun kritisoin filatelian sääntöjä ja perinteitä, asia helposti käännetään niin (tahattomasti tai tahallisesti), että väitän harrastajia pakotettavan keräämään “oikeaoppisesti”. Näin asia ei ole. Harrastajalla on periaatteessa vapaus kerätä miten haluaa. Mutta se ei poista tosiasiaa, että normit ja säännöt ovat jatkuvasti läsnä harrastuksen retoriikassa ja kulttuurissa. Ne eivät katoa sillä perusteella, ettei niiden noudattamiseen pakoteta – ne ohjaavat silti. 

Väite "filatelian dissaamisesta" taas osoittaa minusta, että halutaan ummistaa korvat siltä, että filatelian normatiivisessa perinteessä on jotain arvostelemisen aihetta. Yhdistystoiminnan jo nyt näkyvissä oleva hiipuminen, "jäsenistön rivien harveneminen", on myös sen perinteisten toteuttamistapojen syytä. 

Filatelian viestinnässä korostetaan toistuvasti “laatua”, “kehitystä” ja “kokoelma- tai näyttelykelpoisuutta”. Vaikka sanotaan, että harrastaja voi valita, rivien välissä viesti on: “Tämä on se arvostettu tapa harrastaa.” Tämä luo hiljaista painetta ja hierarkiaa, jossa vapaamuotoinen keräily jää alempiarvoiseksi. Näyttely- ja kilpailusäännöt eivät ole neutraaleja – ne määrittävät, mikä on “laadukas” keräily. Kun arvostus ja palkinnot sidotaan sääntöjen noudattamiseen, syntyy rakenteellinen eriarvoisuus: eliitti vs. tavalliset harrastajat. Tämä ei ole pahantahtoista, mutta se on todellista – ja se voi karkottaa uusia harrastajia, jotka haluaisivat kerätä omalla tavallaan. Toisaalta taas yhdistyksissä normatiivisuutta tarjotaan uudelle tulokkaalle itsestäänselvyytenä - kysymättä, että onko tämä kiinnostunut vai ei.

Tässä kohtaa nousee sana “elitismi”, joka ärsyttää monia yhdistysfilatelisteja. He pyrkivät viestittämään, ettei eliittiä ole – ja henkilökohtaisella tasolla tämä voi pitää paikkansa. Useimmat harrastajat ovat ystävällisiä ja avuliaita. Elitismi ei synny ihmisten luonteesta, vaan instituutiosta ja perinteestä. Kun viestinnässä korostetaan jatkuvasti “kehitystä” ja “perinteen vaalimista”, syntyy kulttuurinen normi: jos et noudata sääntöjä, et ole “oikea filatelisti”. Tämä luo mielikuvan suljetusta sisäpiiristä, vaikka yksittäiset ihmiset olisivat kuinka mukavia.

Lisäksi normit eivät ole pelkkiä vinkkejä – niillä on agenda. Ne ohjaavat harrastusta tiettyyn suuntaan, esimerkiksi näyttelyfilateliaan, millä on taipumus palvella sitä joukkoa, joka hyötyy arvostuksesta ja kohteiden hintojen säilymisestä. Kun palkinnot ja mitalit sidotaan sääntöihin, tunnustus kohdistuu väistämättä harrastajaan. Jos kyse olisi vain “suorituksesta”, miksi palkitut esitellään nimellä ja kuvalla alan lehdissä? Tämä statusjärjestelmä ei ole neutraali – se ohjaa harrastusta ja luo kastijakoa (esim. kultamitali- vs. jokamiesluokka).

Siksi elitismi on totta, vaikka se ehkä halutaan tulkita väärin. Kyse ei ole snobismista, vaan rakenteellisesta normatiivisuudesta, joka tekee filateliasta suljetun tuntuisen. Tämä on yksi todennäköinen syy, miksi harrastus ei houkuttele uusia keräilijöitä. Jos filatelia haluaa elää, sen on hyväksyttävä, että normatiivinen malli on vain yksi tapa harrastaa – ei ainoa. Joskus jopa luin toteamuksen, kuinka vaihtoehtoinen tapa kerätä on "aivan sallittua" - aivan kuin tällainen omin tavoin keräilijä olisi edes kaivannut hyväksyntää filatelian instituutiolta.

---

Miksi minua itseäni ei kiinnosta uudistusvastuu? (Kommenttini kysymykseen: miksi vain kritisoit/miksi et itse ota vastuuta)

• Todennäköisyys onnistua on heikko: kyse ei ole ideoiden puutteesta, vaan rakenteellisesta muutoksesta.
• Resurssit vs. vaikutus: panostus olisi korkean riskin investointi.
• Oma motivaatio: harrastus ei ole velvollisuus.
• Realismi ei ole pessimismiä: trendi on globaali ja pitkäaikainen. Katteeton optimismi ei ole tuloksellista.

AIEMMIN KIRJOITETTUJA BLOGEJA

4. Superlatiiveilla filatelia nousuun? 

Hellmanin huutokauppa väittää "filatelian nousukauden olevan kaikkein kuumimmillaan juuri nyt". Kuinka kyseessä on "historian todennäköisesti rajuin aallonharja"?

Kaikista kaikkein ja rajuin. En tiedä, viitsisivätkö auto- tai asuntokauppiaat heittää noin kovia väitteitä myyntinsä edistämiseksi. 

Myyjä puhuu aina omaan pussiinsa, mutta filatelian parissa se tuntuu olevan kovin kömpelöä ja yliampuvaa. Todennäköisesti se riittää nostamaan kuplan vielä mukana olevien postimerkkeilijöiden parissa - joka tyhjenee jollain aikataululla, jos/kun uusia nuorempia ei tule heitä kompensoimaan.

