Filatelian tulevaisuudesta

 Some part of this text is in English here (link).

Mikä on postimerkkeilyn tila 5 vuoden päästä? Mikä se on 10 – 15 vuoden päästä? Mitä tapahtuu postimerkkien keräilyhinnoille? Ehkä halutaan kerätä, eikä miettiä moisia? Sen voi ymmärtää, mutta voisi ehkä kannattaa. 

0. TAUSTA - Menneisyys ei ole tae tulevasta

Olen ollut filatelian tapahtumissa ja kokouksissa vuodesta 2019. Kasvotusten ja etänä. Sosiaalisessa mediassa. Selannut kirjastossa alan lehtiä. Jutellut kymmenien alan konkarien kanssa. On muodostunut joku käsitys siitä, mitä tämä filatelistien toiminta lattiatasolla on. 

Keräily kuten postimerkkeily, on vapaaehtoista harrastustoimintaa, joka toimii omien makumieltymysten varassa. Saman asian keräilijät ovat päättäneet järjestäytyä kerhoiksi ja seuroiksi. Koska harrastusta on tähän asti olennaisesti toteutettu yhdistysten kautta, niillä on merkitystä ja olen itsekin koko ajan niiden kanssa vuorovaikutuksessa. 

Filatelian yhdistyksissä kannaltani hyviä puolia ovat seuraavat: 

- voi ostaa ja myydä materiaalia ja myös vaihtaa

- voi saada ja jakaa tietoa sekä käyttökelpoisia vinkkejä

- sosiaalisuus: tapaa hengenheimolaisia ja jopa saa ystäviä

Oma motivaatio kokouksiin ja tapahtumissa käynnissä on vahvasti huutokauppa ja materiaalin hankinta. Haasteena on, että varsin harva kerää uusinta uutta materiaalia tai on kiinnostunut jakamaan kokemuksia siitä. Harmittavan usein törmää myös asenneongelmaan, miltei kaikkea uutta ja modernia kohtaan. Surutyö jostain menneisyyteen jääneestä on ehkä ymmärrettävää, mutta ei ole minulle syy olla mukana. Huutokauppojen materiaali on 90 - 100 % viime vuosituhannelta. Siitä minulla itselläni on vain päälajikokoelmat (Suomi, Ahvenanmaa) ja ehkä perehdyn tarkemmin kun uusi tuotanto loppuu kokonaan. Silloin myös hintataso on tullut sopivan alas.

Motivaatio kommentoida filatelian ja filatelian yhdistysten tilaa (vaikkei kysytäkään) liittyy kysymykseen, joka toistuu miltei jokaisen jäsenlehden pääkirjoituksessa. Että kun väki vanhenee  niin miten saadaan uusia jäseniä, miten saadaan nuoria ja naisia mukaan harrastukseen? Ja myöhemmin yhdistysten vapaaehtois- ja vastuutehtäviin. 

Lyhyesti sanottuna: minusta näyttää siltä, että yhdistyksiin ei mitenkään. Yhdistyksien käsitys merkityksestään ei ole realistinen. Vaikka toki sosiaalisen median kautta joitain uusia keräilijöitä on, niin ei heitä yhdistykset houkuttele. Yhdistykset ovat suurten ikäluokkien kulttuurin ts. perinteen luomuksia. Jossa rivit harvenevat, luonnollisista syistä. He toivovat nuoria harrastajia, mutta eivät halua tai osaa modernisoida sisältöä nuoria kiinnostavaksi. Todellinen uudistuminen voi tapahtua heidän jälkeensä, joskus 2030-luvulla - riippuen siitä mitä filatelian yhdistyksistä - ja harrastuksesta - on jäljellä. Niissä yhdistyksissä, joissa hieman nuorempia on vielä aktiivisena, jatkamassa kouluaikansa harrastusta.

Maailman muutos on pysyvää, vanhaan haikailu ei auta mitään. Tämä koskee osaltaan myös postimerkkeilyä ja filateliaa. Tätä haikailua tapahtuu kuitenkin koko ajan - sen ehkä välillä ymmärtääkin, mutta muutoksen jääräpäistä vastustamista, vanhaan takertumista ei. Siis jos/kun ei ymmärrä, ettei se auta mitään (vaikka jotain myötätuntoa voi ehkä saada samalla tavalla ajattelevalta). On ehkä kliseistäkin sanoa, että muutoksen voi nähdä mahdollisuutena.

On sinänsä helppo väittää, mitä filateliassa on tehty väärin tai jätetty tekemättä. Isoin asia kuitenkin on, että kun maailma on muuttunut, niin harrastus ei ole ja täten se on ajaututunut marginaaliin. Virhe on siinä, että tätä ei haluta hyväksyä, jotta ymmärrettäisiin tarpeelliseksi reagoida - ja umpikuja pikku hiljaa syvenee. Hiipumisen huomaa, kun vain havainnoi tapahtumien osallistujien ikäkeskiarvoa. Samoin edesmenneiden harrastajien muistokirjoitukset jäsenlehdissä. Toivoa paremmasta pidetään yllä kai siihen asti kun viimeinen sammuttaa valot.

Toinen motivaationi kommentoida on, että yhdistysten kontrollissa oleva harrastus tukee omaa keräilyäni jossain kohden, mutta liian vähän. Se on jopa omia tavoitteitani vastaan. Yhdistystoiminnan perinne näyttää muodostuvan arvostuksista ja maailmankuvasta, joita en jaa. 

On toki helppo sanoa, että olisi paras, jos kritiikin sijaan arvostelija ottaisi vastuuta muuttaa asioita haluamaansa suuntaan. No, mikään olennainen muutos ei ole mahdollista, koska filatelian perinne pitää säilyä. "Ehdottaja ensin" - toteamus voi olla pelkkä kuittaus olla välittämättä arvostelusta.

Muuttunut on lähes koko vapaa-ajan kulttuuri ja harrastaminen. Postimerkkeilyn ja filatelian kulta-aika oli "sodanjälkeinen internettiä edeltävä yhtenäiskulttuuri", kuten kirjailija Jari Tervo totesi tuosta ajasta. Muutama vuosikymmen jostain 60-luvulta 90-luvulle. Se on korvautunut länsimaisen markkinaliberalismin kulttuurilla, jossa kaupallisuus, digitalisaatio, yksilöllisyys ja välitön tarpeentyydytys on läsnä. Menneen vuosituhannen, keskittymistä ja pitkäjännitteisyyttä edellyttävä, paperiformaattiin keskittyvä tapa harrastaa ei pärjää kilpailussa. Paperisen kirje- ja korttipostin tarve vähenee, kunnes katoaa digisovellusten myötä.

Keräily on kenties suositumpaa kuin koskaan, mutta nykyisen yksilölllisyyden ihanteessa, ei ehkä enää olla niin kiinnostuneita muusta kuin omasta tekemisestä, ei siitä mitä kaveri kerää. Urheilukorttien, muumimukien ja vinyylilevyjen keräilijöillä on omat Facebook-ryhmänsä ja tapahtumansa, mutta ei järjestäytyneitä yhdistyksiä, koska niillä ei nähdä lisäarvoa. Filatelian yhdistyksien mainostama sosiaalisuus taitaa olla suurten ikäluokkien harrastajien keskinäiseen tarpeiden tyydyttämistä, päätellen siitä, ettei nuoret sinne enää tule. 

Tästä huolimatta monen filatelistin kommenteista voisi tulkita, että postimerkkeilyn suosio harrastuksena säilyy tästä ikuisuuteen. Kunhan vain tarpeeksi touhutaan? Rakennetaan näyttelyjä, houkutellaan eri tapahtumissa harrastuksen pariin? Näin myös alan lehdissä toistetaan: pitäisi vaan jaksaa yrittää, niin hyvin käy? Kun vain ihmiset saadaan tietoisiksi harrastuksen erinomaisuudesta? 

Eivätköhän alan yhdistykset ole kokeilleet kaikkia perinteisiä konsteja varsin pitkään, laihoin tuloksin. Joillain nuorilla ja keski-ikäisillä voi olla kyllä kiinnostusta postimerkkeilyyn, mutta he voivat saada tarvitsemansa tiedon asiasta netin ja sosiaalisen median kautta. Mutta se tavallinen selitys, että nuoret harrastajat ovat kadonneet pelkästään sosiaalisen median ja kännyköiden maailmaan, on liian yksinkertainen. 

Esimerkki sitkeästä haaveilusta on vuosittaisten Helsingin Kirjamessujen yhteydessä pidettävä postimerkkimessu tai Stamp Forum. Olen vieraillut siellä vuodesta 2019, myös näyttelyasettajan edustajana. Mukana on pari yhdistystä, filatelianäyttely sekä joitain alan kauppiaita. 4 pitkää päivää vaatii paljon vapaaehtoisresursseja sekä kovat osallistumismaksut. Vaikka toki filatelia saa näkyvyyttä, luulisi kokemuksen jo opettaneen, että sitä unelmaa, paljon uusia jäseniä, ei tuokaan tapahtuma suo? Nyt luin jo kommentteja, soraääniä siitä, että ko. postimerkkimessut olisi tiensä päässä.

Yhdistysten vastuuhenkilöiden kannattaisl miettiä, mikä lisäarvo säännöllisellä saapumisella yhdistysten kokouksiin tai näyttelyihin voi olla? Nimenomaan nuorempien harrastajien kannalta. Sellainen, että sille voisi raivata aikaa muun elämän haasteiden, kuten työn, perheen tai opiskelun rinnalle. Tai muiden vapaa-ajan aktiviteettien. Puhumattakaan kokouspaikkaan matkustamisen vaivasta ja kustannuksista - olen kuullut monen harrastajan toteavan, että kokoukset ovat liian hankalasti tavoitettavissa.

Siitä lisäarvosta: jos filateliayhdistyksen toimintatapa on säännölliset kokoukset jossain kerhohuoneistolla sekä tapahtumat, näyttelyt, niin onhan se nähty, ettei niillä nuorempia tavoiteta. On useasti kuultu tarina, että tulokas tuli kokoukseen kerran tai kaksi, mutta ei sen jälkeen. Ei nuoria ja keski-ikäisiäkään kiinnosta pelkästään istua hiljaa kuuntelemassa seniorien puheenvuoroja ja esitelmiä. Paperiset jäsenlehdet ja oppaat eivät heitä myöskään tavoita, varsinkin kun niissä pyritään viestimään filateliaharrastuksesta jo asiasta vakuuttuneille, pidemmälle ehtineille. Paperijulkaisut voisi nähdä tapana pantata harrastukseen liittyvää tietoa.

Edelleen siitä lisäarvosta. Filateliaan on kehittynyt perinne. Pidetään kunnia-asiana, että perinne jatkuu. Jos katsoo filatelian viestintää, eli yhdistysten jäsenille julkaistavia lehtiä, oppaita, esitelmiä tms., niin perinteen kulmakivi tuntuu olevan filateeliset näyttelyt, johon on lisätty kilpaileminen. Näihin taas liittyy sofistikoitu tutkinnallinen harrastaminen sekä sääntöjen luominen ja ylläpitäminen. Tämä yhteinen toiminta edellyttää hallinnointia, jota hoitavat yhdistysten toimihenkilöt ja yhteisenä portinvartijana Filatelistiliitto. Tämä taas edellyttää byrokraattista järjestäytymistä ja päätöksentekoa, yhdistysten kokouksia ja liittokokouksia. Tämä taas edellyttää toimihenkilöitä, joilla on halua ja kykyä toimia tällaisessa virkamiehen tehtävässä. Tällainen byrokratia sekä hierarkkinen, autoritäärinen järjestelmä ei minusta kiinnosta enää nykyajan keräilijöitä - eivät yksinkertaisesti näe tarvetta sille. 

Keräilyn periaate kun on, että jokainen valitsee mitä kerää, miten kerää ja miten keräilyynsä suhtautuu. Keräily on siis hyvin liberaali, yksilöllinen asia, olkoonkin, että saman alan keräilijät voivat jakaa kokemuksiaan ja iloa harrastuksessa yhdessä toimiessaan. Sama asia koskien myös postimerkkien keräilyä. Mutta esimerkiksi muumimukien, vinyylilevyjen ja urheilukorttien keräilijöillä ei ole yhdistyksiä. He voivat saada toisiin yhteyttä digitaalisten kanavien ja yhteisöjen kautta. Tämä kaikki - maailman muutoksen lisäksi - on minusta yksi syy siihen, miksi nuoret ja keski-ikäisetkin ovat jääneet yhdistystoiminnasta pois.

Perinne ei jatku itsestään, ilman elinvoimaisia harrastajia. Kourallinen senioreja voi pistää filatelian näyttelyn pystyyn, ja väittää paikallislehden haastattelussa, että filatelia voi hyvin. Huutaa keskenään kilpaa ovaalimerkkejä kovillakin tarjouksilla. Ei filatelian kuolla tarvitsekaan, mutta sen yhteiskunnallinen merkitys, harrastajien määrä voi hiipua yhtä pieneksi kuin morseaakkosten tai kirjekyyhkyjen harrastajien. Merkitys on kadonnut digitaalisen viestinnän myötä. Suomen Posti on myös luopunut yhteistyöstä, oman liiketoimintansa takia. "Ennen oli kaikki paremmin" surutyötä ja kiukuttelua tästä muutoksesta saa kuulla kyllästymiseen asti. Varsinkin kun se ei auta mitään.

Vapaaehtoistyötäkin nuoret tekevät, mutta jostain muusta, kuin itselle vieraista, kuten filatelian, lähtökohdista. Lyhyesti sanottuna, minusta on selvää, että filatelian yhdistystoiminta sammuu pois, suurelta osin. Edellä luetelluista syistä, nuoret ja keski-ikäiset ovat kadonneet vuosikymmeniä sitten, vaikka heitä jossain yhdistyksessä vielä osa mukana olisikin ja muutamia kymmeniä uusiakin rekrytoitaisiin. Näistä kuitenkin vain osa jää pysyvästi yhdistysten jäseniksi. Iso osa jäsenistä on yli 70-vuotiaita ja keski-ikä nousee vuoden joka vuosi. Saavuttavat 80 vuoden iän vuosikymmenen loppuun. Viime aikoina on voinut lukea vaikuttavien filatelistien (Turku, SFS, Korso, Ilomantsi,...) muistokirjoituksia, eivätkä ne artikkelit lopu. 2030-luvulla isoimpien kaupunkien seurat ovat ehkä vielä elossa, mutta pienemmät maaseutupaikkakuntien yhdistykset ovat käytännössä sammuneet, vaikka niitä vielä olisi yhdistysrekisterissä ja kourallinen kasikymppisiä ehkä kokoontuu.

Harrastajien rivit siis harvenevat. Jos vedotaan filatelian yhdistysten suureen määrään - niitä tulee kuolemaan pois muutama joka vuosi. Jos taas "vakiintuneeseen" jäsenmäärään, niin olen havainnut, että ainakin Suomessa filateliayhdistysten jäsenistä yli puolet on ns. kannatuksen vuoksi, eli maksavat jäsenmaksunsa, mutteivät muuten osallistu. Osa jäsenrekisterissä olevista voi olla myös edesmenneitä - tämä tuli ilmi, kun syntymäpäiväonnittelu-perinne jouduttiin lopettamaan. Kuinka paljon yhdistyksissä on edes kiinnostusta saatikka resursseja tutkia, miten tälle passiiviselle osalle voisi tarjota? Yhdistykset näyttävät tyytyvän pyörittämään itse itseään - keksimään tehtäviä, jotka määrittelevät itse tarpeelliseksi ja itsensä toteuttamaan niitä. 

Yhdistysten yhteenliittymälle, Filatelistiliitolle en ennusta muuta kuin alaspäin menoa ja yhä uusia, entistä suurempia haasteita pitää jäljellä olevien jäsenten usko yllä, että toiminta on panostamisen arvoista. Puhumattakaan uskosta, että kaikki jatkuu samanlaisena hamaan tulevaisuuteen. Prestiisi, yhteiskunnallinen merkitys katoaa lopullisesti postimerkillisen kirjeen myötä. Liitto väittää olevansa kaikkia postimerkkeilijöitä varten, mutta se voi olla pelkkä tunne asiasta. Eliittiharrastajat tämän uskon jakavat, mutta heitä on pieni vähemmistö. Liitto on yrittänyt viime vuosina esitellä sankarillisia toimenpiteitä jopa jäsenmäärän kasvattamiseksi, mm. digitalisaatioon ja videoihin satsaamalla. Näennäisesti jäsenmäärän laskua on saatu hidastettua, ja tämä väitetään palvelujen paremman markkinoinnin takia. Itse sanoisin, että se johtuu varsin paljon liiton jäsenmaksun puolituksesta kahdeksi vuodeksi uusille jäsenille. Jäsenmäärä jatkaa laskuaan kun tämä alennus poistuu. Käsittääkseni liitto on suurimmalle osalle postimerkkeilijöitä, jos ei tarpeeton niin yhdentekevä.

 

Samantyyppistä kampanjointia jäsenmäärien nostamiseksi on käynyt American Philatelic Society Yhdysvalloissa ja sielläkään ei ole pystytty kuin hidastamaan laskevaa trendiä. Filateliaharrastus hiipunee kaikissa länsimaissa, tosin ehkä hitaammin kuin Suomessa, koska digitalisaatio ei ole niin pitkällä kuin täällä.

Digitaaliseen viestintään mukaantulosta ei ole pelastukseksi, koska yhdistysten iäkkäät harrastajat eivät todennäköisesti kiinnostu sen hyödyntämisen mahdollisuuksista. Filatelistit eivät tunnu ymmärtävän sosiaalisen median kuten Facebook perusperiaatetta, siis että se ei ole pelkkä ilmoitustaulu, jossa viestintä on yhteen suuntaan: ylhäältä hallinnolta alas harrastajille. Luontaisen sordiinon, korrektiusperiaatteen takia viestintää ei voida koskaan saada kaksisuuntaiseksi, siis että harrastajat itse aktiivisesti jakavat ja kommentoivat postauksia ja lisäävät omia sisältöjään. Mikä olisi siis tarpeen, jotta somesisältö olisi houkuttelevaa. Lisäksi muut digin ja sosiaalisen median, erityisesti kaupalliset viestijät omaavat sellaiset resurssit ja osaamisen houkutella seuraajia, joita jäsenmaksuihin perustavalla harrastajayhdistyksellä ei voi koskaan olla, vaikka minkälainen “someosaaja” saataisiin rekrytoitua.

On kokeneitakin harrastajia, jotka kahden kesken eivät kiistä ajatuksiani. Myöntävät, että ainakaan tähän perinteiseen filatelian kerhomuotoiseen yhdistystoimintaan ei enää saada mukaan enää nuoria ja naisia. Omien havaintojen mukaan ei edes keski-ikäisiäkään, siis alle viisikymppisiä.

Mainostajat tietävät, että kun ihminen ikääntyy, hänelle ei kannata tarjota jotain uutta, koska hän on pinttynyt omiin tapoihinsa. Tietty osa on kiinnostunut uudistuksista kuten digitalisaatiosta. Tässä näyttää olevan kuitenkin ihanne, että näiden uudistusten pitäisi kuitenkin ohjailla uusia harrastajia omalle mukavuusalueelle, perinteisen yhdistystoiminnan pariin. En usko, että halutaan ottaa sitä riskiä, että uudistukset olisivat kilpailussa filatelian perinteen kanssa. Eikä tällaisesta mukavuusalueesta voi edes moittia, koska harrastaminen pitää olla sitä, mikä tuntuu mukavalta. Ei toisaalta heitäkään nuorempia keräilyn harrastajia voi moittia, jotka eivät innostu yhdistyksistä tai näiden perinteistä, vaikka heille niitä markkinoitaisiin. Mutta tässä se umpikuja on, hitaasti syvenevä, jota nyt todistetaan.

Itseäni keräilijänä kiinnostaa postimerkkeilyn ja miksei filateliankin, nykytila ja tulevaisuus. Osaltaan se heijastelee laajempaa yhteiskunnallista, kulttuurillista muutosta, em. yhtenäiskulttuurin ajan jälkeen. Joka myös kiinnostaa, kuten esimerkiksi paperikirjan tulevaisuus. Tämä muutos kiinnostaa, vaikka muita se näyttää ahdistavan.

 

Mitä keräilykohteiden arvoihin tulee, valtaosan materiaalista hinta tippuu koko ajan. Edesmenneitten sekalaisten jäämistöjen arvo on tyypillisesti 5-10 €, löytölaatikkoja ja realisointieriä myydään alle satasella. Jonka takia uskon, että kalliimmatkin kohteet halpenevat järkevälle tasolle, kun malttaa odottaa. Tiettyjen harvinaisuuksien viime vuosien hintanousu saattaa johtua "riskiryhmän" filatelistien koronaeristyksestä sekä reaktiosta tavallisten kohteiden arvoromahdukseen.  

 

Mitä keräilyn tasa-arvoon ja liberaaliin perusperiaatteeseen tulee, niin filatelia taitaa olla ainoa keräilyn laji, jossa näyttää olevan tarvetta laittaa harrastajia järjestykseen. Että ikäänkuin harrastaja nauttisi harrastuksesta parhaiten, kun tunnistaa paikkansa hierarkiassa, toimii sen mukaisesti ja jopa asettaa tavoitteen pyrkiä korkeammalle? Kilpailuissa on erilaisia kasteja tai "luokkia", huipuille omansa ja taviksille omansa. Kannustimina kullatut ja hopeaiset mitalit ja pokaalit. Menestyjät esitellään valokuvin alan lehdessä, kuin urheilusankarit ikään. Varmaan tämä on heistä itsestään hienoa (voidaan puuskahtaa, kuinka filatelia voi hyvin?), mutta onko käytäntö mahdollinen tuottaa harrastajien eriarvoistumista? 

Jos minulla on joku tavoite, se on kerätä kokoelma täyteen, joten mihin tarvitsisin jonkun kilpailutuomarin subjektiivista ja spekulatiivista arvostelua sen toteuttamisessa? Jotka näkemykset eivät ole luonnonlakeja eivätkä faktoja, eikä niistä sellaisia kannattaisi yrittää tehdä.

Edelleen, sofistikoidulla tutkimuksella, näyttelyillä ja kilpailuilla väitetään "kehitettävän" tai "edistettävän" harrastusta. Minusta siinä on itsekäs taka-ajatus: jos/kun arviointi perustuu makuasioihin ja mielipiteisiin, toisten keräilyä arvioijilla on mahdollista ohjata harrastusta niin, että oman keräilyn arvostus säilyy. Tällä on merkitystä myös kohteiden ja kokoelmien taloudellisessa jälleenmyyntiarvossa: suositellaan sitä keräilyä, mikä nostaa oman keräilyn arvostusta ja rahallista arvoa?

Mitä filatelianäyttelyihin tulee, niin nehän kumisevat tyhjyyttään. Varsin harva ei-filatelisti on niistä spontaanisti kiinnostunut, siis ilman erillistä esittelyä. Eihän asia ikuisuuksiin voi niin jatkua. Jossain on kovalla ponnistuksella saatu ehkä muutamia kymmeniä uusia rekrytoitua, mutta iäkkäästä päästä poistuma on suurempi.

Ikääntyneillä on myös taipumusta muistella menneitä, elettyä elämää. Historiaa ja mennyttä kyllä ruoditaan filatelian julkaisuissa juurta jaksaen, johtuen pääosin vanhoista keräilykohteista. Mutta myös järjestöjen menneisyys tuntuu olevan olennaista raportoitavaa. Miksi keräilyyni olisi merkitystä vaikkapa Mikkelin postimerkkeilijöiden toimihenkilöt 50 vuotta sitten? Luulen, että noita historiikkeja lukee lähinnä laatijat itse. Kyse on kenties oman taakse jääneen elämän haikailusta. Enemmän kuin jostain ansiokkaasta, jollain tavalla olennaisesta tiedon tallentamisesta. Historiikit ovat kaikki kuin toistensa kopioita. Mutta tällaiseen yhdistyksissä näyttää olevan valmiutta ja resursseja.

Tähän liittyy myös filatelian kulttuurihistoriallisen merkityksen korostaminen: kuten eräs keräilyasiantuntija totesi, ikäihmisiä usein kiinnostaa vanhat asiat.

Toki Adolf Ernroothia mukaellen: "Jos ei tunne historiaansa, ei voi rakentaa tulevaisuuttaan". Koskeeko tämä postimerkkeilyä ja filateliaa? Minusta ei, sillä maailma ei toimi samoin kuin viime vuosituhannella paperikirjeiden ajalla, Kekkosen ja Koiviston YYA-Suomessa. Deklinismin määritelmän mukaan: "mitä enemmän katsomme menneeseen, sitä enemmän laiminlyömme nykyisyyttä". Kuten taas sijoitusmaailmassa todetaan, "menneisyys ei ole tae tulevasta". 

Iäkkäiden filatelistien huoli tulevaisuudesta voi olla itse asiassa osa identiteettikriisiä: huoli oman merkityksen, oman elämäntyön katoamisesta. Tämän vastustus sanoitetaan edistämiseksi tai perinteen vaalimiseksi. Kuolema on osa elämää, niin tylyä kuin se onkin. 

Miksi kirjoitan kriittisesti? Miksi olen mukana, jos pitää arvostella? Minulla ei ole varsinaista paloa asettua vetämään kivirekeä, muuttaa yhdistysten toimintaa joksikin toiseksi. Vaikka jotain sellaistakin on ehdotettu. Mutta kuitenkin kerään postimerkkejä, ja koen että yhdistysten tavoitteet eivät palvele omaa keräilyäni kuin tietyiltä osin. Toisilta osin yhdistysten säännöt ja ihanteet ovat jopa haitaksi. Yhdistyksissä on monia mekanismeja, jotka estävät niiden uudistumisen, jolloin toiminnasta voi olla enemmän haittaa harrastukselle kuin hyötyä. Mutta en usko, että uudistamista edes kannattaa yrittää, koska perinne. Minä nautin yhdistysten annista omaan tapaani ja jatkan postimerkkeilyä muuten. 

Olen huomannut, että kritiikistä ei pidetä. Se saatetaan ottaa henkilökohtaisena loukkauksena. Minulle keräily on harrastus, ei uskonto, jonka tiettyjä pyhiä ihanteita tai perinteitä ei saa tarkastella kriittisesti. On tosin sanottu, että voisi keskittyä myönteisiin asioihin. No, niistä löytyy tekstiä muualta yllin kyllin. Sitäpaitsi ei olla Pohjois-Koreassa. Jos taas yritetään vedota, että ei saisi pelotella aloittelijoita, niin kuinka hyvin heidän houkuttelunsa nyt onnistuu? Eipä pelkkä hymistely näytä heitä mukaankaan houkuttelevan. Väitän, että on siitä kyse, ettei omia pyhiä käsityksiä saisi arvostella. Sitäpaitsi, kyllä harrastajilla on sen verran medialukutaitoja, että luottavat omaan kokemukseensa siinä, mitä lisäarvoa filateliayhdistysten toiminnassa on - jos mitään.

Alan lehdessä keväällä 2024 on näyttävästi esillä joidenkin kerhojen muutama kouluikäinen jäsen. Toki heitä voidaan saada jokunen mukaan, erityisesti kun kehitetään heille sopivaa ohjelmaa. Syksyllä 2024 aloitti Nuorisofilatelistien etäkerho, joka kokoontuu digitaalisesti Teams-yhteydellä. Tavoitteena olla digitaalisesti verkossa, siellä missä nuoretkin. Kovin trendaavalta tuo etäkerho ei vielä näytä, kun osallistujat on yhden käden sormilla (Nuorisokerho ilman nuorisoa?). Tiedä sitten, jos nuorten osallistujien määrä kasvaa, vaikka en usko mihinkään käänteentekevään vaikutukseen. Edes siihen, että kerho vakiinnuttaisi paikkaansa. Vetäjistä ja esitelmöitsijöistä päätellen, taka-ajatuksena näyttää olevan pyrkimys nuorien näyttelyfilatelistien rekrytointiin. Sen saattoi aavistaa - eihän pelkästä postimerkkien keräilyn ilosta moista rutiinia ole perustettu. Vaan näyttelyfilatelian ja yhdistysten eloonjäämiskamppailuun. Kuten aiemmin totesin, on ilmeistä, ettei nuorempien keräilyharrastuksessa (urheilukortit, Muumimukit, vinyylilevyt) nähdä lisäarvoa rekisteröidyn yhdistyksen muotoisesta toiminnasta ja sille ei todennäköisesti voi mitään. Filatelian jäsenlehtien kautta muodostunut näkemykseni on, että yhdistysten toiminnan kulmakivi on näyttely- ja kilpailufilatelia.

Kuulin alan konkarilta, että näitä digitaalisen yhteydenpidon kokeiluja on ennenkin ollut, laihoin tuloksin. Olennaista minusta on, että kuinka moni uusista nuorista on mukana 3-5 vuoden jälkeen? Kun ikää karttuu ja aikuistuminen lähestyy, mielenkiinnon aiheet muuttuvat. Kun opiskelu-, työ- ja perhesuunnitelmat tulevat ajankohtaisiksi ja ehkä paikkakunnan vaihto työn perässä, voivat postimerkit jäädä komeroon kymmeniksi vuosiksi. Kannattaa huomata,. että on myös keski-ikäisiä 30 - 50-vuotiaita postimerkeistä kiinnostuneita, mutta eivät hekään kerhoissa käy. Todennäköisesti syistä, jotka luettelin edellä. Kouluikäisiin keskittyminen on minusta yhtä tehokasta kuin kantaisi vettä kaivoon: ei huomata sitä, että kun kirjeitä ja kortteja ei enää lähetetä, ei postimerkkejäkään enää näe. Postimerkkien liottaminen kuorelta on aikoinaan ollut useimmille nuorille kipinä alkaa keräämään niitä. 

Liberaali keräily ei sääntöjä kaipaa. Tai sitten ne voi luoda jokainen itse itselleen. Ideologialtani olen lähinnä klassinen liberaali ja individualisti, joka haluaa kunnioittaa yksilön vapauksia, instituuttia vastaan. Yhdistykset varjelevat ns. laatua = tietyn kapenevan eliitin etua. Silläkin voi olla merkitystä, että joku nostaa kritiikkiä esiin, perustellen. 

Tässä blogissa tuon oman näkemykseni filateliasta, aluksi kolmessa osassa: 1. Historia, 2. Nykytilanne ja 3. Tulevaisuus (kysymysmerkillä). Kyseessä on pitkä tarina, jossa en kirjoita siitä, mikä minua postimerkkeilyssä kiehtoo ja innostaa - niistä löytyy kirjoituksia muualla. Seuraavaa ei kannata edes aloittaa lukemaan, jos ei halua kuulla mitään kritiikkiä - liittyen filatelian yhdistystoimintaan.

1.                       HISTORIA

Postimerkkeilyä ja filateliaa on harrastettu lähes siitä asti, kun ensimmäiset postimerkit julkaistiin. Postimerkkeilyn kansainvälinen historia on aika hyvin vedetty yhteen ”Exploring Stamps”-videoblogissa (linkki) (Graham Beck). Siinä on myös arvioitu tulevaisuutta, mihin palaan myöhemmin.

Motivaatio kerätä

Kun postimerkillinen kirjekuori on lähetetty ja kirje luettu, on kuori periaatteessa jäte. Kaikki eivät ole kuitenkaan heittäneet pois tai polttaneet takan sytykkeenä kuoria ja niissä olevia postimerkkejä. Postimerkeissä olevien kuvien ja kuorien miellyttävän esteettisen ulkonäön vuoksi. Ovat keränneet talteen niitä ja ruvenneet muodostamaan kokoelmaa.

Onpa syntynyt käsite ”huippukerääjä” kuten esimerkiksi Faberge-nimisestä postimerkkien keräilijästä julkaistu historiikki osoittaa. En ole ko. teokseen perehtynyt. Kun historiassa filatelia oli ilmeisesti vauraan herrasväen toimintaa (rahvas ei välttämättä ollut edes luku- ja kirjoitustaitoista), olen tulkinnut ”huippukeräilyn” tulleen mahdolliseksi joutilaan ajan ja rahan avulla. Mikä motiivi taitaa kantaa nykypäiväänkin. En tiedä, miksi huippukeräily olisi jotenkin "korkeatasoisempaa" kuin mitä vaikkapa oma keräilyni on, minulle itselleni. Keräily on maku- ja mielipideasia. 

Yhdistykset, liitot

Paperilappujen perässä intoileva herrasväki, postimerkkien talteenottajat ovat muodostaneet kaveripiirejä ja niistä kerhoja ja seuroja. On järjestäydytty virallisesti, rekisteröityjä yhdistyksiä koskevien sääntöjen ja lakien kaikkia vivahteita myöten. Järjestö on ollut tapa harrastaa yhdessä, jakaa tietoa sekä myös toimia materiaalin osto-, myynti- ja vaihdantapaikkana. Yhteiseen toimintaan kuuluva rahankäyttö on ollut tärkeä järjestön perusta, ja siksi se kerää myös jäsenmaksuja. 

Koska periaatteessa jokainen keräilijä ja yhdistyksen jäsen on keräillyt vähän omalla tavallaan, on toiminnan sisällöksi perustettu säännöt. En oikein ymmärrä, miksi kovin millimetrintarkat säännöt ovat niin tärkeitä. Eräs motivaatio on ollut, että niillä yhdistykset ovat tehneet oman toimintansa oikeutetuksi. Yhdistyksessä saat tietää, miten kuuluu kerätä sääntöjen mukaan? Palaan tähän nykytilan kuvauksessa.

Hyvässä sosioekonomisessa asemassa olevien miesten herraseurojen kulttuurista on jäänteitä filatelian yhdistyksissä edelleen, vaikka ei ehkä arkitoiminnassa. Sen sijaan näyttely- ja kilpailutapahtumien yhteydessä on suureellisia palkitsemistilaisuuksia sekä juhlaillallisia. Joka prameilu voi olla toki osallistujilleen hienoa ja tärkeä perinne, mutta en ole varma, onko entisajan seremoniaformaatti, kymmeniä vuosia iäkkäämpien seurassa, houkuttelutekijä uusille nuorille harrastajille nykypäivän maailmassa. Vaatii melkoista innostuneisuutta. 