Toki huutokauppaa ei ole, jos siellä ei ole myytävää. Oma tulkintani superlatiiveista voisi olla se, että nyt kannattaa myydä, kun vielä kokoelmista saa jotain?

Sikäli kun aallonharjaa on, niin kovin on valikoivaa. Toki niitä kanuunoita, huippuhintaisia tuhansien eurojen kohteita Hellmanin huutokaupassa on ehkä muutamia kymmeniä. Niissä hinnat ovat voineet nousta. Mutta niistä kilpailevia huutajia on muutama sata keräilijää koko Suomessa

Massan, realisointierien ja löytölaatikoiden määrä ei näytä vähenevän, jotka tekevät kauppansa alle satasella. Epäilen, ettei kaikkea tarjottua edesmenneiden keräilijöiden jäämistöä edes oteta myyntiin.

Aallonharjasta puhuisin silloin, jos aidosti uusia filatelian harrastajia tulisi lisää. Joitain uusia on netissä ja Facebookissa filatelian kirpputoreilla. Samoin filatelian yhdistyksissä kuulemma, muutamia kymmeniä. Mutta kuinka moni jatkaa pidempään? Eivät kaikki. Onko näistä uusista yhdistysten toiminnan vetovastuiden jatkajaksi? Epäilen, että ei. Moni pieni paikallisyhdistys on käytännössä kuollut tai kuolee pois muutaman vuoden sisällä.

On myöskin silmiinpistävää, ettei filatelia näy mitenkään valtamedian keräilyalan erikoislehdissä ja artikkeleissa. Filatelistien omien lehtien jakelu on yhdistysten jäsenten sisäpiirille, parisen tuhatta. Valtamedian (iltapäivälehdet, Suomen Kuvalehti) keräilyjuttuja lukenee kymmenet jos ei sadat tuhannet.

Minusta näyttää, että "raju aallonharja" on olemassaolevien keräilijöiden muodostama kupla, ehkä osittain koronan takia muodostunut, siis kun rahaa on säästynyt muulta kulutukselta. Kupla tyhjenee, jos aidosti uusia harrastajia ei tule niin paljon, kuin vanhoja lopettaa.

5. TARKEMPIA ESIMERKKEJÄ NYKYTILANTEESTA (Aikaisempi versio tästä blogista, jota päätin olla poistamatta, vaikka siinä toistoa tuleekin)

Olen kuullut sanottavan, että "filatelia voi hyvin"? No, kaikki ymmärtävät ja kai myöntävätkin, ettei uusia harrastajia tule niin paljoa kuin vanhoja poistuu. Viimeaikaiset yhdistysten jäsenistön rekrytointitempaukset voivat olla vain tilapäistä viivytystaistelua. Kuormasta syömistä, veden kaivoon kantamista. Ja mitä sen jälkeen tapahtuu, on yksinkertaista matematiikkaa. Yhdistysten jäsenmäärä on laskenut kuin lehmän häntä, eikä harrastus kiinnosta yleisöä eikä mediaa. American Philatelic Societyn (APS) Colin Fraser käytti nimitystä "deserted frames" eli hylätyt näyttelykehykset. Sama kokemus on itsellä. Minusta hyvin näyttää menevän sisäpiirillä itsellään. Mutta jos se suppenee? Tuntuu kuin tulevaisuudella ei olisi väliä, vaikka huolissaan oltaisiinkin. Muodon vuoksiko? 

Tällä hetkellä lasku näyttää konkretisoituvan toiminnan vetäjiin. Yhdistyksiä on lähes 70 vielä hengissä, tosin pienempiä sammuu pois jatkajien puutteessa. Tiedän esimerkiksi, että oman kaupunkini kerhon jatko on kiikun kaakun, jäsenien ikääntymisen vuoksi. Väsyneen asialistan takia jäin itse pois. Kerään itseäni varten - en sen takia, että joku harrastusseura pysyisi hengissä. Olen jutellut ja myös lukenut usean ison yhdistyksen vastuuhenkilön näkemyksen, että juuri vastuutehtäviin on hankala saada ihmisiä ja on ollut pakko uhrautua. Kuinka puheenjohtajuus voi olla kokopäivätoimista työtä. Toki byrokratia voi pyörittää itse itseään mutta silloin voi kysyä, että kenen keräilyä se edistää ja miten? 

Minusta siis, kun puhutaan filatelian tilasta ja tulevaisuudesta, pitkään harrastaneet filatelistit, erityisesti filatelian järjestöt, tuntuvat elävän jonkinlaisessa nostalgian kuplassa. Jatkuvasti ruoditaan järjestöjen historiaa ja haikaillaan mennyttä aikaa. Sitä, kun järjestöissä oli jäseniä ja rahaa? Kun Posti arvosti filatelisteja? Mutta kuinka monta vuosikymmentä surutyötä pitää vielä tehdä? Toki, kun on kyse vapaaehtoisesta harrastamisesta, ei ole periaatteessa väliä, mitä siitä ajattelee ja toisille sanoo. Ehkä kuplan sisällä tosiaan riittää, että sisäpiiri viihtyy? Jos odotus tulevaisuudesta on korkeintaan noin vuosi kerrallaan. Mutta kannattaako sitten tuskailla sitä, että mistä saadaan uusia harrastajia? Tai että miksi Posti on unohtanut filatelistit. 

Tässä blogissa pohdin asiaa Suomessa. Kansainvälisiä artikkeleita asiasta olen tutkinut erillisessä artikkelissa. (linkki). Tiivistettynä: maailmalla väitetään, että ns. milleniaalien (tällä hetkellä n. 40 v.) sukupolvi viehättyy "esidigitaalisesta maailmasta" siten, että rupeaa myös keräämään postimerkkejä. Sama milleniaalien buumi voi tulla Suomeenkin. Merkkejä siitä ei vielä kovasti ole. mutta jos tulee, niin auttaako se perinteistä filatelian toteuttamistapaa? Minusta näyttää jopa, että toivotaan, että sillä pärjätään kuin on aina tehty, tästä ikuisuuteen. Väitän, että ei pärjätä. Olen pohtinut filateliaa myös englanniksi, keskustellakseni kansainvälisten keräilijöiden kanssa, kuten "The Digital Philatelist" tai "Punk Philatelist".