Sotien jälkeinen, hyvin toimeentulevan keski- ja yläluokan kasvu, auttoi postimerkkeilyn ja sen järjestöjen suosion huippuunsa, ajoittuen jonnekin 1970 - 1990-vuosiluvuille. Sen jälkeen lasku alkoi, josta tarkemmin myöhemmin.  

On sanottu, että Suomi on yhdistysten luvattu maa. Sen huomaa ainakin filateliassa. Suomessa on edelleen lähemmäs 70 filatelian tai postimerkkeilyn rekisteröityä yhdistystä ja niitä jollain tavalla kaitsemassa on suuri ja kaunis Filatelistiliitto. Voi olla, että rekisteröity yhdistys keräilyssä on kuoleva formaatti. Toiminta on aivan liikaa kuin kirkonmenoissa, kokouksissa istumista. Nuorempia sukupolvia kiinnostaa itse toiminta. Palaan tähän.

Sosiaaliset kontaktit

Vanhan sanonnan mukaan jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Kun postimerkkien keräilijät ovat päättäneet järjestäytyä yhdistyksiksi, kerhoiksi ja seuroiksi ja jopa näitä koordinoiviksi liitoiksi, on saatu tällä monia etuja. Tiedonjakelua, "edunvalvontaa" yhteiskunnan suuntaan (esim. postitoimistojen yhteistyö filatelistien kanssa) sekä sosiaalisia kontakteja. On saatu kokoustoiminnasta tuttavia, ystäviä, joiden kanssa on ajanvietto on vahvistanut harrastuksesta saatavaa mielihyvää. Kun ollaan tultu nykyaikaa kohden, tämä sosiaalisten kontaktien tarjonta ei olekaan enää taannut yhdistyksiin uusia jäseniä, erityisesti nuoria ja naisia. Palaan siihen seuraavassa kappaleessa. 

Tutkimus

Vakavissaan keräilijät tuntuvat ajatelleen, ettei täydellisen kokoelman kerääminen riitä tavoitteeksi. Lisää sisältöä on haettu kohteiden yksityiskohtien tutkimuksella, kuten hammastus, vesileima, paperilaatu jne. Tutkimalla on löydetty erikoisuuksia kuten virhepainoksia, jotka ovat muodostuneet erityisesti keräämisen arvoiseksi. Mutta miksi? Vaikka faktisesti kuvakevirheet ovat toki harvinaisia, mutta niitähän voi olla vaikka kuinka paljon? 

Tutkimus tuo toki lisää haastetta ja mielekkyyttäkin keräilyyyn. Samoin sen tärkeä tehtävä on ollut aitouttaa, tunnistaa väärennöksiä. Mutta toisaalta tuntuu, että muodostuttuaan itsetarkoitukseksi, sillä yritetään saada aikuisen puuhastelu paperilapuilla syvällisemmän tai jalomman tuntuiseksi, aivan kuin historioitsijan tavoin. En tiedä, mitä tieteellistä lisäarvoa voi olla vaikkapa postimerkin painolaatan selvittämisessä. Vaikka tieteellisen tutkimuksen parissa teen päivätyöni. 

Näyttelytoiminta, julkaisut

Kokoelmia on mukava näyttää toisille. Kokoelmia katsellessa on myös mukava rupatella toisten keräilijöiden kanssa. Niinpä omat kokoelmat on sommiteltu kehysmäiseen muotoon toisten ihailtavaksi. Näitä sommitelmia varten on järjestetty tapahtumia, jossa näkee kerralla monien keräilijöiden kehyksiä. Näyttelykehyksissä on myös tuotu esille em. tutkimuksen tuloksia.

Sääntökeskeisyys

Jostain syystä näyttelytoiminnassa on haluttu yhtenäistää käytäntöjä. Ei ole haluttu, että kokoelma tuodaan esille täysin vapaamuotoisesti, oman näkemyksen mukaan. On siis laadittu ja sovittu yhteisiä sääntöjä, miten näyttely on pantava esille. Ilmeisesti siksi, että kokoelmat saataisiin vertailukelpoisiksi (= kilpailu).

Kilpailu

Sanotaan, ettei ole sellaista harrastusta, missä ei keksittäisi ruveta kilpailemaan. Ihmisellä on sinänsä inhimillinen tarve saada arvostusta ja hyväksyntää, mutta voisin puhua myös pätemisen tarpeesta. Sitähän voi tyydyttää kilpailemalla.

Viitaten sääntöihin – kun ne on näyttelykokoelmille luotu, on ruvettu kilpailemaan siitä, kuka parhaiten näiden sääntöjen mukaan kokoelmansa esille panee. Menestyjiä on muistettu jalometallisilla mitaleilla, aivan kuin kyse olisi jostain urheilusuorituksesta. Tähän näyttely- ja kilpailutoimintaan on luotu kansainväliset käytännöt. Ja omat tuomaristonsa. Ehkä se tuntuu saavutukselta, kun saa paperisommitelmastaan mitalin? 

Filatelian viestintä

Filatelian viestinnällä tarkoitan alan lehtiä, tapahtumia (kokoukset, näyttelyt, kilpailut), esitelmiä, koulutusta, oppaita ja kirjallisuutta, ilmoituksia ja mainoksia, luetteloita. Vielä viime vuosituhannella näillä oli merkitystä muillekin kuin parille tuhannelle filatelistille. Muuttuneesta tilanteesta totean nykytilanteen kohdalla.

Postimerkkeily bisneksenä, keräilykohteiden rahallinen arvo

Kun postimerkkien keräilijöitä on ruvennut olemaan, pelkän kuorien ja postimerkkien talteenoton lisäksi, niitä on ruvettu ostamaan ja myymään. Ei käyttö-, vaan keräilymielessä. On kehitetty huutokauppoja, jossa tätä toimintaa harjoitetaan. On syntynyt myös tätä kauppaa liiketoimintana harjoittavia. Niitä jotka vetävät välistä, mutta sanovat sitä keräilijöiden "auttamiseksi". 

Muistan omilta nuoruusvuosilta 70-80-luvulta, että postimerkkiliikkeitä oli kotikaupungissakin useita. Samoin ympäri Suomea varmasti yli sata.

Kun keräilijöitä oli kertaluokkia enemmän kuin nykyään, niin varmaan tavallisistakin postimerkeistä, leimatuista, leimaamattomista sekä kuorista, korteista sai hyvän hinnan vaihdannassa, jolloin kaupasta saattoi saada elantonsa.

Erityisesti tutkimuksen kautta löytyvistä harvinaisuuksista on kehittynyt haluttuja, joten niiden hinta on noussut korkeaksi. Samalla ne ovat tehneet postimerkkikauppiaiden liiketoiminnan kannattavaksi.

2.                       NYKYTILANNE

Motivaatio kerätä, filatelian kilpailijat

Motivaatio kerätä lienee nykyhetkellä sama, kuin historiassa. Joutilas aika ja rahakin edesauttaa asiaa. Nyt kun postimerkkejä ei enää arjessa näe kirjekuorilla – ne pitää ostaa.

Filatelian huippuaika oli sodanjälkeinen Suomi 60 - 90-luvulla, siis kun kansan elintaso nousi pikku hiljaa, tuloerot tasoittuivat. Keskiluokan määrä kasvoi, samoin kuin sen koulutustaso ja käytössä oleva vapaa-aika, vaikkapa postimerkkeilyn harrastamiseen. Tämä sama kehitys on tällä hetkellä vallalla esimerkiksi Kiinassa ja Intiassa, missä filateliakin nousee.

Suomessa harrastus on aika paljon niiden varassa, jotka ovat aloittaneet harrastuksen 50 - 70-luvulla. Karkeasti ottaen sodanjälkeiset suuret ikäluokat. He ovat eläneet postimerkillisen kirjeen kukoistuksen. Ja senjälkeisen laskun. Mutta kuka kiinnostuu filateliasta heidän jälkeensä? Etenkin kun postimerkkien käyttö loppuu. 

Ymmärrän, kuinka ikääntyminen voi olla herkkä asia ja ikärasismista on puhuttu. Olen itsekin ikääntynyt. Katson asiaa kuitenkin pragmaattiselta kannalta, faktojen kautta. Monet ikääntyneet eivät halua asiaa tuotavan esille ollenkaan, mutta ikääntyminen ei voi olla vaikuttamatta, etenkin filatelian yhdistyksiin. Yhdistysten on pakko olla hienotunteisia jäsenmaksun maksaneita kohtaan, mutta asian herkkyys tai arkaluontoisuus voi olla yksi tulppa modernisoida harrastusta.

Postimerkkeilyn ja filatelian kulta-aikana Suomessa keräilijöitä saattoi olla satoja tuhansia. Se "sodanjälkeinen internettiä edeltävä yhtenäiskulttuuri", kuten kirjailija Jari Tervo totesi tuosta ajasta. Muutama vuosikymmen jostain 60-luvulta 90-luvulle. Se on korvautunut länsimaisen markkinaliberalismin kulttuurilla, jossa kaupallisuus, digitalisaatio ja välitön tarpeentyydytys on läsnä. Menneen vuosituhannen, keskittymistä ja pitkäjännitteisyyttä edellyttävä, hiipuvaan painettuun paperiin keskittyvä tapa harrastaa ei pärjää kilpailussa.

Vanhat filatelistit tapaavat moittia nuoria pelkästään kännyköiden, tietokonepelien ja sosiaalisen median maailmaan vihkiytyneenä. Se on liian yksinkertainen selitys. Postimerkkeily ja filatelia hukkuu tarjontaan vapaa-ajan harrasteiden kilpailussa ja kyse on myös siitä, että se on ajanut itsensä marginaaliin. Vapaa-ajan harrasteiden tarjonta on aivan eri luokkaa kuin viime vuosituhannella. Vaikka haaste näkyvyydessä ehkä tiedostetaan, sille ei näytetä osaavan tehdä mitään. Toisaalta postimerkillisten, paperisten kirjeiden ja korttien lähettäminen on romahtanut. Merkittävä aloite harrastukselle oli irrottaa postimerkit kotiin tulleista lähetyksistä. Nyt postimerkkejä ei näe kuin ehkä joulukorteissa.

Postimerkit ja kirjeet

Tilastojen mukaan postimerkillisten paperikirjeiden ja -korttien määrä on romahtanut ainakin 70 % vuosituhannen alusta alkaen ja laskusuunta senkun jatkuu. Suomen Posti esittää huononnuksia paperisen postin jakelussa oikeastaan jatkuvasti, samoin yksittäisen postimerkin hinta on tätä kirjoitettaessa noussut jo 2,5 euroon. Posti profiloi itseään logistiikan ja pakettilähetysten yhtiöksi.

Yleispalveluvelvoitteen alaisten postimerkillisten kuluttajakirjeiden kuljetus on enää muutama prosentti kaikesta paperijakelusta. Yhteisojen ja yritysten, ilman postimerkkiä lähettämät paperikirjeet hiipuvat nekin. Posti on tullut ”kuuluisaksi” jakeluun liittyvistä häiriöistä ja kadonneista lähetyksistä ja sieltä väitetään, että jakelumäärien väheneminen itsessään on aiheuttamassa näitä haasteita. Filatelistit ovat harmitelleet kirjekuorien leimaamatta jäämisiä. Syy tähän saattaa olla, että leimauksesta fuskataan, jotta lähetykset ehtisivät paremmin perille.

Postin toimitusjohtaja ennusti, että paperikirjeet ja kortit loppuvat kokonaan vuosikymmenen loppuun mennessä. Joulukortteja vielä lähetetään, mutta niiden määrä tippuu tasaisesti vuosi vuodelta. Paperisen postin jakelussa tapahtuu heikennyksiä koko ajan. Posti on luopunut yhteistyöstä filatelistien kanssa jo vuosia sitten, vaikka tuotteita ”keräilijöille” vielä myydään nettikaupan välityksellä ja uusien julkaisujen ensipäiväntilaisuuksia pidetään.

Paperisten lähetysten tarve tuskin lakkaa olemasta, ajatellen vaikka netin kautta tehtävää vertaiskauppaa. Samoin osa kansalaisista ei osaa tai halua käyttää digitaalisia asiointi- ja viestintäpalveluja. Toki on eri asia, tarvitaanko kirjeen kuljetusmaksun maksamiseen paperista postimerkkiä. Vuodesta 2019 alkaen postimerkit eivät kelvanneet enää pakettien maksuksi. Tästä filatelistit yrittivät protestoida ministeriä myöten, mutta turhaan. Jos Suomessa Postin asiakkaita on yli 5 miljoonaa, ei siinä muutaman tuhannen seniorifilatelistin ääni pitkälle kuulu.

Postimerkkeihin on tullut 2D-koodi, minkä sanotaan helpottavan jakelun onnistumista. Periaatteessa koodi voisi vastata merkin mitätöintiä – siis jos tieto sen käytöstä jää jakelun muistiin. Tarvitaanko postileimaa silloin enää?

Mihin tarvitaan edes paperista postimerkkiä, jos pelkkä viivakoodi riittää kuljetusmaksuksi, niin kuin paketeissa jo on? Oma veikkaus on, että uusia postimerkkejä julkaistaan vuoteen 2025 asti. Epäilen, että tuotetta pidetään vielä hengissä keräilijöitä varten. Posti on vedonnut kirje- ja korttiharrastajiin (Postcrossing), mutta en usko, että niiden kuluttama määrä on muutamaa prosenttia suurempi kirjeiden ja korttien kokonaismäärästä.

Yhdistykset, liitot, säännöt

Filatelia on ollut suurten ikäluokkien harrastus. Heidän keski-ikänsä on siis yli 70 v. Vaikka toki yhdistystoiminnassa aktiiveina on nuorempiakin, merkittävä osa on edelleen tämän väen hallinnassa. Vähintään heidän luomansa perinteen. Luonnollinen poistuma ei voi olla vaikuttamatta siihen, miten yhdistysten toiminta jatkuu, koska uusia harrastajia ei tule samaan tahtiin, kuin vanhoja poistuu. Tilastojen mukaan poistuma on noin 3 % vuodessa.

On sanottu, että Suomi on yhdistysten luvattu maa. Filateliassa on tavattu järjestäytyä rekisteröidyiksi yhdistyksiksi. Niiden toimintaa säätelee yhdistyslaki. Yhdistys on tarpeellinen ja perusteltu yhteisten raha-asioiden käsittelyyn demokraattisesti ja laillisesti. Samoin niiden nimissä on tehty julkaisutoimintaa, kuten paperista jäsenlehteä. Yhdistysnimellä on myös ollut brändiarvoa, esimerkiksi julkisia tukia anottaessa.

Filatelisteilla on ollut myös Filatelistiliitto, joka on paikallisyhdistysten yhteenliittymä. Lisäksi sillä on henkilöjäseniä ja jäsenlehti. Liitto väittää ajavansa yhteistä etua. Se väittänyt keräävänsä yhteen kaikki postimerkkeilystä kiinnostuneet. On varmasti tuhansia keräilijöitä, jotka eivät liitosta piittaa tai edes tiedä, että sellainen on olemassa. Eivät edes paikallisyhdistyksiin kuulu. Ei ole sattumaa, että liitto on huolissaan jäsenmääränsä laskusta. Alan yhdistysten ongelmat kulminoituvat siihen.

Yhdistykset ovat keränneet jäsenmaksuja toimintansa kattamiseksi. Samoin muita mahdollisia varainhankkimismenettelyjä vapaaehtoistyöhön perustuen. Yhdistyksellä on ollut hallitus ja siinä vapaaehtoisena, ilman rahallista korvausta toimivat henkilöt. Samoin jäsenet ovat vapaaehtoistyönä järjestäneet näyttelyitä, esittelytilaisuuksia ym.

Näin luettelon Filatelistiliiton alaisista yhdistyksistä jostain 80-luvun lopulta. Näytti siltä, että jokaisella paikkakunnalla oli oma yhdistyksensä, samoin kuin joillakin isoilla yrityksillä tai työyhteisöillä oli omat kerhonsa. Yhdistyksiä oli noin sata ja varmasti oli liittoon kuulumattomiakin yhdistyksiä.

Yksittäisiä postimerkkien keräilijöitä saattoi olla satoja tuhansia ja kyllä se omassakin kaveripiirissä oli suosittu harrastus. Itsellä on omat vanhat ”koulupoikakokoelmat” tallessa. Ostin perhosaiheisia merkkejä myöhemmin myös postin kautta tilatuista valintavihoista. Sitten harrastus jäi vuosikymmeniksi, työn ja perhe-elämän sekä muiden harrastusten takia.

On kuitenkin havaittu, että yhdistyksen jäsenet ikääntyvät, nuoria ja naisia ei saada mukaan. Jäsenistä 90 % on yli 60-vuotiaita ja 60 % - 80 % yli 70-vuotiaita. Kuulemma nuoret katosivat joskus 90-luvulla. Nuorisofilatelian jaostot on lopetettu ajat sitten.

Nyt vuonna 2024 Filatelistiliiton alaisia yhdistyksiä ilmoittaa lehdessä toiminnastaan alle 60. On ilmeistä, että niitä sammuu muutama vuodessa. Ei tarvitse kuin vierailla kerhojen ja liiton tapahtumissa ja katsella ympärilleen, niin suuri osa on harmaahapsista senioriväkeä. Voin epäillä, että merkittävä osa vielä olemassaolevista kerhoista on jäsenten keski-iältään niin korkea, että toimintakykyisen hallituksen muodostaminen tulee haasteeksi. Siis kun

Sosiaalisen median kautta, kuten Facebook, voi huomata, että uusia keräilijöitä kyllä on. He kyselevät hallussa olevistaan, todennäköisesti perityistä kokoelmista. Samoin he ostavat ja myyvätkin postimerkkieriä. Digitaalinen media on tehnyt kommunikoinnista helpompaa, ajasta ja paikasta riippumatonta. Samoin ostosta ja myymisestä. 

Mutta tulevatko nämä uudet harrastajat yhdistyksiin? Eivät näytä tulevan. Jos filateliayhdistyksen toimintatapa on säännölliset kokoukset jossain kerhohuoneistolla sekä tapahtumat, näyttelyt, niin onhan se nähty, ettei niillä nuorempia tavoiteta. On useasti kuultu tarina, että tulokas tuli kokoukseen kerran tai kaksi, mutta ei sen jälkeen. Ei nuoria ja keski-ikäisiäkään kiinnosta pelkästään istua hiljaa kuuntelemassa seniorien puheenvuoroja ja esitelmiä. Paperiset jäsenlehdet ja oppaat eivät heitä myöskään tavoita, varsinkin kun niissä pyritään viestimään filateliaharrastuksesta jo asiasta vakuuttuneille, pidemmälle ehtineille.

Filateliaan on kehittynyt perinne. Pidetään kunnia-asiana, että perinne jatkuu. Jos katsoo filatelian viestintää, eli yhdistysten jäsenille julkaistavia lehtiä, oppaita, esitelmiä tms., niin perinteen kulmakivi tuntuu olevan filateeliset näyttelyt, johon on lisätty kilpaileminen. Näihin taas liittyy sofistikoitu tutkinnallinen harrastaminen sekä sääntöjen luominen ja ylläpitäminen. Tämä yhteinen toiminta edellyttää hallinnointia, jota hoitavat yhdistysten toimihenkilöt ja yhteisenä portinvartijana Filatelistiliitto. Tämä taas edellyttää byrokraattista järjestäytymistä ja päätöksentekoa, yhdistysten kokouksia ja liittokokouksia. Tämä taas edellyttää toimihenkilöitä, joilla on halua ja kykyä toimia tällaisessa virkamiehen tehtävässä.

Tällainen byrokratia sekä hierarkkinen, autoritäärinen järjestelmä ei minusta kiinnosta enää nykyajan keräilijöitä - eivät yksinkertaisesti näe tarvetta sille. Nuoret haluavat keskittyä toimintaan, itse keräilyyn eikä kokouksissa istumiseen. 

Keräilyn periaate kun on, että jokainen valitsee mitä kerää, miten kerää ja miten keräilyynsä suhtautuu. Keräily on siis hyvin liberaali, yksilöllinen asia, olkoonkin, että saman alan keräilijät voivat jakaa kokemuksiaan ja iloa harrastuksessa yhdessä toimiessaan. Sama asia koskien myös postimerkkien keräilyä. Mutta esimerkiksi muumimukien, vinyylilevyjen ja urheilukorttien keräilijöillä ei ole yhdistyksiä, näyttelyistä ja kilpailusta puhumattakaan. He voivat saada toisiin yhteyttä digitaalisten kanavien ja yhteisöjen kautta.

Perinne ei jatku itsestään, ilman elinvoimaisia harrastajia. Kourallinen senioreja voi pistää filatelian näyttelyn pystyyn, ja väittää paikallislehden haastattelussa, että filatelia voi hyvin. Huutaa keskenään kilpaa ovaalimerkkejä kovillakin tarjouksilla. Ei filatelian kuolla tarvitsekaan, mutta sen yhteiskunnallinen merkitys, harrastajien määrä voi hiipua yhtä pieneksi kuin morseaakkosten tai kirjekyyhkyjen harrastajien. Merkitys on kadonnut digitaalisen viestinnän myötä. Suomen Posti on myös luopunut yhteistyöstä. "Ennen oli kaikki paremmin" surutyötä ja kiukuttelua tästä muutoksesta saa kuulla kyllästymiseen asti. Varsinkin kun se ei auta mitään.

Alan lehdessä keväällä 2024 on näyttävästi esillä joidenkin kerhojen muutama kouluikäinen jäsen. Toki heitä voidaan saada jokunen mukaan, erityisesti kun kehitetään heille sopivaa ohjelmaa (nuorisokerho). Olennaista minusta on, että kuinka moni heistä on mukana 3-5 vuoden jälkeen? Kun ikää karttuu ja aikuistuminen lähestyy, mielenkiinnon aiheet muuttuvat. Kun opiskelu-, työ- ja perhesuunnitelmat tulevat ajankohtaisiksi ja ehkä paikkakunnan vaihto työn perässä, voivat postimerkit jäädä komeroon kymmeniksi vuosiksi. Kannattaa huomata, että on myös keski-ikäisiä 30 - 50-vuotiaita postimerkeistä kiinnostuneita, mutta eivät hekään kerhoissa käy. Todennäköisesti syistä, jotka luettelin edellä. Kouluikäisiin keskittyminen on minusta yhtä tehokasta kuin kantaisi vettä kaivoon: ei huomata sitä, että kun kirjeitä ja kortteja ei enää lähetetä, ei postimerkkejäkään enää näe. Postimerkkien liottaminen kuorelta on aikoinaan ollut useimmille nuorille kipinä alkaa keräämään niitä.

Yhdistysten yhteenliittymälle, Filatelistiliitolle en ennusta muuta kuin alaspäin menoa ja yhä uusia, entistä suurempia haasteita pitää jäljellä olevien jäsenten usko yllä, että toiminta on panostamisen arvoista. Puhumattakaan uskosta, että kaikki jatkuu samanlaisena hamaan tulevaisuuteen. Prestiisi, yhteiskunnallinen merkitys katoaa lopullisesti postimerkillisen kirjeen myötä. Liitto väittää olevansa kaikkia postimerkkeilijöitä varten, mutta se voi olla pelkkä tunne asiasta. Eliittiharrastajat tämän uskon jakavat, mutta heitä on pieni vähemmistö. Liitto on yrittänyt viime vuosina esitellä sankarillisia toimenpiteitä jopa jäsenmäärän kasvattamiseksi, mm. digitalisaatioon ja videoihin satsaamalla. Näennäisesti jäsenmäärän laskua on saatu hidastettua, ja tämä väitetään palvelujen paremman markkinoinnin takia. Itse sanoisin, että se johtuu puhtaasti liiton jäsenmaksun puolituksesta kahdeksi vuodeksi uusille jäsenille. Jäsenmäärä jatkaa laskuaan kun tämä alennus poistuu. Käsittääkseni liitto on suurimmalle osalle postimerkkeilijöitä, jos ei tarpeeton niin yhdentekevä.

Filatelistiliiton muutos alaspäin on ottanut melkoisen jyrkennyksen. Sen jäsenmäärä on ollut laskusuunnassa vuodesta 2011 ja tietyillä uudistuksilla on väitetty saatavan lasku tasoittumaan, 2020-luvun alussa. Kunnes sitten taloudellisten paineiden takia piti nostaa jäsenmaksua ja vähentää paperisen lehden ilmestymiskertoja yhdellä, vuodelle 2024. Jäsenmäärä putosi 750:een, mun se 2022 oli vähän yli 1000. Tämä 25 % lasku on melkoinen romahdus, ja osoittaa aiemmat puheet jäsenkadon tasoittumisesta, vaikkapa parantuneeseen palvelutasoon vetoamalla, pelkäksi propagandaksi. 

Samantyyppistä kampanjointia jäsenmäärien nostamiseksi on käynyt American Philatelic Society Yhdysvalloissa ja sielläkään ei ole pystytty kuin hidastamaan laskevaa trendiä. Filateliaharrastus hiipunee kaikissa länsimaissa, tosin ehkä hitaammin kuin Suomessa, koska digitalisaatio ei ole niin pitkällä kuin täällä.

Digitaaliseen viestintään mukaantulosta ei ole pelastukseksi, koska yhdistysten iäkkäät harrastajat eivät todennäköisesti kiinnostu sen hyödyntämisen mahdollisuuksista. Filatelistit eivät tunnu ymmärtävän sosiaalisen median kuten Facebook perusperiaatetta, siis että se ei ole pelkkä ilmoitustaulu, jossa viestintä on yhteen suuntaan: ylhäältä hallinnolta alas harrastajille. Luontaisen sordiinon, korrektiusperiaatteen takia viestintää ei voida koskaan saada kaksisuuntaiseksi, siis että harrastajat itse aktiivisesti jakavat ja kommentoivat postauksia ja lisäävät omia sisältöjään. Mikä olisi siis tarpeen, jotta somesisältö olisi houkuttelevaa. Lisäksi muut digin ja sosiaalisen median, erityisesti kaupalliset viestijät omaavat sellaiset resurssit ja osaamisen houkutella seuraajia, joita jäsenmaksuihin perustavalla harrastajayhdistyksellä ei voi koskaan olla, vaikka minkälainen “someosaaja” saataisiin rekrytoitua.

Yhdistystoiminnan perinne näyttää juuttuneen viime vuosituhannen arvoihin ja maailmankuvaan, joita en jaa.

Yhteenvetona voin ennustaa Suomen filatelian yhdistyksille jatkuvaa hiipumista. Suuri osa yhdistyksistä hävinnee vuosikymmenen loppuun mennessä, aktiivien luonnollisen poistuman kautta. Suurten kaupunkien ja maakuntakeskusten yhdistykset voivat vielä olla olemassa, mutta toiminta perustuu pitkästi digitaaliseen viestintään.

Tutkimus

Filatelian viestinnästä voi selvästi tulkita, että sofistikoitu tutkimus ja tulosten julkaisu lehdissä ja näyttelykokoelmissa, on sitä toiminnan eliittiä, huippua. Sitä, johon katsotaan ylöspäin ja jota oletetaan kaikkien harrastajien ihailevan ja kannustavan. Se, joka saa eliittiharrastajan tokaisemaan ”filatelia voi hyvin”? Kyynisesti voisi todeta, että ehkä sama tokaisu saadaan, kun vielä 2 jäljellä olevaa filatelistia kokoontuu tutkimustansa esittelemään?

Filateelinen tutkimus (postihistoria, paikkakuntakeräily tms.) on vielä voimissaan, mutta näyttelyihin osallistuvia, lehtiartikkeleja kirjoittavia aktiiveja lienee noin sata Suomessa. Tässäkin joukossa ikäkeskiarvo on korkea. 

Filateelisesta tutkimuksesta voi toki saada uutta tietoa ja valistusta harrastukseen. Sekä kannustusta ja motivaatiota harrastuksen jatkamiseen. Ei siinä mitään, mutta oman taustani takia olen tottunut siihen, että tutkimustulokset esitellään vertaisarvioiduissa tiedelehdissä tai opinnäytetöissä. Jolloin olennaista on, että alan toiset, akateemisesti pätevöityneet ammattilaiset arvioivat käsikirjoituksen uutuusarvon. Tämän vertaisarvioinnin laatu voi filateliassa olla kyseenalaista, sillä käytännössä sen tekevät toiset harrastajat, jotka eivät ole pätevöityneitä ammattilaisia (esim. substanssiin perehtyneisyys, kielitaito, kirjallisuuden käyttö tms.). Erityisesti näyttely- ja kilpailutoiminnassa mielivaltaisuus, makuasiat ja mielipiteet voivat päästä määrittelemään oman julkaisun laatua. 

Näyttelytoiminta, kilpailu, julkaisut

Filateliaan on kehittynyt perinne, joka koostuu tietyistä arvostuksista ja toimintakulttuurista. Joita säännöiksi on koottu. Noudattamista arvioidaan säännöllisesti filatelian näyttelyissä ja kilpailussa. Jos yksittäinen harrastaja toimii näiden sääntöjen mukaan ja katsotaan menestyvän siinä, sitä väitetään kehitykseksi tai edistykseksi. Nämä ihanteet eivät kuitenkaan ole mitään faktoja tai luonnonlakeja. Ne minusta liian subjektiivisia ja spekulatiivisia, pelkkiä makuasioita ja mielipiteitä. Kuten F.I.P.:n Colin Fraser totesi, ne voivat tukahduttaa luovuuden ja innovaation.

Filatelistiliiton viestinnän mukaan postimerkkien keräilijällä on täysi vapaus valita: hän voi olla JOKO tarinankertoja TAI tutkija tai jopa MOLEMPIA. En tiedä mahtuuko keräily keräilyn ilosta, vailla mitään tavoitteita tähän kategoriaan. Tavoitetta "kehittyä". Ja vaikka kehittyä haluaisikin, kehitys on myös asia, johon järjestäytyneellä yhdistystoiminnalla on omat sääntönsä.

Mitä näyttely- ja kilpailusääntöihin tulee, jotkut katsovat olevansa oikeutettuja ohjailemaan toisten keräilyä. Toisten näkemystä siitä. Jopa kieltämään tapa esittää sitä, oman maun vastaisena. Näyttelyihin osallistuu joukko mielensäpahoittajia, joita tuomareiksi kutsutaan. Heitä jopa koulutetaan.

Tarinankerronnalla ja tutkimuksella pyritään vaalimaan ja ehkä tekemään houkuttelevaksi postimerkkien ja -lähetysten kulttuurihistoriallista arvoa. Suomen Postimerkkilehden 5/2022 pääkirjoituksessa todettiin, että postimerkkeily ja filatelia ovat kaksi eri asiaa. Filateliassa näyttely- ja kilpailutoiminta on vaikeaa. Mutta miksl keräilyn pitäisi olla vaikeaa? Kilpailussa ei tarvitse muuta kuin oppia tuomarien makumieltymykset ja mitä tavoiteltavaa siinä voisi olla? Viestinnän mukaan se tuntuisi olevan hyvin ylevää ja ihailtavaa. Näyttelyissä ja kilpailuissa menestyneitä esitellään lehdissä ja kokouksissa kuin urheilusankareita.

Filatelistiliitto julkaisee opaskirjallisuutta esimerkiksi paikallishistorian tai aihefilatelian keräilystä. Oppaat ehkä perustellaan suosituksina, ideoina tai vinkkeinä. Mutta itse asiassa ne eivät sitä ole, vaan ohjeistuksia näyttelykokoelman rakentamiseen. Joka mahdollisesti arvostellaan tuomareiden toimesta. Kuinka liberaalia keräilyä tämä on?

Filateliassa on siis keksitty ruveta kilpailemaan. Uskon, että näyttely- ja kilpailutoiminta on hierarkkisen filatelian yhdistystoiminnan kulmakivi, koska muut kulmakivet, filatelian merkitys harrastuksena on hiipunut. Toki aina sanotaan, että palvellaan muitakin kuin näyttely- ja kilpailufilatelisteja. Mutta filatelian parin sadan jäsenen eliitin, näyttely- ja kilpailutoiminnan harrastajien painoarvo on yhdistyksissä suuri. Se näkyy kaikessa viestinnässä.

Paikallisjärjestöistä osallistutaan kansallisiin näyttelyihin ja kilpailuihin ja niistä parhaat taas kansainvälisiin mittelöihin. Samaan liittyy myös tuomaritoiminta ja heidän kouluttamisensa. Eliitin piiri pyörii siten, että kansallinen filatelistiliitto vetoaa toimintansa tärkeyteen osana kansainvälistä filatelistien järjestöä (F.I.P.) ja FIP taas oikeuttaa toimintansa kansallisilla liitoilla ja yhdistyksillä. Tämä kustannetaan kaikkien jäsenmaksuista. Jos nyt joku kultamitali heltiää ulkomailla kilpailuista, niin ei siitä filatelistit torille juhlimaan lähde. Kilpailuissa menestyneitä esitellään alan pienilevikkisissä lehdissä ja tapahtumissa.

Edelleen, sofistikoidulla tutkimuksella, näyttelyillä ja kilpailuilla väitetään "kehitettävän" tai "edistettävän" harrastusta. Minusta siinä on itsekäs taka-ajatus: jos/kun arviointi perustuu makuasioihin ja mielipiteisiin, toisten keräilyä arvioijilla on mahdollista ohjata harrastusta niin, että oman keräilyn arvo säilyy. Tällä on merkitystä myös kohteiden ja kokoelmien taloudellisessa jälleenmyyntiarvossa: suositellaan sitä keräilyä, mikä nostaa oman keräilyn arvostusta ja rahallista arvoa?

Jos minulla on joku tavoite, se on kerätä kokoelma täyteen, joten mihin tarvitsisin jonkun tuomarin subjektiivista ja spekulatiivista arvostelua sen toteuttamisessa? Jotka näkemykset eivät ole luonnonlakeja eivätkä faktoja, eikä niistä sellaisia kannattaisi yrittää tehdä.

Yleisöä filatelistien näyttelyt eivät vedä – se on todettu monella muullakin suulla, kuin omien käytännön havaintojen perusteella, jostain vuodesta 2017. American Philatelic Societyn Colin Fraser puhui kolumnissaan (Flash-lehti syyskuu 2020) käsitteestä ”deserted frames” eli hylätyt kehykset. Hän ehdottaa virtuaalisen ja fyysisen näyttelytoiminnan yhdistämistä. Eli kokoelmat esiin myös internetissä. Netti on pullollaan vastaavanlaisia, tutkinnallis-historiallisia sisältöjä, jotka on saavutettavissa kännykästä parissa sekunnissa.