Filateliayhdistysten jäsenmäärien kehityksestä tein tuoreen päivityksen (linkki). Näytetään riemuitsevan pienestä notkahduksesta ylöspäin. Epäilen, ettei kaivoon kannettu vesi (jäsenmaksun tutustumistarjous) tai kuormasta syöminen (liitto metsästää paikallisjärjestöjen jäseniä), isoa suuntaa käännä. Siis jos Filatelistiliiton jäsenmäärä on laskenut 40 % kymmenessä vuodessa. (Tiedän, että liitto laski jäsenikseen noin 4500 joskus 80-luvun lopulla, jolloin lasku on noista ajoista on 75 %). 

Huomaan, että filatelistit puhuvat kirjoituksissaan "keräilystä". Keräily voi hyvin, varmaan paremmin kuin koskaan. On retoriikkaa puhua keräilystä, jos tarkoitetaan filateliaa. Keräilyalan tuoreissa erikoisjulkaisuissa (Ilta-Sanomat linkki, Iltalehti linkki, Kodin Kuvalehti linkki) ei puhuta postimerkeistä mitään. (Siis se valtamedia, mitä kansa lukee. On myös Keräilyuutiset-lehti, mutta pidän sitä puoliksi Hellmanin huutokaupan asiakaslehtenä. Filateliaa käsittelevien lehtien levikki on minimaalinen edellä mainittuihin verraten). Taidelasista, sisustustavaroista ja muumimukeista puhutaan mediassa. Iltalehden Lifestyle Keräily-lehdessä huhtikuussa 2021 todettiin, että muumimukien keräilijöitä voisi olla 300000. Yhdistyksissä filatelisteja on vajaa 3000. Kauppias Vesa Järvistön pääaasiassa filateliaa sisältävän nettikauppa Systeemin asiakaskuntaa on noin 7500. Päättelisin siis, että yksinkeräilijät mukaanlukien aktiivisia postimerkkeilijöitä on korkeintaan 10000. Varmasti on myös kymmeniä tuhansia aikoinaan kerättyjä kokoemia komeroissa ja varastoissa. 

Yksi filatelistien myyteistä on, että heitä on edelleen paljon ja ovat tärkeä asiakaskunta Postille. Perusteena esim. purnata siitä, että Posti ei leimaa kuoria. Filatelistit yhdistyksissä (alle 3000) ovat siis vähemmistö myös postimerkkeilyn harrastajista. Filatelistiliitossa jäseniä on noin 1000, mutta jäseneksi ei pääse ilman paikallisyhdistyksen jäsenyyttä. Jos uusia postimerkkivihkoja julkaistaan 100000 kpl molemmin puolin, niin väitän, että näistä suurin osa menee käyttötarkoitukseensa, ei siis keräilijöille. Kestotilauksena uudet merkit ottavia Postin asiakkaita siis lienee muutama kymmenen tuhatta. Tähän päälle Postcrossing-harrastajat noin 18000. Parhaalla tahdollakin kyseessä on yhteensä 1 - 2 % Postin asiakkaista. Samoin kuin useimmat filatelistit eivät edes enää kerää uusia merkkejä, tietyistä syistä. Toki suhteellinen merkitys nousee selvästi, kun tuo max. muutama 10000 keräilijää on varsin puhtaana käteen, kun postimerkistä ei ole kuljetusvelvollisuutta eikä myynnistä arvonlisäveroa. Ainoastaan valmistuskustannukset.

Harrastuksena filatelialla on kovia kilpailijoita. Minusta näyttää, että 

Ennen keräilyn aloittamistani taisin käyttää postimerkkejä ainoastaan joulukortteihin. Terveiset ulkomaan matkoiltakin ovat kulkeneet kännykän kautta valokuvina, ei postikortteina. Kuten Posti vaikeuksistaan on toitottanut, kirjepostin määrä vähenee merkittävästi ja esim. viranomaishallinto kuten Verotoimisto kehottavat siirtymään sähköiseen viestintään, luopumaan paperisesta viestinnästä ("Kansallinen ekoteko"-kampanja). Posti panostaa paketteihin ja logistiikkaan. Ja paketteihin eivät postimerkit enää kelpaa. Tällä hetkellä suomalainen käyttää kirjeisiin noin 20 €/v. ja epäilen näiden sisällön käytännössä olevan muuta kuin perinteisiä käsin paperille kirjoitettuja viestejä. Kuten esim. nettimyynnin ja nettikirpputorien ts. vertaiskaupan lähetyksiä ja joulukortteja. Firmojen ja yhdistysten kuoria pelkillä koodeilla ja automaattimerkinnöillä, postimerkin liimaamisen sijasta. Kaikki muutokset vaikuttavat postimerkillisiin lähetyksiin epäsuorasti, sillä kirjepostin jakelun kannattavuus hiipuu. Mikä on saatu huomata kaikenlaisina laatuongelmina. 