Olen keskustellut useamman postimerkkeilijän kanssa, jotka ovat tehneet näyttelykehyksen ensimmäisen ja samalla viimeisen kerran. Palaute (tai sen puute) uurastuksesta ei ollut kannustanut jatkamaan. Ei ole pelkästään minun mielipiteeni, että ko. kehykset voivat olla tylsiä, epäkiinnostavia. Voivat tuntua yhtä työnteolta kuin koulusta tutut ryhmätyöesitelmät.

Filatelistit ovat yrittäneet laajentaa näyttelyitä vapaaseen tai avoimeen luokkaan, joita yleisönkin on luvallista arvioida. Tällainen "luokkajaon" pyrkimys voi kääntyä itseään vastaan, sillä viittaamalla johonkin avoimen filatelian "alaluokkaan" alleviivataan ajatusta, että on näyttelyfilatelian eliitti omassa "luokassaan" ja sen alla avoimen filatelian rupusakki, jota ei huomioida kuin jollain kunniakirjalla uurastuksestaan. "Avoimmuus" voi olla siis olla jotain muuta. Yritys uudistua olosuhteiden pakosta, mutta koska perinteet, luokkajako ja keräilijöiden paneminen järjestykseen pysyy. En usko, että kokeilulla saadaan yleisöryntäyksiä aikaan, puhumattakaan jäsenrekrytoinnista.

Kaikki ihmiset kaipaavat arvostusta ja hyväksyntää. Sitten on ihmisiä, joille elämä on kilpailu. On osoitettava pärjäävänsä, menestyvänsä. Esimerkiksi jos on eläkkeelle jäänyt mies ja mahdollisuudet päteä ovat vähentyneet. Jos kilpailua perustellaan harrastuksessa kehittymisellä, niin kuten totesin, sitä ei saa määritellä itse, vaan tuomarit tiettyjen sääntöjen mukaan. Kun arvostelin mitalien jakamista, niin eräs tuomarointia harrastanut väitti, että "palkitaan suoritusta, ei henkilöä". No - tuotahan ei usko lapsikaan. Siis ettei menestynyt kilpailija tekisi asiaa myös itsetehostuksen ja pätemisen takia? Kyllähän filatelian lehdissäkin nostetaan valokuvin palkittuja kilpailijoita palkintojensa kanssa pönöttämässä, eikä mitään "suorituksia".

Mitä tarinankerrontaan tulee, niin miksi kokoelmasta pitäisi sommitella jonkinlainen satu- tai kuvakirja toisten (tuomarien) mieliksi? Eikö riitä, että kerää saadakseen kokoelman täyteen? Filatelialla kilpailun näen yhtä epämielekkääksi kuin joku kissanäyttely. Tärkeintä näyttää olevan oppia tietämään, mikä on tuomareiden maku ja mielipide. Sinänsä subjektiivinen ja spekulatiivinen. Jos menet taidemuseo Ateneumiin, ei siellä taideteoksia panna paremmuusjärjestykseen mitalien avulla.

Sitä paitsi, ei nykykeräilijöiden tarvitse askarrella kehyksien, pahvien ja teippien kanssa. He saavat kokoelmansa esille internetissä ja sosiaalisessa mediassa (Omat blogit, Facebook ja Instagram-sovellukset). Jotka ovat näytillä 24/7 ympäri vuoden. Ymmärrän, että digikammoiset iäkkäät harrastajat eivät tee näin, mutta siihen ei tarvitse tyytyä. Liitto tosin julkaisee näyttelykokoelmia pdf-kopioina nettisivuillaan, mutta en usko, että nekään mitään yleisömagneetteja ovat.

Sokerina pohjalla kuulin, että näyttelyyn osallistumisesta peritään "kehysmaksu". Siis ei riitä, että vaivojaan säästelemättä kerää ja sommittelee kokoelmansa näyttelykehykseen ja huolehtii sen paikalle kuljetuksesta, pystytyksestä ja pois viemisestä. Tämä työ, vaiva ja rahalliset kustannukset omasta pussista eivät riitä, vaan pitää maksaa vielä kehysmaksu järjestäjille. Kuulin myös, että jos haluaa vakuuttaa kokoelmansa, sekin menee omaan piikkiin. Jos koko keräily perustuu vapaaehtoisiin työpanoksiin vailla rahallista korvausta, niin mitä tuolla kehysmaksulla katetaan? Luulisi, että rahoissa rypevä Filatelistiliitto huolehtisi tällaisista maksuista? Tai yhdistys, jota harrastaja edustaa? Mitä vielä enemmän järjestelmä voisi keksiä nostamaan kynnystä osallistua näyttelyyn?

Kysymys jälleen kuuluu, että kuinka näyttelykehys-toiminta on houkuttelevaa uusien jäsenten houkuttelemiseksi? Minusta ei juurikaan.

Ohjailu

Olen päätynyt käsitykseen, että vaikka tutkimuksella, näyttelyillä ja kilpailuilla väitetään ”edistettävän” tai ”kehitettävän” siihen osallistuvien ja sitä kautta periaatteessa kaikkien postimerkkeilijöiden harrastamista, niin siinä on itsekäs taka-ajatus. On selvää tai ainakin hyvin mahdollista, että näyttelyiden ja kilpailujen arvioitsijoiden ja tuomarien näkemykset ovat liian spekulatiivisia ja subjektiivisia, makuasioita ja mielipiteitä. (Epäillystä mielivaltaisuudesta on keskusteltu myös alan lehdissä hiljattain).

Jos ja kun näin on, niin arvioitsijoilla ja tuomareilla on valta sanella, mikä postimerkkeilyssä ja filateliassa on kiinnostavaa, myös rahallisesti jälleenmyyntiarvossa. Täten heillä on mahdollisuus ohjailla kiinnostusta niihin kohteisiin, mikä heitä itseään kiinnostaa. Heillä on mahdollisuus ”kieltää” tai ainakin jättää suosittelemasta sellaista keräilyä, joka ei vastaa heidän makumieltymyksiään. Täten myös heidän oman keräilynsä taloudellinen arvo säilyy. Itse olen jo kärsinyt tästä manipuloinnista.

Viestintä

Katsoin joskus nuorempana kirjastossa jotain harmaata filateliakerhon paperilehteä. En ymmärtänyt siitä juuri mitään. Suurin osa artikkeleista menee nykyäänkin ns. yli hilseen. Se on sitä sofistikoitua filatelian tutkimusta, joka resonoi minussa vähän, jos ollenkaan. Jos joku henkilö pitää esitelmän, sitä saattaa voida seurata ainakin jonkin aikaa. Riippuu esittäjästä.

Filatelian viestinnällä tarkoitan alan jäsenlehtiä, tapahtumia (kokoukset, näyttelyt, kilpailut), esitelmiä, koulutusta, oppaita ja kirjallisuutta, ilmoituksia ja mainoksia, luetteloita.

Viestinnän tarkoituksena on varmasti olla väline keräilyyn liittyvän tiedon jakamiseen. Vapaaehtoiseen keräilyyn liittyvä tieto olisi hyvä olla ilmaiseksi ja helposti saatavilla. Näinhän se ei ole. Toki hidasta, toimituksellista julkaisemista voi perustella laadun varmistuksella. Kuitenkin, joka tapauksessa nykyisten toimintamuotojensa takia (paperiset jäsenlehdet, oppaat, luettelot, jäsenkokoukset), tietoa turhaan pantataan, mahdollisesti kiinnostuneelta aloittelijalta.  Lehtiä ja kirjoja ei saa kuin maksua vastaan, erikseen yhdistyksen kautta tilaamalla. Joka edellyttää yhdistyksen jäsenyyttä, jotta saa edes tietoa tällaisisista materiaaleista. Vedotaan toki siihen, että tiedon kokoaminen ja julkaiseminen maksaa - mutta eihän maksu mene tiedon tuottajalle, vaan yhdistykselle. Kirjailija tekee työpanoksensa yleensä vapaaehtoisesti, ilmaiseksi. Sama asia on yhdistysten tavallisen toimintamuodon, kerhomaisten kokouksien kanssa. Niihin pitää erikseen saapua säännöllisesti, ja tämä voi olla ylivoimaista monesta eri käytännön syystä, mitkä olen maininnut aiemmin.

Alan viestintä ei siis tavoita muita, kuin niitä, jotka ovat yhdistysten jäseniä. Paperiset julkaisut eivät lehtimyyjiä tai kirjakauppoja kiinnosta, hiipuneen kysynnän takia. Yhdistys on siis omassa kuplassaan ja täten selvästi biasoitunutta monessa kohtaa. Yksi perustava tekijä on varmasti suurten ikäluokkien hiipumisen vaikutus koko harrastukselle.

Filatelia harrastuksena ei näytä enää kiinnostavan valtamediaa. Toki satunnaisesti on juttuja yksittäisistä tapahtumista ja keräilijöistä, mutta esimerkiksi vuosien 2021 - 2024 keräilyalan erikoislehdissä (Ilta-Sanomat, Iltalehti, Kodin kuvalehti) ei ole ollut filateliasta sanaakaan. Numismatiikasta on ollut Monetan mainos. Kevään 2022 keräilymessuilla Pirkkahallissa ei filateliaa ollut käytännössä ollenkaan. Filatelian yhdistykset esiintyvät vuosittain Helsingin Kirjamessuilla, mutta on varsin selvää, että näyttely- ja messutapahtumat eivät onnistu päätavoitteessaan: rekrytoimaan uusia jäseniä. Vaikka kiinnostuneita vierailijoita olisikin. Rivien välistä epäonnistuminen myönnetäänkin.

Olemassaolevaa jäsenistöä pitää toki tyynnytellä ja pitää motivoituneena. Varmaan tästä syystä viestinnässä kaikenlaisen vähänkin myönteiseltä näyttävän muutoksen, vaikkakin selvästi spekulatiivisen tai tilapäisen, merkitystä korostetaan. Paisuttelustakin on näyttöjä, Jos ei suoranaisesta valehtelusta ole kyse - tarkoitus pyhittää keinot? Olen keskustellut Filatelisti-lehden eronneen/erotetun päätoimittajan Lauri Poroputaan kanssa. Hänellä voi olla omia tulkintojaan, mutta sanoisin ettei savua ilman tulta.

Paisuttelusta, kulissien ylläpitämisestä esimerkkinä voidaan pitää Filatelistiliiton hallinnon esittelemiä "sankarillisia" ponnisteluja jäsenmäärän nostamiseksi. Jäsenmäärän lasku on saatu pysähtymään muutamaksi vuodeksi ja syyksi voi riittää tutustumistarjous, jossa uusi jäsen maksaa 50 % jäsenmaksusta 2 vuotta. Ja se saa tietyt paikallisyhdistyksen jäsenet mukaan. Mitään kasvua tuskin on luvassa, vaikka tehtäisiin mitä. Esimerkiksi rekrytointiyritykset tapahtumissa, Helsingin Kirjamessuilla eivät näytä auttavan filatelian yhdistyksiä. Nuorisofilatelian kaavailtu järjestötoiminnan elvyttäminen jäänee pelkäksi kulissiksi myös, sillä kysyntä tuskin tulee nuorilta keräilijöiltä itseltään, heidän vapaasta tahdostaan. Tai sitten kohderyhmäksi otetaan se kourallinen filatelistien lapsia ja lapsenlapsia, jotka on maaniteltu näyttelytoiminnan pariin. Kulisseilla pyrittäneen vain vakuuttamaan niitä jäseniä, jotka haluavat uskoa ja toivoa, että menneen ajan rutiini on edelleen elinvoimainen. Nuoret keräilijät pärjännevät sosiaalisessa mediassa, Facebookissa ilman yhdistyksiä ja nuorisofilateliaa.

Filatelistiliiton sivuilla yritetään pitää yllä kulissia, että harrastustoiminta on vilkasta ympäri maan, kerhojen suuren lukumäärän avulla. Osa noista tiedoista on selvästi vanhentuneita, samoin noin puolessa kerhojen tiedoissa ilmoitetaan vain yhteyshenkilön nimi ja puhelinnumero tai sähköpostiosoite. Ei mitään tietoa tulevista tapahtumista. Ei yhdistyksen nettisivua tai Facebook-palstaa. Eli jos toimintaa vielä on, niitä ei nähtäne tarpeelliseksi ilmoittaa, koska ne eivät kuitenkaan kiinnosta kuin sitä kourallista iäkkäitä paikallisia jäseniä. Tiettyjen merkkien perusteella voi joidenkin kohdalla päätellä, että toiminta käytännössä kuollut. Esimerkiksi, kuulemma yhteydenottoihin ei vastata.

Samoin jäsenmäärin vaikuttaa, että aktiiviset saattavat olla jäseniä 4 - 6 yhdistyksessä. Omaa kuplan paisuttelua tämäkin. Samoin voi olla, että jäsenrekisterissä pidetään myös edesmenneitä, siis kun nämä luonnollisesti eivät ilmoittaneet asiasta yhdistykselle.

Vaikka periaatteessa postimerkkeily on vapaata ja kukin itse päättää mitä ja miten kerää ja miten keräilyynsä suhtautuu, niin filatelian viestintä ei ole yhtä liberaalia. On nähtävissä, että ollaan hyvin varovaisia siitä, miten tullaan julkisuuteen. Sisältöjä valvotaan monen eri sordiinon kautta. Kaikki ovat alisteisia filatelistien liitolle, joka taas on nöyrä kansainväliselle liitolle.

Minusta on selvää, että viestinnän lähtökohta on sofistikoitu tutkinnallinen keräily, joka taas toteutuu näyttely- ja kilpailufilateliassa. Vaikka sitä ei julkisesti myönnetä, viestinnällä ja viestijöillä on selkeä agenda saada kaikki kiinnostumaan tällaisesta filateliasta, samoin kuin saada rekrytoitua harrastajia mukaan näyttely- ja kilpailufilateliaan. Joka, kuten on todettua, on filateliayhdistysten jäsenistössä pieni elitistinen osajoukko. Ikäänkuin liberaalimpaa keräilyä ei olisi olemassakaan. Tai viestinnässä sitä on mukana sen verran kiintiöksi, että voidaan tarvittessa vedota liberaaliuuteen.

Tässä tavoitteessa viestintä ei onnistu siinä mielessä, että sillä saataisiin rekrytoitua uusia jäseniä yhdistyksiin tai edes harrastajiksi. Jäsenmäärät jatkavat laskuaan, näyttelyt eivät kiinnosta yleisöä. Mutta kun kyse on viestijöiden vaalimasta Pyhästä Perinteestä, sillä viestinnällä mentäneen niin kauan, että viimeinen tästä joukosta sammuttaa valot. Viestijöillä täytyy olla lehmä ojassa, saada kaikki tulevatkin keräilijät harrastamaan samoin kuin itse, jolloin arvostus omaan keräilyyn ja samalla omien kokoelmien rahallinen arvo säilyy. Tietäen, että arvojen laskun riski on koko ajan.

Digitalisointia kuten nettisivut, sosiaalinen media, videot, on perusteltu myös toivomuksella saada jopa 50000 uutta jäsentä. Digi ei ole kuitenkaan mikään hopealuoti, sillä digimarkkinoilla isoilla kaupallisilla ja digiosaamisen resursseilla toimivat dominoivat. Pienen, menneen ajan suosikkiharrastuksen harrastajakunnan jääden näkyvyydessä jalkoihin. Sitä paitsi, jos filatelian viestinnälle olisi jotain valtavaa, piilevää kysyntää, kyllä paperiset filateeliset lehdetkin olisi viety käsistä.

Digitaalisuus, olemassaolevat yhdistysten nettisivut ja Facebook-sivut eivät myöskään tavoita esimerkiksi nuoria. Ainoastaan sellaiset Facebook-palstat, jotka ovat yksityisten harrastajien ylläpitämiä. Minusta sen takia, että yhdistysten sisältö pitää olla niin kontrolloitua, kulkea tietyn sordiinon läpi. Että se jää kuolleeksi kirjaimeksi, tai ainakin melkein.

Koronapandemian aiheuttama sosiaalisen eristäytymisen tarve pakotti filateliayhdistyksetkin toteuttamaan tapaamisia etäyhteyksillä, esimerkiksi Microsoft Teams-sovelluksilla. Lähestyttäessä vuotta 2030, samalla kun pieniä yhdistyksiä sammuu pois, jäljelle jäävät harrastajat koko maassa tapaavat ja vaihtavat tietoa sekä käyvät huutokauppaa digitaalisten yhteyksien kautta.

Sosiaaliseen mediaan tulo ei ole mikään hopealuoti, sillä sivu ei voi olla pelkkä ilmoitustaulu. Somen idea on se, että yleisö kommentoi ja jakaa sen kautta omia sisältöjään. Koska yhdistyksissä on korkea kynnys julkaisemiseen ja sordiino päällä, niiden somesivut ovat eivät herätä intohimoja. Filatelian kommunikointi tapahtuu muilla somealustoilla, kuin yhdistysten omilla – ja tässäkin yhdistykset häviävät kilpailun.

(Ja jos joku filatelisti lukee tätä blogia, niin kannattaisi käydä Filatelistiliiton kerholistasta päivittämässä Ilomantsin kerhon yhteyshenkilöksi ilmoitetun nimi ja puhelinnumero. Ko. henkilö kuoli syksyllä 2022, kuten tiesi Filatelisti-lehti kertoa syksyllä 2023).

Bisnes

Postimerkkiliikkeitä on jäljellä yhden käden sormilla laskettava määrä. Eräs kauppias puhui "rakennemuutoksesta". Tosiaan joskus viime vuosituhannella liikkeitä oli useampia joka kaupungissa. Keräilijöiden määrä on romahtanut noista ajoista. Osto ja myynti on mennyt internettiin ja myös sosiaaliseen mediaan. Ammattimyyjät paljolti myyvät myös netin kautta. Suomalaiset harrastajat ostavat ja myyvät materiaalin keskenään tai seurojen omista huutokaupoista.

Internet- ja Facebook-myyntipalstat ovat tehneet materiaalin saatavuuden helpoksi - kauppiaat eivät toimi enää portinvartijoina. Täten he eivät pysty myöskään kontrolloimaan kohteiden hintatasoa - ja hinnat laskevat. Esimerkiksi eräs entisajan autokauppias tapasi kirota internetin tuloa, koska se romutti häneltä kannattavan autokaupan. Harrastajien kesken nykyään myös viljellään käsitystä, ettei postimerkkiliikkeistä kannata enää postimerkkejä ostaa - käytännössä ne pärjäävät nykyään huutokaupalla ja tarvikemyynnillä.

Jos on tottunut tietynlaiseen asiakaspalveluun, niin keräilybisneksessä palvelu on tyyliä ota tai jätä. Liian usein törmää tiettyyn ylimielisyyteen. Silti omaa toimintaa ja palveluja ylistetään kuin taivaan lahjana, joita ilman keräilijä ei pärjää. Tuskin yhdelläkään kauppiaalla on kaupallista koulutusta.

Ammattikauppiaat pärjäävät huutokaupalla ja tarvikemyynnillä. Huutokaupoissa on tiettyjä "huippukohteita" ja sitten yhä enenevä määrä ns. löytölaatikoita ja realisointieriä, kun edesmenneiden jäämistöistä perikunnat hankkiutuvat eroon. Postimerkit ostetaan harrastajien vertaiskaupasta (Systeemi.com, Facebook-kirpputorit, huuto.net) ja erinä huutokaupoista (Philabid, Hellman). Vertaiskauppa on suuri mahdollisuus, mutta toki myös haaste ammatikseen myyville.

Postimerkkien myynti ei ole miljoonabisnes ja muutamat keskeiset toimijat vielä jakavat markkinat. Jonkinlaisia kartellin piirteitä omaten. Saa nähdä, ketä on vielä jäljellä kun nykyiset seniorit lopettavat. Näen filatelian bisneksessä 2 tahoa, eli ns. nappikauppiaat (halpoja eriä euroista sataseen) sekä eliittikauppiaat, kuten Hellmanin huutokauppatalon, josta kai yritetään tehdä jonkinlaista monopolia. Postimerkkien hinnat ovat polarisoituneet ja kehitys jatkunee. Huippuharvinaisuuksista maksettaneen huippuhintoja huutokaupoissa, mutta tavalliset ns. massa, arvo on romahtanut. Perusaihe- ja maakokoelmia kansioineen kaupitellaan satasen molemmin puolin. Edesmenneiden keräilijöiden koko jäämistöjä myydään realisointierinä ja löytölaatikkoina muutamalla kympillä. Kuulemma järjestöjen huutokauppoihin ei enää oteta filatelian ns. ruuhkavuosien (70 - 90-luku) kokoelmia ja ensipäivänkuoria. Harrastajia oli vain tuolloin kertaluokkia enemmän, samoin jäljellä olevilta tuo materiaali löytyy jo. Tämän päivän kysyntä ei vastaa tarjontaa. Ensipäivän kuorien lisäksi markka-ajan loppupuolen materiaali (60 - 90-luku), kuten perusleimatut ja postituoreet merkit, maksimikortit ja erikoisleimakuoret ovat lähes arvottomia.

Väitetään olevan jonkinlainen "filatelian nousukausi". Siinä osasyynä saattoi olla koronapandemia, joka säästi rahaa muusta kuluttamisesta. Etenkin riskiryhmällä, johon moni filatelisti kuuluu, joten miksei se raha näkyisi postimerkeissä. Eli onko koronakupla vai pysyvä nousu? Toki joistain huippukohteista huudetaan isoja hintoja, mutta tavallisen merkkimateriaalin arvo laskee. Halpojen löytölaatikoiden ja realisointierien määrä kasvaa, kun vanhoja harrastajia jää pois.

Yksi käytännön asia on, että kun joku postimerkkeihin perehtymätön kyselee kokoelmansa arvoa, niin hän 99 % tapauksista kuulee, ettei arvoa ole muutamaa euroa enempää. Media on opettanut, että kaikki vanhat tavarat voivat olla "aarteita", joilla voi tienata pienen omaisuuden. Mitä media ei kerro, niin todennäköisyys aarteen löytymiselle on hyvin pieni. Joka tapauksessa, pettymys kohteen arvottomuudesta ei kovin usein kannusta jatkamaan harrastusta.

Toki konkarifilatelistit ovat havainneet materiaalin arvon aleneman, joten ehkä hakeutuvat keräämään ja sijoittamaan siihen, minkä voi kuvitella säilyttävän arvonsa ja jopa nousevan. Ja kupla on valmis, kun jotain arvonnousua ehkä syntyy. Mutta kuinka kauan, kun keräilijöiden määrä jatkaa laskuaan?

3.                       TULEVAISUUS (v. 2030 -)

Lyhyesti sanottuna, suurin osa filatelian yhdistyksistä kuolee pois v. 2030 mennessä. Moni vielä listoilla olevista kituu tai on käytännössä kuollut jo nyt, entisen päätoimittajan Lauri Poroputaan kokemusten perusteella. Pelko toiminnan kuihtumisesta kuuluu monen harrastajan puheenvuorossa, vaikka virallisessa viestinnässä pannaankin pää pensaaseen. 

Seikat, jotka ennustavat tulevaisuutta 

Sanotaan, että optimisti pitäisi olla. Että toivossa on hyvä elää. Niiden tarinoita ei kuulla, jotka ehtivät menehtyä, toiveen kohteena olevan asian ikinä toteutumatta. Olen ajatellut olla realisti. Tulevaisuutta kohden en näe muuta kuin ehkä hidasta mutta vääjäämätöntä laskua. Postimerkeissä ja kirjeissä, yhdistyksissä ja niiden sosiaalisissa kontakteissa, näyttelyissä, kilpailuissa, tarinankerronnassa, filatelian bisneksessä. On ehkä ymmärrettävää, että tällaisesta tulevaisuudesta ei jäsenlehdissä juuri puhuta. Mutta sen mielikuvan antaminen, että kaikki on hyvin aina jatkossakin, ei auta.

Viestinnässä kaikenlaisen vähänkin myönteiseltä näyttävän muutoksen, vaikkakin ilmeisen tilapäisen, merkitystä korostetaan ja paisutellaan. Viestintä voi toki yrittää vielä pitkään pitää yllä "särkyviä kulisseja" (Lauri Poroputaan, entisen Filatelistin päätoimittajan ilmaisu).

Jonkinlaisena väliyhteenvetona, filatelian tilasta olen edellä todennut seuraavaa:

- filatelistien määrä vähenee, ikääntymisen myötä. Tämä todetaan käytännössä kaikkien yhdistysten viestinnässä, toistuvasti, huolenaiheena. Yhdistykset näkevät asian jäsenrekistereistään. Jos jotain nuoria aloittajia tulee, ei niin paljoa kuin vanhoja lopettaa. Suurin osa yhdistyksistä kuolee v. 2030 mennessä.

- itsekseen keräileviä, nuoriakin keräilijöitä on, mutta he ovat Facebook-ryhmissä, eivät liity yhdistyksiin. Johtuen yhdistyksien kokouskäytännöistä, joissa istutaan hiljaa kuin koulun oppitunnilla. Sekä muista käytännön esteistä ja vapaa-ajan houkutuksista. 

- paperiset jäsenlehdet, oppaat, esitelmät eivät tavoita yhdistysten ulkopuolisia. Yhteiskunnallista merkitystä tällä viestinnällä ei enää ole. Siis jos se on jonkinlainen "äänenkannattaja". Väitän, että paperinen julkaiseminen on tehokas tapa piilottaa ts. pantata filatelian tietoa. Koska uudet postimerkkeilijät ovat yhdistysten ulkopuolella.

- filatelian kohteiden arvostus ja täten arvo laskee. Vaikka ehkä hitaasti, mutta vääjäämättä. Tiettyä polarisaatiota tapahtuu, eli ns. huippukohteet säilyttävät arvonsa ja nousevatkin. Näiden määrä ja arvostus tosin pienenee.

- filateliasta elantonsa saavien kauppiaiden määrä laskee, kunnes ehkä loppuu tai kauppiaat myyvät jotain muuta. Keräilymessuilla ja valtamedian keräilylehdissä filatelia ei nykyäänkään näy ollenkaan.

Sekä filatelistit että kauppiaat aavistavat tiedostavat nämä asiat. Ilmaisevat huolensa. Mutta kuitenkin aivan kuin lakaisevat asian maton alle, ja puhuvat jotain muuta. Eräs kauppias puhui "rakennemuutoksesta". Se ei ole suinkaan ohi, vaan hitaasti jatkuu koko ajan. Oman bisneksen takia voidaan valehdella "filatelian ennennäkemättömästä aallonharjasta". Tämä ilmiö voi olla tilapäinen, pelkkä koronapandemian riskiryhmän muodostama kupla. Siis kun ikääntyneiltä keräilijöiltä säästyi rahat koronaeristäytymisen (v. 2020-2021) aikana, niin niitä riitti laitettavaksi filateliaan, tarkoin valittuihin kohteisiin. Samoin sama kupla on huomannut tavallisten kohteiden arvon romahduksen, jolloin saattavat panostaa kalliimpiin, kuvitellen edes niiden pitävän arvonsa.

Toki, kun keräilyharrastus ja sen arvostukset ylipäänsä ovat niin mielikuviin perustuvia, faktojen vastaisia mielikuvia kannattaa yrittää pitää yllä. Tai ne faktat voidaan valita sopivasti: Filatelistien omassa lehdessä voi lukea, että ”filatelia voi hyvin” – siis pelkästään, kun uusi kansallinen näyttely saatiin pidettyä. Ikävä kyllä, noita lehtiä eivät lue kuin ne, jotka haluavat uskoa samaan hokemaan. Ja se joukko hiljalleen supistuu. Omin silmin voi nähdä, että näyttelysermien välit ovat yleisöstä autioita. Filatelistit pitävät yllä toivoa, saattavat väittääkin julkisesti, että filatelian arvostus säilyy ja jopa nousee. Ainakin joiltain osin. Siihen ei ole minusta mitään takeita. Toisenlaisesta kehityksestä voin lyödä faktoja pöytään koska tahansa.

Toki tilapäistä nousua voi tullakin. Mutta minusta on mahdollista, että se on kuplaa. Filatelian iso ongelma on, että paperisen kirje- ja korttipostin merkitys häviää. Postin toimitusjohtaja totesi sen tapahtuvan vuosikymmenen loppuun mennessä. Miten sitten joku voisi enää huomata kerätä postimerkkejä?

Filatelia nousee tietyissä kehittyvissä maissa kuten Kiina ja Intia, Etelä-Amerikka, kasvavan keskiluokan takia. Toisaalta hitaamman digitalisoitumisen asteen takia paperinen kirjeposti säilynee, koska on vielä muutama miljardi köyhää, jotka eivät osaa käyttää saatikka pysty hankkimaan tietoverkkoja, älypuhelimia jne. Kaikissa länsimaissa filatelian harrastus vähenee. Postilähetykset kulkevat viivakoodeilla, paperiset kirjeet ja kortit häviävät. Sama seikka tulee viiveellä kaikkialle maailmaan.

Suomessa keräilyharrastus sinänsä voi hyvin. Mutta esimerkiksi Keräilymessuilla ja keräilyn kaupallisissa julkaisuissa ei puhuta filateliasta mitään. Miksi? Filateliaharrastuksen ongelma on, että se on luonteeltaan liian paljon vaivaa, huolellista keskittymistä vaativaa. Samalla kun postimerkit katoavat, katoaa kiinnostus tällaiseen ns. pikkutarkkaan nysväämiseen.

Väitän, että kun filatelian yhdistykset korostavat käytännössä kaikessa viestinnässään sofistikoitua tutkinnallista, näyttely- ja kilpailufilateliaa, ne tekevät parhaansa ajaessaan harrastusta marginaaliin. Tämä kaikki on minusta nähtävissä. Asianosaiset eivät ole halukkaita muuttamaan toimintaansa mitenkään. He ehkä kuvittelevat "edistävänsä" harrastusta. Mutta edistävät vain omaa marginalisoitumistaan.

Sosiaalisen median vaikuttaja "The Digital Philatelist" kirjoitti vastineeseensa v. 2021 (linkki): "In the next 10 years, most stamp clubs will no longer exist and will probably be absorbed by larger philatelic organisations. Organisations will adopt a different type of member with completely different collecting styles and interests. Old exhibiting rules will be discarded and abandoned."

Tästä olen aika samaa mieltä. Nyt meneillään oleva filatelian yhdistysten hiipuminen Suomessakin jatkuu niin, että 2030-luvulla ei ole jäljellä kuin isoimpien kaupunkien yhdistykset. Pienten yhdistysten vielä elossa ja terveenä olevat jäsenet siirtyvät isompiin. Vuorovaikutus ja toiminta on suuressa määrin siirtynyt verkkoon. Fyysisen filatelianäyttelyn ja sen sääntöjen merkitys häviää, kun sofistikoitua tutkinnallista filateliaa ei tarvitse enää korostaa.

Käsitykseni nykytilanteesta vahvistuu filatelistien itsensä toteamuksista: Linn's Stamp News-lehdessä toukokuussa 2021 (linkki) raportoidaan tapahtumassa jossa käsiteltiin filatelian tulevaisuutta. Siellä todettin, että netin vertaiskauppapaikkojen kuten Ebay perusteella postimerkit kyllä edelleen kiinnostavat. Kuitenkin on viime kädessä kyse filatelianäyttelyiden ja ammattimaisten postimerkkimyyjien kohtalosta. Eli minusta koko järjestäytyneen filatelian, koska niiden toiminnan kulmakivi näyttelyt ja kilpailut ovat. Ko. tapahtumassa ehdotetaan digitalisaatiota tms. pelastajaksi. Minusta järjestäytynyt filatelia on hiljalleen syvenevässä umpikujassa, koska se on fiksautunut perinteisiinsä. Jotka eivät olisi perinteitä, jos niitä voisi onnistuneesti uudistaa. Jonka puolustajat hiljenevät vanhuuttaan, luonnollisen poistuman takia. Eli postimerkkien keräily ei välttämättä lopu, mutta rekisteröidyn yhdistuksen formaatti katoaa, tai ainakin menettää yhteiskunnallisen merkityksensä 10 - 15 vuodessa, ainakin länsimaissa, niinkuin sitä ei olisi ikinä ollutkaan. Ehkä jotkut kulttuurihistorian tutkijat tekevät siitä yhteenvetoa jälkikäteen.

Filatelian kilpailijat

Edellä esitetyt filateliaharrastuksen kilpailijat tuskin antavat uutta tilaa postimerkkeilylle. Pelkästään keräilyssä muoti lienee pysyy muissa asioissa. Voi jäädä ns. huippukerääjien kova ydin, jolloin lukumäärä on muutama sata. Sen lisäksi ulkomaalaiset Suomea ja Ahvenanmaata keräävät. Sitten muutamia satoja tai tuhat itsekseen keräilijää, vaikkapa vaarilta jääneen kokoelman avulla. 

Postimerkit ja kirjeet

Uusien postimerkkien julkaisu loppuu jollain aikataululla. Oma veikkaus on vuosi 2025. Vaikka paperikirjeiden kuljettaminen jatkuisikin, kuljetustaksan maksaminen voi olla jollain muulla, kuten maksullisella tekstiviestillä ja viivakoodeilla, joka on tarpeeksi helppo ja varma kaikille kansalaisille.

Järjestöt

Filatelistien yhdistykset jaksavat uskotella, että erilaisilla rekrytointitempauksilla ja vaikkapa internetpalstojen ja sosiaalisen median aineistoilla (YouTube-videot) saadaan jäsenmäärän lasku pysäytettyä tai vaikka satumaiseen uuteen nousuun.
 

Näitä rekryrointeja on ollut vuosikymmeniä ja joku uusi tulokas aina tarttuu koukkuun. Mutta kuinka moni näistä uusista jatkaa jäsenenä useamman vuoden? Peräti niin, että siirtyisi yhdistyksen vastuutehtäviin? Siltä on näyttänyt, ettei kukaan. Vanhat konkarit hallitsevat.