Tanskassa säädettiin lailla luopua paperipostista viranomaishallinnossa jo 2015. Islannin postitoimistolta tuli tieto, että uusien postimerkkien julkaiseminen loppui, taloudellisista syistä. Että vähenevä kirjeposti pystytään hoitamaan jo julkaistuilla merkkivarastoilla. Merkittävä osa uusista julkaisuista on mennyt keräilijöille. Ei ole sattumaa myöskään, että paino- ja kirjoituspaperin tehtaita lakkautetaan Koska Suomen Posti ilmoittaa, että merkkien julkaisu lopetetaan kannattamattomana? Oma veikkaus on, että vuoteen 2025 mennessä. Sen verran voi kansioihin ja säiliökirjoihin varata tilaa. Jossain vaiheessa postimerkit jäävät viestinnän historiaan. (Uusin päivitys elokuu 2020: "Koronaepidemia vauhdittaa kirjeen kuolemaa"). Käyko sitten niin, kuten eräs keskustelija totesi kommenttiini: "Kirje ja postimerkki menee samaan paikkaan kuin LP-levyt, kirjekyyhky, Morsen aakkoset ja hevostaksi. Näistä ei ole mikään täysin kadonnut." (Toisaalta, niin kauan kuin uusia postimerkkijulkaisuja vielä ostetaan, postimerkit alvittomana tuotteena voivat paikata Postin muita kupruja. Tätä asiaa olen tutkinut tarkemmin erikseen (Linkki)). 

Tosin tietyt vähemmistöt tarvitsevat postimerkkejä asioinnissaan vielä toistaiseksi. Esimerkiksi ne, jotka eivät pysty tai halua käyttää digitaalisia palveluja, sähköisiä lomakkeita. Kuten ikäihmiset tai vajaat kognitiiviset kyvyt omaavat. Sekä ne, joilla ei ole pankkitunnuksia (luottotietojen puute). Oikea ratkaisu sanomalehden ristisanatehtävään on ehkä helpompi lähettää kirjeenä kuin digitaalisesti. Mutta paperikirjeetkin saa kuljetettua ilman postimerkkejä, tarvittaessa. Vaikkapa lähettämällä maksullinen tekstiviesti, josta koodi kuoreen, kuten Islannissa. 

Filatelian yhdistyksissä näyttää olevan tapana paisutella hiukankin myönteisiä signaaleja toimintansa tilanteessa, ehkä tulkiten ne merkiksi uudesta noususta. Ja mistä se taas kertoo? Seuraavassa esimerkkejä. 

Filateliaseuran edustaja väittää (Helsingin Uutiset 26.1.2020), että postimerkkien keräilyyn on tulossa 2020-luvun trendi. Jotain nostetta ehkä on, heidän seurassaan. Päätellen monista muista havainnoista, johtopäätös saattaa sisältää toiveajattelua. Mainospuhetta, jonka kaupunkilehden toimittaja referoi ilman lähdekritiikkiä? Nykyajan trendeistä tuskin kysyisin ensimmäisenä seniori-ikäiseltä filatelistilta. Sitäpaitsi olen ollut mukana tuon seuran nettikokouksissa, enkä valtavaa jäsenryntäystä ole huomannut. 

Tuskin on ollut filatelian keräilytapahtumaa, joka olisi epäonnistunut. Kyllähän ne kaikki tuntuvat menestyksiä olevan, siis kun järjestäjät kilpakehuvat ja kiittelevät ne jälkikäteen. Kiitellen ja kehuen samalla itseään. Osallistujamääriä tunnutaan paisuttelevan, samoin kuin kauppiaiden myyntiä. Omin silmin olen nähnyt, ettei ne tapahtumat vedä yleisöä. Siis muita kuin järjestöjen jäseniä. 

Postimerkkikauppiaat kehuivat Stamp Forum 2019 tapahtuman Kirjamessujen yhteydessä sujuneen "hyvin"? Yksi heistä, Vesa Järvistö toteaa messujen myyntituotoilla osallistumismaksun kuittautuvan. Filatelistiliiton pöytäkirjoissa väitetään vierailleen "10000" henkilöä Stamp Forumilla. Noin pyöreä luku täytyy olla reippaasti yläkanttiin. Se olisi noin 5 vierasta joka ikinen messuminuutti, mikä ei tunnu uskottavalta kun itse on paikalla käynyt lauantaina. Oikea määrä lähempänä tuhatta (jotka tekivät muutakin kuin kävelivät läpi), mutta ehkä rahoittajia miellyttävä arvaus riittää. 

Jos uusia jäseniä aktiivinen toiminta tuo muutaman kymmentä vuodessa, niin kuinka moni heistä jää pysyvästi harrastuksen pariin. Verrattuna panostuksiin. Tällaista käännettä jäsenmäärässä suurennellaan Filatelisti-lehden 06/2021 puheenjohtajan palstalla. Veikkaisin syynä olevan jäsenmaksun puolituksen uusille jäsenille. 

Eräs seura ilahtuneena esitteli paria kouluikäistä tyttöä, keräilystä innostunutta. Näkisin tällaisen kuriositeettina. Harrastavat vanhemmat (= filatelistit) tarjoamassa lapsilleen virikkeitä. Hollolassa näyttää olevan aktiivinen koululaiskerho. Mutta lapsuuden harrastus tyypillisesti jää kun ikää karttuu. Muut aktiviteetit ja vastakkainen sukipuoli rupeaa kiinnostamaan. Opiskelut, perheen perustaminen, asunnon hankkiminen. Eli pysyykö kannettu vesi kaivossa? 

Jos mikä tahansa myönteinen signaali tulkitaan merkiksi filatelian uudesta noususta, niin minusta se kertoo tulkitsijastaan enemmän kuin todellisuudesta. Kannattaisi yrittää vakuuttaa muitakin kuin toisia filatelisteja.

Mitä niihin trendeihin tulee, niin olen nähnyt muutakin ilmeisen nuorten uusien keräilijöiden aktiviteettia, filatelian Facebook-ryhmissä. Tietynlainen innostus retrokulttuuriin on olemassa, ts. tuotteisiin ennen digiaikaa. Esimerkiksi vinyyliäänilevyjä kerätään. Tosin en tiedä, tuleeko tämä retroinnostus kompensoimaan luonnollisista syistä lopettavia. Ja haluavatko Facebook-keräilijät mukaan ukkojen yhdistyksiin. Pelkästään saapuminen kokouksiin arki-iltaisin kaukana omasta asuinpaikasta voi olla ylivoimaista. 