 

Kannattaako nuoriin ja koululaisiin satsata? Saattaahan näistä muutama käydä kokouksissa useamman vuodenkin. Mutta kun aikuistuminen, opiskelu, työ, perheen perustaminen tulee eteen niin postimerkit unohtuvat. Ja kun he ehkä myöhäisessä keski-iässä voisivat taas panostaa filateliaan, ei yhdistyksiä enää ole.

 

Filatelian vanha kaarti, nykyiset yli 70-vuotiaat, lakkaa vaikuttamasta harrastukseen 2030-luvulle tultaessa, vaikka muutama tervaskanto vielä mukana olisikin. Nuorempia vanhoihin perinteisiin vannovia toki silloin on, mutta en tiedä kuinka kauan he jaksavat, kun perinteet eivät heidän lisäkseen toisia keräilijöitä kiinnosta. Tilanne on tämä jo nyt, mutta vanha kaarti pitää vielä jäsenmaksuillaan kulisseja pystyssä.

2030-luvulla postimerkkeily on lähinnä aihe- ja maakokoelmia tai koko maailmaa, vailla yhdistysten vapaaehtoistyötä ja seremonioita. Nuoremmat postimerkkelijät toiminevat digitaalisissa ympäristöissä lähes täysin, jolloin järjestöjen tarve portinvartijan roolissa ei ole olennainen muille kuin niille, jotka haluavat mennä perinteisten keräilysääntöjen mukaan. Kerätään satunnaisemmin, omien fiilisten mukaan. Kontaktointi on digiympäristön ja sosiaalisen median kautta, vaikka toki kasvotustenkin tavataan.

Järjestöistä pienet alueseurat ja kerhot ovat kuolleet pois, kun nykyisistä iältään 70+ harrastajista noin kolmasosa on enää aktiivisia, lähinnä jäsenmaksun osalta, sanotaan vuonna 2030. (Kerhoja lopettaa tällä hetkellä (2022) joka vuosi, vaikka useita jo lakkautettuja (Janakkala, Imatra) näyttää edelleen kummittelevan Filatelistiliiton sivuilla). Maaseutupaikkakunnilla voi olla keräilijöitä, mutta niitä aktiiveja, joilla on halua toimia yhdistyslain mukaisina toimihenkilöinä, ei enää löydy. Keräilijöistä vielä terveenä ja elossa oleva osa on isompien järjestöjen jäseniä. Nuorempia uusia on saatu rekrytoitua järjestöihin muutama sata, isoissa kaupungeissa. Vuoden 2030 jälkeen voi sinnitellä muutama isoimmista seuroista (Tampere, Turku, Helsinki, Jyväskylä, Kuopio, Oulu, Joensuu...), yhteensä kaikissa jäseniä 500 - 800 koko maassa. Tämän lisäksi edellä mainitut pari tuhatta itsekseen keräilijää. Vuorovaikutus tapahtuu paljolti digitaalisesti, etäisyyksistä johtuen.  

Tällä hetkellä näyttää, että järjestötoiminnan hiipumiselle ei voida mitään, vaikka jotain aktivointia yritetäänkin. Filatelian viestintä yrittää pitää mielikuvaa, että toiminta on vahvaa ja päinvastoin voi hyvin ja kehittyy. Josta tulee minulle kulissin pystyssäpidon maku. Jos uusia jäseniä löytyykin, on kuitenkin ennenaikaista todeta ponnistelujen tuoneen pysyviä muutoksia parempaan. Jokainen näkee filatelian tapahtumissa, mikä harrastajakunnan ikärakenne on ja kuinka se käpertyy itseensä. Jos ja kun pyhän perinteen jatkajat väsyvät, perinne katoaa kuin sitä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Filatelian kirjallinen aineisto jää kirjastojen arkistoihin ja kohteet museoihin. Ehkä pari kulttuurin tutkijaa sen ikuistaa opinnäytetyöhönsä.

Harrastajakunta, joka on 2030-luvulla kuollut tai heitä on jäljellä kourallinen, sisältää:

- tutkijat, kuten postihistoria, tietyn paikkakunnan keräilijät, postitaksat ja lähetykset.

- kaikenlaiset erikoisuudet kuten variantit (väri-, paperi-, vesileima-, hammaste-, juova- tms. erot) sekä päikköparit, kuvakevirheet, siirtymät, laskokset. Kohteet toki faktisesti harvinaisia mutta eivät enää erikoisesti tavoittelemisen arvoisia, kun kanssakeräilijät loppuvat.

- erikoisleimakuoret, postikortit ja ehiöt. Pelkästään materiaalin edellyttämän suuren tilantarpeen takia niitä ei säilytetä. Jotkut todella vanhat harvinaisuudet voivat vielä olla kiinnostavia. Esimerkiksi vanhimmat 20 - 50-luvun ensipäiväkuoret.

- perinteinen tarinankerronta kokoelmalla eli näyttely- ja kilpailufilatelia. Kiinnostunutta yleisöä ei enää ole (jos sitä on enää nykyhetkelläkään muita kuin toiset näyttelyfilatelistit). Kunkin lajin keräilijöitä voi toki olla muutamia kymmeniä, lähinnä eläkeikäisiä. Muut ovat poisnukkuneet. Fyysisiä näyttelyjä ei enää järjestetä tai ne ovat vain digitaalisessa muodossa.  Samaan syssyyn kuolee tuomarien "ammattikunta" - jotkut tuomarit ja näyttelyfilatelistit pitävät virettä yllä vierailemassa ulkomaisissa näyttelyissä.

Vain yksittäiset superharvinaisuudet kuten Zeppelin 1830 virhepainama ja Aunus 10 mk kaltaiset pitänevät arvonsa. Aina löytynee trofeenmetsästäjiä. Mutta tämäkään ei ole täysin varmaa.

Toki tällä hetkellä, pakon sanelemana filateliasta kertovia lehtijuttuja yritetään digitalisoida. Puhutaan "50000" uudesta harrastajasta. Mutta eivät nykyiset "laatufilatelian" sisällöt juuri uusia harrastajia houkuttele sen enempää kuin tähänkään asti. 

Etenkin tästä kärsii Filatelistiliitto, jonka merkitys kokoavana voimana häviää. Sen uskon lopettavan toimintansa viimeistään joskus 2030-luvulla. Eli tällä hetkellä  eletään sen viimeistä noin 10 toimintavuotta.

Sosiaalisista kontakteista

Kuten filatelian nykyhetken kohdalla totesin, vaikka yhdistykset mielellään mainostavat sosiaalisten kontaktien tarjontaansa syynä liittyä mukaan, tämä ei saa enää nuoria ja naisia liittymään mukaan. Jo nyt jäsenten ikäkeskiarvo nousee koko ajan ja sisäänpäinlämpiävyys kasvaa. Tulevaisuudessa, kun filatelian ns. vanha kaarti on luonnollisista syistä lakannut vaikuttamasta, yhdistykset, sikäli kun niitä vielä on, hoitavat toimintaansa pitkälti digitaalisesti internetin, sosiaalisen median sekä videoitujen verkkotapaamisten avulla. Kasvotusten tapaamisia on, mutta jo nykyään nähdään, että tapahtumat, näyttelyt ja kokoukset ovat hiipuneet pieneen osaan nykyisestä. 

Tutkimus, näyttelyt, kilpailut, julkaisut

50 - 100 vannoutunutta filatelian ystävää yrittää pitää fyysisiin telineisiin kasattavaa näyttely- ja kilpailutoimintaa hengissä. Samoin kansainvälisiä kontakteja ja tutkimusta. Kommunikointi tapahtuu digitaalisesti, samoin näyttelyille yritetään saada näkyvyyttä sitä kautta. Kun postimerkkien käyttö ja julkaisu on loppunut, ne eivät enää kosketa suuren yleisön elämää jolloin mielenkiinto näyttelyihin tutustumiseen on pelkästään niillä, jotka nuoruudestaan muistavat postimerkit. Kun kilpailu viimein loppuu, loppuu tuomarien "ammattikuntakin".

Jos näyttelykokoelmien tekstit voidaan laatia tekoälyllä (esim. ChatGPT) niin hyvin, ettei sitä enää tuomarikaan erota harrastajan omasta tuotoksesta, tarinankerronnan idea voi kadota nopeastikin ja täten pohja näyttelytoiminnalta. Esimerkkikokeiluja on jo olemassa, tosin tuotokset ei vielä kovin hyviä. Mutta tekoälyn kehityksellä ei ole periaatteessa mitään rajaa.

Sääntökeskeisyys

Postimerkkikokoelmia vielä säilytetään ja ehkä kerätäänkin, mutta tavat eivät enää noudattele perinteiden ja nykyisten oppaiden muotoja. Paitsi sillä muutaman sadan vannoutuneella filatelistin joukolla. Jotka ehkä edelleen haaveilevat filatelian uudesta noususta kuin jehovat taivaasta maan päälle.

Filatelian viestintä

Filatelian viestinnällä tarkoitan alan lehtiä, tapahtumia (kokoukset, näyttelyt, kilpailut), esitelmiä, koulutusta, oppaita ja kirjallisuutta, ilmoituksia ja mainoksia, luetteloita. 

Paperisesta viestinnästä on luovuttu ja paperista kirjallista materiaalia pitää hallussa vain filateelisesta kirjallisuudesta kiinnostuneet. Viestintä tapahtuu nettisivuilla, sosiaalisessa mediassa, videoina sekä digitaalisina palavereina, esimerkiksi Microsoft Teams'in kaltaisella sovelluksella. Todennäköisesti videopalaverit korvaavat fyysiset tapaamiset melko lailla. Tämä yhdistää jäljelle jäänyttä harrastajakuntaa ympäri maan tehokkaasti.

Olosuhteiden pakosta filatelian sisällön liberalisoituminen on aidosti tapahtunut. Eli viestintä ei enää ole tiukasti sofistikoidun tutkinnallista, näyttely- ja kilpailutoimintaan liittyvää. Vaan tavallisempaa keräilyä ainakin suurimmalta osin.

Postimerkkeily bisneksenä

Värikkäitä paperilappuja nimeltä postimerkit on aikojen saatossa julkaistu miljardeja, joten ne menettävät kiinnostavuutensa. Niiden viehätyksen tappaa digitalisaatio, jonka alustoille niissä oleva sisältö siirtyi. Tietyt yleisemmin keräilijöille ymmärrettävät huippuharvinaisuudet, säilyttänevät kiinnostavuutensa.

Postimerkkejä vielä nykyään ammatikseen kaupitelleet joko lopettavat kannattamattomana tai huutokauppaavat filateliaa vain pienenevänä osana kohteistaan. Vaikkakin tosin huippuharvinaisuudet vielä herättävät kiinnostusta, niin enenevässä määrin museoissa. Huutokaupoissa on toki varakkaita trofeemestästäjiä huippukohteille, mutta näiden roolia harrastuksen keulakuvana ei enää ole.

Perusaihe- ja maakokoelmille ei ole juuri kysyntää, vaan melko täydellisestä maakokoelmasta kansioineen voi saada muutaman 10 euroa. Valtaosa ns. massasta on hävitetty keräilijöitten perikuntien toimesta, koska jälleenmyynti ei onnistu. Veikkaan, että vuonna 2035 lähes täydellisen maakokoelman, ilman tiettyä muutamaa kallista merkkiä tai erikoisuutta, saa taskullisine kansioineen muutamalla kympillä. En usko edes, että paperi-, väri- ja hammaste-erot tai kuvakevirheet toisen maailmansodan jälkeisissä merkeissä jaksavat enää silloin nousta muutamaa euroa kalliimmaksi. 

Voi olla myös, että tekniikan avulla (kvanttitietokoneet, 3 D-tulostus) on mahdollista luoda niin täydellisiä väärennöksiä tai klooneja, ettei niitä erota alkuperäisestä. Jolloin keräilyn motiivi, omistaa uniikki harvinaisuus, katoaa. Kun jokainen voi tilata kohteen täydellisen kloonin netistä ja tulostaa itselleen. Toki mukaan voi saada kryptatun koodin joka takaa kohteen alkuperäisyyden, mutta yhtä kaikki sekin on mahdollista kopioida.

Digitalisaatio ja some filatelian pelastajaksi?

Uusimmissa Filatelisti-lehdissä haaveillaan digitaalisen lehden formaatilla sekä sosiaaliseen mediaan panostamalla saavutettavan 50000 harrastajan verkosto ja kaupallisia sponsoreita!? 

Tässä on kaksi isoa kysymystä: 1) Kuvitelma, että filatelian näkyvyyden nostaminen digillä ja somella riittää tavoitteisiin, että sisältö on itsessään laajempaa lukijakuntaa kiinnostavaa. 2) Kuvitelma, että filatelian harrastajakunta pystyy ylläpitämään nykyaikaista digiformaattia. Kun kaikki eivät osaa edes älypuhelinta käyttää. 

Koska mielestäni Filatelistiliitto yrittää pitää yllä sellaista keräilyn formaattia, joka perustuu menneiden aikojen ihanteisiin, uudistuskokeilut tuovat mieleeni Neuvostoliiton, joka yritti uudistua perestroikallaan. Olen kirjoittanut sitä erikseen (linkki). Sanotaan lyhyesti, että odotukset uudistusta kohtaan ovat epärealistisia, utopiaa. Digilehti on hyvä ja käyttökelpoinen parannus, mutta se ei riitä kääntämään harrastusta merkittävään nousuun. Miten sen sisältö voisi ikinä parjätä digimaailmassa, jossa houkuttelevia sisältöjä on äärettömän paljon? 

4. Superlatiiveilla filatelia nousuun? 

Hellmanin huutokauppa väittää "filatelian nousukauden olevan kaikkein kuumimmillaan juuri nyt". Kuinka kyseessä on "historian todennäköisesti rajuin aallonharja"?

Kaikista kaikkein ja rajuin. En tiedä, viitsisivätkö auto- tai asuntokauppiaat heittää noin kovia väitteitä myyntinsä edistämiseksi. 

Myyjä puhuu aina omaan pussiinsa, mutta filatelian parissa se tuntuu olevan kovin kömpelöä ja yliampuvaa. Todennäköisesti se riittää nostamaan kuplan vielä mukana olevien postimerkkeilijöiden parissa - joka tyhjenee jollain aikataululla, jos/kun uusia nuorempia ei tule heitä kompensoimaan.

Toki huutokauppaa ei ole, jos siellä ei ole myytävää. Oma tulkintani superlatiiveista voisi olla se, että nyt kannattaa myydä, kun vielä kokoelmista saa jotain?

Sikäli kun aallonharjaa on, niin kovin on valikoivaa. Toki niitä kanuunoita, huippuhintaisia tuhansien eurojen kohteita Hellmanin huutokaupassa on ehkä muutamia kymmeniä. Niissä hinnat ovat voineet nousta. Mutta niistä kilpailevia huutajia on muutama sata keräilijää koko Suomessa

Massan, realisointierien ja löytölaatikoiden määrä ei näytä vähenevän, jotka tekevät kauppansa alle satasella. Epäilen, ettei kaikkea tarjottua edesmenneiden keräilijöiden jäämistöä edes oteta myyntiin.

Aallonharjasta puhuisin silloin, jos aidosti uusia filatelian harrastajia tulisi lisää. Joitain uusia on netissä ja Facebookissa filatelian kirpputoreilla. Samoin filatelian yhdistyksissä kuulemma, muutamia kymmeniä. Mutta kuinka moni jatkaa pidempään? Eivät kaikki. Onko näistä uusista yhdistysten toiminnan vetovastuiden jatkajaksi? Epäilen, että ei. Moni pieni paikallisyhdistys on käytännössä kuollut tai kuolee pois muutaman vuoden sisällä.

On myöskin silmiinpistävää, ettei filatelia näy mitenkään valtamedian keräilyalan erikoislehdissä ja artikkeleissa. Filatelistien omien lehtien jakelu on yhdistysten jäsenten sisäpiirille, parisen tuhatta. Valtamedian (iltapäivälehdet, Suomen Kuvalehti) keräilyjuttuja lukenee kymmenet jos ei sadat tuhannet.

Minusta näyttää, että "raju aallonharja" on olemassaolevien keräilijöiden muodostama kupla, ehkä osittain koronan takia muodostunut, siis kun rahaa on säästynyt muulta kulutukselta. Kupla tyhjenee, jos aidosti uusia harrastajia ei tule niin paljon, kuin vanhoja lopettaa.

5. TARKEMPIA ESIMERKKEJÄ NYKYTILANTEESTA (Aikaisempi versio tästä blogista, jota päätin olla poistamatta, vaikka siinä toistoa tuleekin)

Olen kuullut sanottavan, että "filatelia voi hyvin"? No, kaikki ymmärtävät ja kai myöntävätkin, ettei uusia harrastajia tule niin paljoa kuin vanhoja poistuu. Viimeaikaiset yhdistysten jäsenistön rekrytointitempaukset voivat olla vain tilapäistä viivytystaistelua. Kuormasta syömistä, veden kaivoon kantamista. Ja mitä sen jälkeen tapahtuu, on yksinkertaista matematiikkaa. Yhdistysten jäsenmäärä on laskenut kuin lehmän häntä, eikä harrastus kiinnosta yleisöä eikä mediaa. American Philatelic Societyn (APS) Colin Fraser käytti nimitystä "deserted frames" eli hylätyt näyttelykehykset. Sama kokemus on itsellä. Minusta hyvin näyttää menevän sisäpiirillä itsellään. Mutta jos se suppenee? Tuntuu kuin tulevaisuudella ei olisi väliä, vaikka huolissaan oltaisiinkin. Muodon vuoksiko? 