Samoin huutokaupoissa on nähty hinnannousuja, mutta tämä johtunee pääosin koronan takia muusta kulutuksesta säästyneistä rahoista, jotka pannaan filateliaan. Toki se osoittaa, että filateliaan tehdään edelleen rahallista panostusta, mutta mitä sitten, kun korona on ohi ja ikäytyneiden päästä kaarti hiipuu.

Kuulin arvion, että ainakin järjestäytynyt (kerhot ja seurat) postimerkkien keräilijäkunta on 90 %:sti yli 60-vuotiaita (Tawastforum-lehti: 60 % yli 70-vuotiaita, koronan riskiryhmää). Ja lähes yksinomaan miehiä. Tämä on helppo havaita, kokouksista sekä erilaisista keräilytapahtumista (esim. valokuvat alan julkaisuissa). Eräs pääkaupunkiseudun keräilijä totesi, että omassa seurassa keräilijöiden keski-ikä nousee 10 kk vuodessa, sen ollessa nyt noin 65 v. Edesmenneiden kokoelmia on tullut lahjoituksena seuraan, kun perikuntaa ei kiinnosta. Samoin muistokirjoituksia on joka julkaisussa, hiljaisia hetkiä vietetään siellä missä filatelistit kokoontuvat. 

Tasaisen taulukon mukaan em. seuran keski-ikä on 5 vuoden päästä 69 v. ja kymmenen vuoden päästä noin 73 v. Ikäjakaumalla painotettuna vähän enemmänkin. Kuulemma pk-seudulla havaitut "tulokkaatkin" yli viisikymppisiä. Sellaisia jotka harkitsevat nuoruudessa aloitetun harrastuksen jatkamista. Aivan kuten itsekin olen jatkanut. Ei kovasti hetkauta ikäkeskiarvoja. Suomen Postimerkkilehden pääkirjoituksen mukaan tämä on "luonnollinen trendi"? 

Luonnollisen trendin mukaan, kuinka moni nykyisistä 70 v. väestä on mukana 10 vuoden päästä ja kuinka aktiivisesti? Kuten edellä jo kävi ilmi, lopettavan filatelistin perikunta näyttää pistävän kokoelmat myyntiin. Tämä ns. uusjako on jo menossa ja on syy alentuneituneisiin hintoihin.

Systeemin nettikauppaa pitkään pitänyt Vesa Järvistö näkee asiakasrekisteristään (Yrittäjä-lehti 3/2021) keski-iän olevan 59 vuotta, eli kuitenkin alempi kuin yhdistyksissä. Ero selittynee yhdistysten ulkopuolisilla kerääjillä. 

Filatelistiliiton Lauri Poropudas myönsi kommenttina mielipidekirjoitukseeni (nettilinkkiä ei saatavilla): nuoria tulokkaita ei ole näkynyt. Mutta jos uusia ei tule siten kuin vanhoja lopettaa, niin se on aika yksinkertaista matematiikkaa. Keskustelin nimimerkin "The Digital Philatelist" kanssa Twitterissä ja hän korosti, että unohdan yhdistysten ulkopuoliset. On arvioitu, että heitä on Suomessa muutama tuhat. Jenkeissä varmasti paljon enemmän. Referoin hänen yhden kirjoituksensa erikseen.

Suomessa on siis ehkä noin 10000 postimerkkejä keräävää. Varmasti on myös kymmeniä tuhansia lopettaneiden kokoelmia komeroissa pölyttymässä, mutta niitä en laske tähän mukaan. Niistä suuri osa heitetään pois vaikkapa muuton yhteydessä, kun kaupatessa ei saa muutamaa euroa enempää. Esimerkiksi uudehkoja ensipäivänkuoria ei edes oteta enää huutokauppoihin. 

Näkemys tulevaisuudesta riippuu keneltä kysyy. Kun asiasta on keskustellut (kymmeniä filatelisteja ympäri Suomen) sekä lukenut alan julkaisuja ja somepalstoja, voisin jaotella näkemykset kahteen ryhmään: Ryhmä 1 "Ei mitään hätää" eli alan harvat kauppiaat ja jotkut yhdistysaktiivit. Samoin kuin ns. haaveilijat tai toiveajattelijat, jotka eivät seuraa, tiedosta tai torjuvat maailman muutoksen ja sen merkityksen. Ehkä oman ikääntymisensä vuoksi. Ryhmä 2: Ne, jotka tiedostavat hiipumisen merkit ja ovat huolissaankin. Sanoisin heitä realisteiksi, en pessimisteiksi. 

Ryhmästä 1 löytyy siis optimisti, jonka luissansa tuntee, että filatelia kääntyy uuteen kukoistukseen? No, samalla tuurilla lottokuponki vetämään. Ne paljon mainostetut perinteet eivät säily ilman perinteiden vaalijoita; Nousua ei tule ilman harrastajia jotka nousun tekevät. 

Aina vain useammin kysellään hallussa olevan kokoelman arvoa realisointitarkoituksessa ja silloin paras neuvo on rehellinen vastaus. Kuten useimmiten tehdäänkin (Ryhmä 2). Eräs kokenut filatelisti totesi luopuneensa filatelian pelastamisyrityksistä. Siltä se itsestäkin monesti tuntuu. Eräs toinen, entinen postilainen totesi haikeana seuraavansa sitä mitä vielä jäljellä on - että onko enää järkeä panostaa rahallisesti. 

Lähtökohtaisesti keräilyä ei, ainakaan minusta, voi järjellä perustella, joten sitä ei tarvitse ajatella. Tottakai postimerkkeily on hieno harrastus, mutta toivottavasti joidenkin muidenkin mielestä jatkossakin. Jos merkkeily kutistuisi pienen hifistien joukon harrastukseksi, se voisi riittää minulle. 

Minusta näyttää, että vaikka filatelian ns. perinteinen kulttuuri (järjestäytynyt filatelia) ei olisi "kynnys" aloittelevalle harrastajalle, niin ei se vetonaulakaan ole. Kierrettä alaspäin pyörittävät ainakin maailman muutos (digitalisaatio ja kirjeen kuolema, kilpailevat vapaa-ajan viettotavat), harrastajakunnan ikääntyminen ja asenneongelmat (mitään ei nähdä tarpeen muuttaa tai muutos nähdään uhkana) sekä perinteiden sisällön heikko houkuttelevuus, liiallinen sääntökeskeisyys. (Näyttelyt, kilpailut, vanhoillinen maailmankuva, hierarkisuus, muodollisuus). Tästä kirjoitin tarkemmin erikseen. Toki aina sanotaan, ettei kaikkien tarvitse rakentaa näyttelykehystä. Mutta jos liityt yhdistykseen, on tulevan näyttelyn järjestäminen asialistalla, kiinnostaa tai ei. Yhdistysten resurssien käytöstä valtaosa (koulutus, julkaisut, esitelmät, oppaat...) pyrkii johdattelemaan tutkimuksen tekemiseen ja sitä kautta näyttelykokoelmaan. Suositellaan (tai ohjaillaan) keräämään sitä ja siten kuin oppaat ja perinteet edellyttävät, ei niinkuin itse haluat? 

Esimerkiksi Filatelistiliiton toimintojen (kilpailut, tuomaritoiminta) oikeutus on kehäpäätelmä: se itse määritttää kilpailun ja tuomarit tärkeiksi ja määrää itsensä tarpeelliseksi pitämään niitä yllä. Ei niitä mikään ministeriö tai valtionhallinto edellytä, vaan tietty harrastajien eliittivähemmistö. 

Toki perinteisen toimintamuodon voi tulkita suositteluksi, ei pakottamiseksi. Mutta kokemus on, että aika yksin jäät, jos et siitä kiinnostu. 

Jos oletetaan että ihminen viihtyy suurinpiirtein oman ikäluokkansa seurassa, niin jonkinmoista intoa filateliaan nuorelta keräilijältä vaatii tulla virkamiestyyliin vedettyihin kokouksiin kalpeanharmaiden ikämiesten seuraan. Osallistumaan hiljaisiin hetkiin edesmenneiden muistoksi.

Yhdistysten jäsenmääriin tullee raju pudotus seuraavan 10 vuoden aikana. Filatelistiliiton pj pelkäsi jo koronaviruksen v. 2020 luoman eristäytymisen johtavan menetyksiin?  Filatelistilehden pääkirjoitus tiedostaa pienten yhdistysten sammumisen. Noidankehän voi pysäyttää joku sellainen tekijä, jollaista minulla ei ole näköpiirissä. Muuta kuin mahdollisesti se, että keräily ja retro on ylipäänsä suosittua, ylittää mediakynnyksen (muumimukit, Huutokauppakeisari, Aku Ankat tms.) ja samanlainen "hype" voi löytää uudestaan tiensä myös postimerkkeilyyn. Kuten vaikka Barkov-omakuvapostimerkin kohdalla oli. (Joka ei tosin tainnut näkyä uusina jäsenhakemuksina). Antiikin ja taiteen keräilystä filatelia eroaa ehkä ratkaisevasti siinä, että edelliset ovat sisustus- jos ei käyttöesineitä, kun taas kokoelmaa pitää säilyttää pimeässä kaapissa. 

Toki jotain "jatkoaikaa" filateliajärjestöille voi tuoda se että modernin terveydenhoidon ansiosta ihmiset elävät pidempään ja terveempinä. Kuitenkaan puhuminen "2020-luvun trendistä" ei ole perusteltua, näillä näytöillä. Ehdotan, että kouluikäisiin satsaamisen sijaan panostettaisiin sellaisiin keski-ikäisiin jotka ovat nuorena harrastaneet postimerkkeilyä. Jotka ovat ehtineet vaurastua, vuosikymmenten saatossa. Näitä kuulemma messutilaisuuksissa saadaan kiinnostumaan. 

Filatelisti-lehdessä 4/2020 on Carl Apperbergin kirjoitus filatelian tulevaisuudesta. Hänen näkemyksensä mukaan tulevaisuutta on, koska perinteet: vanhat merkit ja yhdistykset? Ja että uusien merkkien kerääjille (kuten minä) tilanne heikkenee kun merkkien tuotanto vääjäämättä loppuu. Jälkimmäisestä olen samaa mieltä, mutta kirjoittaja jättää käsittelemättä harrastajien ikääntymisen, luonnollisen poistuman ja nuorien katoamisen lajin ja yhdistysten parista. Vaikka tiedostaa digitalisaation aiheuttaman muutoksen. (Tosin tietokoneissa ei ole enää asemia levykkeille, joten aineistot voi tallentaa pilvipalveluun). Kuulemma keräily tulee kalliimmaksi. Tästä olen eri mieltä, siis kun kysyntä laskee ja tarjonta kasvaa. Toki ekslusiivisemmaksi, kun väki vähenee. Mukana kirjoituksessa on postimerkkien tuotannon historiikkia, joka ei minusta osoita tai takaa tulevaisuudesta mitään. Kirjoittajan optimismi on varmasti lukijoille mieleen, vaikka on epätodennäköistä jos ei katteetonta. Uskon silti, ettei filatelia kuole, enkä lopeta minäkään. Veikkaan, että 10 vuoden päästä harrastajien määrä on 20 - 30 % nykyisestä, samoin kuin alan yhdistysten määrä. 

Em. kursivoitu teksti on julkaistu Filatelisti-lehdessä. Kokoelmien rahallisesta arvosta. "Rahalla ei ole merkitystä"? Jos minkäänlaisen täydellisen kokoelman haluaa, niin siihen pitää käyttää rahaa. Tuskin kukaan haluaa ainakaan sitä, että vaivalla ja rahalla kasattu kokoelma on joskus jätepaperia arvoltaan. (Juuri luin että satoja Ahvenanmaan ja YK-ensipäiväkuoria kansioineen oli pelastettu Facebookin roskalava-ryhmässä). Kirjoitin erikseen omista kokemuksistani rahankäytössä.

Katselin Hellmanin huutokaupan toteutuneista hinnoista, että melko täydellisen maakokoelman (Ruotsi, Islanti tms.), valmiiksi taskullisissa kansioissa järjestettynä, voi saada 400 - 600 eurolla. Selvästi alle tonnilla huutorahoineenkin. Kun myyvä keräilijä on tuon kokoelman hankkinut, hän on varmasti käyttänyt siihen moninkertaisen rahan - tuhansia eroja. Huusin itse erikoisleima-korttikokoelman euroajalta, noin 6000 kuorta ja korttia muutamalla satasella. Voi helposti arvioida, mitä pelkkä noiden keräilykuorten ja korttien postittaminen on maksanut.

Kun ns. vasarahinta on kohteen käypä hinta, niin voi jopa tulkita, että filatelian huutokauppatoiminta osaltaan polkee hintoja. Myyjä joutuu tyytymään hintaan minkä saa (esim. realisointierät, löytölaatikot). Ison kokoelman ostaja saa ilmaiseksi sitä työtä ja vaivaa, minkä myyjä on keräilyssä nähnyt. Huutokaupoista ja Facebookin ostetaan/myydään-palstoilta voi huomata, että tulee jatkuvasti myyntiin isoja eriä ja kokoelmia, vaikkapa ”keräiljän koko jäämistö”. Kysynnän ja tarjonnan epäsuhdan takia yhä enenevä määrä kohteita jää myymättä tai menee pohjahintaan.
Filatelianäyttelyt ja niissä kilpailu taas nostaa hintoja, kun halutaan nokittaa "laatua" kalliilla kohteilla. Halutaan "ostaa" mitali. "Menestys" ei minusta vaadi kuin aikaa ja rahaa (sekä taitoa tai "lahjakkuutta" oppia tuomarin maku) joten kenen etu se on? Postimerkkikauppiaiden. Ei keräilijän. Kun tämä aktiviteetti todennäköisesti hiipuu, harvinaisuuksien hintakin tulee alas. 
Kuulin eräältä numismaatikolta varteenotettavan tulkinnan: tuotteet jotka on myyty lähinnä keräilijöitä varten, ei ns. kiertoon (postitukseen tai maksuvälineiksi), arvo romahtaa ts. hinnat laskevat siinä vaiheessa kun keräilijöiden sukupolvi vaihtuu ja täten kohteet/arvostukset. Filateliassa tällaisia voivat olla ensipäivän kuoret, Mika Häkkisestä ja Matti Nykäsestä julkaistut merkit tai postimerkkinäyttelyjen erikoismerkit, joita aikoinaan jonotettiin. Näiden hinnat ovat romahtaneet. Sama koskee tavallisia postimerkkejä postimerkkeilyn ns. ruuhkavuosien ajoilta.

Asiaan liittyy käsite "luetteloarvo". Tunnetusti se ei ole sama kuin keräilykohteen jälleenmyyntiarvo. Ammattimyyjien sopima hinta-arvio, johon kuuluu palkat, verot ja katteet. Mikäli luetteloarvolla olisi merkitystä, kellä tahansa postimerkkeilijällä olisi jonkinasteinen varallisuus. Myyjät siihen sitkeästi yrittävät vedota, perustellen kohteensa siitä alennettua hintaa. Ja nuo hinnat julkaistaan vuosittain luetteloihin. Sitäpaitsi, kun ammattimyyjien bisnes näyttää olevan enenevässä määrin huutokauppaa, niin siellä kohteita myydään ryhminä tai isoissa erissä, kaukana luetteloarvosta. Eräs totesikin, että harvat jäljellä olevat pärjäävät tarvikemyynnillä ja huutokaupalla. 

Sitäpaitsi filatelian huutokauppoihin jouduttaneen tulevaisuudessa ottamaan yhä enemmän muita kohteita kuin filateliaa, kysynnän muutosten vuoksi. Todennäköisimmin hintojen lasku jatkuu, jopa rajusti. Voisin puhua jopa filatelian alaskirjauksesta. Perusteena kysynnän ja tarjonnan laki. Voi olla, että 5 vuoden päästä melko täydellisen maakokoelman taskullisissa kansioissa saa noin sadalla eurolla. 
Huutokauppiaat väittävät, että keräilyn suosio senkun kasvaa ja ainakin harvinaisuuksien hinnat pysyvät. Voiko tällaisiin puheisiin luottaa, sen enempää kuin puhelinmyyjiin tai sijoitusneuvojiin? Yksityiset keräilijät ovat arvoja kyselleille todenneet sosiaalisessa mediassa, että postimerkit eivät ole sijoituskohde – ei ole mitään sellaista trendiä näköpiirissä, jolla kohteiden arvot lähtisivät nousuun. Kun olen ottanut rahaa puheenaiheeksi keskustelupalstoilla, niin on ruvettu spekuloimaan tunnearvolla tms. 

Filatelian keskustelupalstalla oli haukkumista "rahastuksesta" uuden Barkov-omakuvamerkin kohdalla. Minusta kaikki keräilytuotteiden myynti on rahastusta (vaikka joku huutokauppojen kymppitonnien Zeppelin-kuori), ainakaan makuasioissa rajanveto ole helppoa. Muistutin asiasta myös Filatelisti-lehden mielipidepalstalla, siis miettimään että mikä filateliassa on rahastusta, mikä ei.

Eli ”sijoitusneuvojan” mielipiteeni: jos harkitset täydellisten kokoelmien hankkimista, niin kartuta maltilla, siten kuin pystyt. Älä tee niin kuin minä tein vaan odota vaikkapa 5 vuotta ja säästä rahaa. Kauppiaiden hengissä pitäminen ei ole keräilijän velvollisuus (vaikka jotain etua olisikin). Jos haluat vain päästä eroon, niin myy heti. Pitäen mielessä, mitä sanoin sijoitusneuvojista.

Kilpailua myös vaalitaan, mutta siitä ei ilmeisesti saa sanoa mitään kriittistä jottei olisi epäkorrekti perinteitä kohtaan. Minusta se on ongelmallista keräilylle monesta syystä: se pitää yllä harhaa, että on olemassa parempia ja huonompia keräilijöitä. Harha siksi ettei mitali minusta vaadi mitään erityislahjakkuutta, kuten vaikkapa juoksussa kestävyyttä tai jääkiekossa motoriikkaa. Lisäksi ihmettelen, kuinka maku- ja mielipiteitä ylipäänsä voi panna mihinkään paremmuusjärjestykseen? Vuosikausien sinnikkään harjoittelun voi ainakim osittain kuitata dopingilla nimeltä raha. (Olen nähnyt ilmoituksia joissa halutaan ostaa valmis näyttelykokoelma.) Epäilen myös, että kilpailu luo ja pitää yllä hierarkioita ja auktoriteetteja. Sellainen on ehkä osa sotien jälkeistä, mennyttä maailmaa. Tästä on kokemuksia. Samoin kuin mitalikilvoittelu voi auttaa pitämään harvinaisuuksien hinnat tavallisen kerääjän ulottumattomissa. Muistan joskus kirjastossa selanneeni filatelistien lehtiä: Todennäköisesti niiden kuivan, ylipedantin sisällön takia en elvyttänyt harrastusta aiemmin. (Ei niissä nykyäänkään ole juuri itseäni kiinnostavaa sisältöä, euroajan merkeistä). 

Olen itse kiinnostunut esimerkiksi keräämään Suomi-kokoelmani merkit loistoleimaisina, niin paljon kuin pystyy. Niitä rupeaa saamaan isoina erinä. Tietysti voi kysyä, että mitä keräilyä se on, jos vain odottaa että hinnat laskee tarpeeksi ja ostaa kaiken kerralla. Muistuttaisin ns. Gigantti-filosofiasta: on tyhmää maksaa liikaa. Tai kuten Vintage-valtakunta-ohjelman keräilijä totesi: Sen minkä tinkii, ei tarvitse maksaa. Jää rahaa sen muutaman harvinaisuuden hankintaan. 

Postimerkkeilystä kiinnostuneelle toteaisin, että alkuun pääsee mukavasti, kun isojakin kokoelmia on tarjolla alenevin hinnoin. Netistä on helppo hankkia ja yksityiset nettimyyjät ovat järjestään rehellistä ja jämptiä porukkaa. Kunhan vain tarkistaa myyjän historiaa ja palautteita.

Keräilyä voi harrastaa täysin omin tavoittein tai vailla suuria tavoitteita, tarvetta "kehittyä". Niin teen itse. Keräilyksi katson vaikkapa saamiensa postikorttien säilyttämisen, kiinnittämisen jääkaapin oveen. Tai erikoisten eurokolikoiden talteen ottamisen lompakosta, vaikka numismaatikoista sormissa kiertänyt kolikko ei olekaan tarpeeksi "laadukasta". Kauneus kun on katsojan silmässä, samoin kuin laatu.

P.S. Tämä blogi on pääosin kirjoitettu ennen Koronaviruksen iskua ja siitä aiheutuneita toimenpiteitä, kuten karanteeneja sekä tiettyjen elinkeinoelämän sektoreiden toiminnan täydellistä tauolle laittoa. Toki perinteinen keräilijäkunta voi olla vakavaraista (esim. eläkeläisiä), mutta uusia keräilyä aloittavia on todennäköisesti entistä vaikeampi saada. On myös esitetty huoli, että koronasta johtuva katkos karkottaa nykyistäkin jäsenistöä pysyvästi pois yhdistystoiminnasta. 

(Kursivoitu kirjoitukseni on julkaistu Filatelisti-lehdessä 05/2020) Keräily näyttää elävän nykyään mediahypen tai markkinointihysterian voimasta. Harvinaisuuksista huudetut ennätyshinnat ylittävät uutiskynnyksen tämän tästä. Sama asia on filatelian huutokaupassa. Voi olla, kuten huutokauppayrittäjä arveli, että kiinnostus näitä harvinaisuuksia kohtaan säilyy. Mutta muiden keräily (ns. peruskeräily) hiipuu? Voi olla, että kun nykyisten senioriharrastajien toiminta sammuu, jäljelle Suomeen jää muutama sata postimerkkeilyn hifistelijää. Yhdistysten lukumäärä noin neljäsosa nykyisestä, vuonna 2030, isoimmissa asutuskeskuksissa. Tosin keräilyn lakien mukaan ei tarvita kuin kaksi jotka haluavat huutaa kiinnostavaa kohdetta, niin hinta nousee. Samoin tietysti ulkomaalaisten harrastajien (Venäjä, Kiina jne.) kysyntä Suomen markkinoilla.