Tällä hetkellä lasku näyttää konkretisoituvan toiminnan vetäjiin. Yhdistyksiä on lähes 70 vielä hengissä, tosin pienempiä sammuu pois jatkajien puutteessa. Tiedän esimerkiksi, että oman kaupunkini kerhon jatko on kiikun kaakun, jäsenien ikääntymisen vuoksi. Väsyneen asialistan takia jäin itse pois. Kerään itseäni varten - en sen takia, että joku harrastusseura pysyisi hengissä. Olen jutellut ja myös lukenut usean ison yhdistyksen vastuuhenkilön näkemyksen, että juuri vastuutehtäviin on hankala saada ihmisiä ja on ollut pakko uhrautua. Kuinka puheenjohtajuus voi olla kokopäivätoimista työtä. Toki byrokratia voi pyörittää itse itseään mutta silloin voi kysyä, että kenen keräilyä se edistää ja miten? 

Minusta siis, kun puhutaan filatelian tilasta ja tulevaisuudesta, pitkään harrastaneet filatelistit, erityisesti filatelian järjestöt, tuntuvat elävän jonkinlaisessa nostalgian kuplassa. Jatkuvasti ruoditaan järjestöjen historiaa ja haikaillaan mennyttä aikaa. Sitä, kun järjestöissä oli jäseniä ja rahaa? Kun Posti arvosti filatelisteja? Mutta kuinka monta vuosikymmentä surutyötä pitää vielä tehdä? Toki, kun on kyse vapaaehtoisesta harrastamisesta, ei ole periaatteessa väliä, mitä siitä ajattelee ja toisille sanoo. Ehkä kuplan sisällä tosiaan riittää, että sisäpiiri viihtyy? Jos odotus tulevaisuudesta on korkeintaan noin vuosi kerrallaan. Mutta kannattaako sitten tuskailla sitä, että mistä saadaan uusia harrastajia? Tai että miksi Posti on unohtanut filatelistit. 

Tässä blogissa pohdin asiaa Suomessa. Kansainvälisiä artikkeleita asiasta olen tutkinut erillisessä artikkelissa. (linkki). Tiivistettynä: maailmalla väitetään, että ns. milleniaalien (tällä hetkellä n. 40 v.) sukupolvi viehättyy "esidigitaalisesta maailmasta" siten, että rupeaa myös keräämään postimerkkejä. Sama milleniaalien buumi voi tulla Suomeenkin. Merkkejä siitä ei vielä kovasti ole. mutta jos tulee, niin auttaako se perinteistä filatelian toteuttamistapaa? Minusta näyttää jopa, että toivotaan, että sillä pärjätään kuin on aina tehty, tästä ikuisuuteen. Väitän, että ei pärjätä. Olen pohtinut filateliaa myös englanniksi, keskustellakseni kansainvälisten keräilijöiden kanssa, kuten "The Digital Philatelist" tai "Punk Philatelist".

Filateliayhdistysten jäsenmäärien kehityksestä tein tuoreen päivityksen (linkki). Näytetään riemuitsevan pienestä notkahduksesta ylöspäin. Epäilen, ettei kaivoon kannettu vesi (jäsenmaksun tutustumistarjous) tai kuormasta syöminen (liitto metsästää paikallisjärjestöjen jäseniä), isoa suuntaa käännä. Siis jos Filatelistiliiton jäsenmäärä on laskenut 40 % kymmenessä vuodessa. (Tiedän, että liitto laski jäsenikseen noin 4500 joskus 80-luvun lopulla, jolloin lasku on noista ajoista on 75 %). 

Huomaan, että filatelistit puhuvat kirjoituksissaan "keräilystä". Keräily voi hyvin, varmaan paremmin kuin koskaan. On retoriikkaa puhua keräilystä, jos tarkoitetaan filateliaa. Keräilyalan tuoreissa erikoisjulkaisuissa (Ilta-Sanomat linkki, Iltalehti linkki, Kodin Kuvalehti linkki) ei puhuta postimerkeistä mitään. (Siis se valtamedia, mitä kansa lukee. On myös Keräilyuutiset-lehti, mutta pidän sitä puoliksi Hellmanin huutokaupan asiakaslehtenä. Filateliaa käsittelevien lehtien levikki on minimaalinen edellä mainittuihin verraten). Taidelasista, sisustustavaroista ja muumimukeista puhutaan mediassa. Iltalehden Lifestyle Keräily-lehdessä huhtikuussa 2021 todettiin, että muumimukien keräilijöitä voisi olla 300000. Yhdistyksissä filatelisteja on vajaa 3000. Kauppias Vesa Järvistön pääaasiassa filateliaa sisältävän nettikauppa Systeemin asiakaskuntaa on noin 7500. Päättelisin siis, että yksinkeräilijät mukaanlukien aktiivisia postimerkkeilijöitä on korkeintaan 10000. Varmasti on myös kymmeniä tuhansia aikoinaan kerättyjä kokoemia komeroissa ja varastoissa. 

Yksi filatelistien myyteistä on, että heitä on edelleen paljon ja ovat tärkeä asiakaskunta Postille. Perusteena esim. purnata siitä, että Posti ei leimaa kuoria. Filatelistit yhdistyksissä (alle 3000) ovat siis vähemmistö myös postimerkkeilyn harrastajista. Filatelistiliitossa jäseniä on noin 1000, mutta jäseneksi ei pääse ilman paikallisyhdistyksen jäsenyyttä. Jos uusia postimerkkivihkoja julkaistaan 100000 kpl molemmin puolin, niin väitän, että näistä suurin osa menee käyttötarkoitukseensa, ei siis keräilijöille. Kestotilauksena uudet merkit ottavia Postin asiakkaita siis lienee muutama kymmenen tuhatta. Tähän päälle Postcrossing-harrastajat noin 18000. Parhaalla tahdollakin kyseessä on yhteensä 1 - 2 % Postin asiakkaista. Samoin kuin useimmat filatelistit eivät edes enää kerää uusia merkkejä, tietyistä syistä. Toki suhteellinen merkitys nousee selvästi, kun tuo max. muutama 10000 keräilijää on varsin puhtaana käteen, kun postimerkistä ei ole kuljetusvelvollisuutta eikä myynnistä arvonlisäveroa. Ainoastaan valmistuskustannukset.

Harrastuksena filatelialla on kovia kilpailijoita. Minusta näyttää, että 

Ennen keräilyn aloittamistani taisin käyttää postimerkkejä ainoastaan joulukortteihin. Terveiset ulkomaan matkoiltakin ovat kulkeneet kännykän kautta valokuvina, ei postikortteina. Kuten Posti vaikeuksistaan on toitottanut, kirjepostin määrä vähenee merkittävästi ja esim. viranomaishallinto kuten Verotoimisto kehottavat siirtymään sähköiseen viestintään, luopumaan paperisesta viestinnästä ("Kansallinen ekoteko"-kampanja). Posti panostaa paketteihin ja logistiikkaan. Ja paketteihin eivät postimerkit enää kelpaa. Tällä hetkellä suomalainen käyttää kirjeisiin noin 20 €/v. ja epäilen näiden sisällön käytännössä olevan muuta kuin perinteisiä käsin paperille kirjoitettuja viestejä. Kuten esim. nettimyynnin ja nettikirpputorien ts. vertaiskaupan lähetyksiä ja joulukortteja. Firmojen ja yhdistysten kuoria pelkillä koodeilla ja automaattimerkinnöillä, postimerkin liimaamisen sijasta. Kaikki muutokset vaikuttavat postimerkillisiin lähetyksiin epäsuorasti, sillä kirjepostin jakelun kannattavuus hiipuu. Mikä on saatu huomata kaikenlaisina laatuongelmina. 

Tanskassa säädettiin lailla luopua paperipostista viranomaishallinnossa jo 2015. Islannin postitoimistolta tuli tieto, että uusien postimerkkien julkaiseminen loppui, taloudellisista syistä. Että vähenevä kirjeposti pystytään hoitamaan jo julkaistuilla merkkivarastoilla. Merkittävä osa uusista julkaisuista on mennyt keräilijöille. Ei ole sattumaa myöskään, että paino- ja kirjoituspaperin tehtaita lakkautetaan Koska Suomen Posti ilmoittaa, että merkkien julkaisu lopetetaan kannattamattomana? Oma veikkaus on, että vuoteen 2025 mennessä. Sen verran voi kansioihin ja säiliökirjoihin varata tilaa. Jossain vaiheessa postimerkit jäävät viestinnän historiaan. (Uusin päivitys elokuu 2020: "Koronaepidemia vauhdittaa kirjeen kuolemaa"). Käyko sitten niin, kuten eräs keskustelija totesi kommenttiini: "Kirje ja postimerkki menee samaan paikkaan kuin LP-levyt, kirjekyyhky, Morsen aakkoset ja hevostaksi. Näistä ei ole mikään täysin kadonnut." (Toisaalta, niin kauan kuin uusia postimerkkijulkaisuja vielä ostetaan, postimerkit alvittomana tuotteena voivat paikata Postin muita kupruja. Tätä asiaa olen tutkinut tarkemmin erikseen (Linkki)). 

Tosin tietyt vähemmistöt tarvitsevat postimerkkejä asioinnissaan vielä toistaiseksi. Esimerkiksi ne, jotka eivät pysty tai halua käyttää digitaalisia palveluja, sähköisiä lomakkeita. Kuten ikäihmiset tai vajaat kognitiiviset kyvyt omaavat. Sekä ne, joilla ei ole pankkitunnuksia (luottotietojen puute). Oikea ratkaisu sanomalehden ristisanatehtävään on ehkä helpompi lähettää kirjeenä kuin digitaalisesti. Mutta paperikirjeetkin saa kuljetettua ilman postimerkkejä, tarvittaessa. Vaikkapa lähettämällä maksullinen tekstiviesti, josta koodi kuoreen, kuten Islannissa. 

Filatelian yhdistyksissä näyttää olevan tapana paisutella hiukankin myönteisiä signaaleja toimintansa tilanteessa, ehkä tulkiten ne merkiksi uudesta noususta. Ja mistä se taas kertoo? Seuraavassa esimerkkejä. 

Filateliaseuran edustaja väittää (Helsingin Uutiset 26.1.2020), että postimerkkien keräilyyn on tulossa 2020-luvun trendi. Jotain nostetta ehkä on, heidän seurassaan. Päätellen monista muista havainnoista, johtopäätös saattaa sisältää toiveajattelua. Mainospuhetta, jonka kaupunkilehden toimittaja referoi ilman lähdekritiikkiä? Nykyajan trendeistä tuskin kysyisin ensimmäisenä seniori-ikäiseltä filatelistilta. Sitäpaitsi olen ollut mukana tuon seuran nettikokouksissa, enkä valtavaa jäsenryntäystä ole huomannut. 

Tuskin on ollut filatelian keräilytapahtumaa, joka olisi epäonnistunut. Kyllähän ne kaikki tuntuvat menestyksiä olevan, siis kun järjestäjät kilpakehuvat ja kiittelevät ne jälkikäteen. Kiitellen ja kehuen samalla itseään. Osallistujamääriä tunnutaan paisuttelevan, samoin kuin kauppiaiden myyntiä. Omin silmin olen nähnyt, ettei ne tapahtumat vedä yleisöä. Siis muita kuin järjestöjen jäseniä. 

Postimerkkikauppiaat kehuivat Stamp Forum 2019 tapahtuman Kirjamessujen yhteydessä sujuneen "hyvin"? Yksi heistä, Vesa Järvistö toteaa messujen myyntituotoilla osallistumismaksun kuittautuvan. Filatelistiliiton pöytäkirjoissa väitetään vierailleen "10000" henkilöä Stamp Forumilla. Noin pyöreä luku täytyy olla reippaasti yläkanttiin. Se olisi noin 5 vierasta joka ikinen messuminuutti, mikä ei tunnu uskottavalta kun itse on paikalla käynyt lauantaina. Oikea määrä lähempänä tuhatta (jotka tekivät muutakin kuin kävelivät läpi), mutta ehkä rahoittajia miellyttävä arvaus riittää. 

Jos uusia jäseniä aktiivinen toiminta tuo muutaman kymmentä vuodessa, niin kuinka moni heistä jää pysyvästi harrastuksen pariin. Verrattuna panostuksiin. Tällaista käännettä jäsenmäärässä suurennellaan Filatelisti-lehden 06/2021 puheenjohtajan palstalla. Veikkaisin syynä olevan jäsenmaksun puolituksen uusille jäsenille. 

Eräs seura ilahtuneena esitteli paria kouluikäistä tyttöä, keräilystä innostunutta. Näkisin tällaisen kuriositeettina. Harrastavat vanhemmat (= filatelistit) tarjoamassa lapsilleen virikkeitä. Hollolassa näyttää olevan aktiivinen koululaiskerho. Mutta lapsuuden harrastus tyypillisesti jää kun ikää karttuu. Muut aktiviteetit ja vastakkainen sukipuoli rupeaa kiinnostamaan. Opiskelut, perheen perustaminen, asunnon hankkiminen. Eli pysyykö kannettu vesi kaivossa? 

Jos mikä tahansa myönteinen signaali tulkitaan merkiksi filatelian uudesta noususta, niin minusta se kertoo tulkitsijastaan enemmän kuin todellisuudesta. Kannattaisi yrittää vakuuttaa muitakin kuin toisia filatelisteja.

Mitä niihin trendeihin tulee, niin olen nähnyt muutakin ilmeisen nuorten uusien keräilijöiden aktiviteettia, filatelian Facebook-ryhmissä. Tietynlainen innostus retrokulttuuriin on olemassa, ts. tuotteisiin ennen digiaikaa. Esimerkiksi vinyyliäänilevyjä kerätään. Tosin en tiedä, tuleeko tämä retroinnostus kompensoimaan luonnollisista syistä lopettavia. Ja haluavatko Facebook-keräilijät mukaan ukkojen yhdistyksiin. Pelkästään saapuminen kokouksiin arki-iltaisin kaukana omasta asuinpaikasta voi olla ylivoimaista. 

Samoin huutokaupoissa on nähty hinnannousuja, mutta tämä johtunee pääosin koronan takia muusta kulutuksesta säästyneistä rahoista, jotka pannaan filateliaan. Toki se osoittaa, että filateliaan tehdään edelleen rahallista panostusta, mutta mitä sitten, kun korona on ohi ja ikäytyneiden päästä kaarti hiipuu.

Kuulin arvion, että ainakin järjestäytynyt (kerhot ja seurat) postimerkkien keräilijäkunta on 90 %:sti yli 60-vuotiaita (Tawastforum-lehti: 60 % yli 70-vuotiaita, koronan riskiryhmää). Ja lähes yksinomaan miehiä. Tämä on helppo havaita, kokouksista sekä erilaisista keräilytapahtumista (esim. valokuvat alan julkaisuissa). Eräs pääkaupunkiseudun keräilijä totesi, että omassa seurassa keräilijöiden keski-ikä nousee 10 kk vuodessa, sen ollessa nyt noin 65 v. Edesmenneiden kokoelmia on tullut lahjoituksena seuraan, kun perikuntaa ei kiinnosta. Samoin muistokirjoituksia on joka julkaisussa, hiljaisia hetkiä vietetään siellä missä filatelistit kokoontuvat. 

Tasaisen taulukon mukaan em. seuran keski-ikä on 5 vuoden päästä 69 v. ja kymmenen vuoden päästä noin 73 v. Ikäjakaumalla painotettuna vähän enemmänkin. Kuulemma pk-seudulla havaitut "tulokkaatkin" yli viisikymppisiä. Sellaisia jotka harkitsevat nuoruudessa aloitetun harrastuksen jatkamista. Aivan kuten itsekin olen jatkanut. Ei kovasti hetkauta ikäkeskiarvoja. Suomen Postimerkkilehden pääkirjoituksen mukaan tämä on "luonnollinen trendi"? 

Luonnollisen trendin mukaan, kuinka moni nykyisistä 70 v. väestä on mukana 10 vuoden päästä ja kuinka aktiivisesti? Kuten edellä jo kävi ilmi, lopettavan filatelistin perikunta näyttää pistävän kokoelmat myyntiin. Tämä ns. uusjako on jo menossa ja on syy alentuneituneisiin hintoihin.

Systeemin nettikauppaa pitkään pitänyt Vesa Järvistö näkee asiakasrekisteristään (Yrittäjä-lehti 3/2021) keski-iän olevan 59 vuotta, eli kuitenkin alempi kuin yhdistyksissä. Ero selittynee yhdistysten ulkopuolisilla kerääjillä. 

Filatelistiliiton Lauri Poropudas myönsi kommenttina mielipidekirjoitukseeni (nettilinkkiä ei saatavilla): nuoria tulokkaita ei ole näkynyt. Mutta jos uusia ei tule siten kuin vanhoja lopettaa, niin se on aika yksinkertaista matematiikkaa. Keskustelin nimimerkin "The Digital Philatelist" kanssa Twitterissä ja hän korosti, että unohdan yhdistysten ulkopuoliset. On arvioitu, että heitä on Suomessa muutama tuhat. Jenkeissä varmasti paljon enemmän. Referoin hänen yhden kirjoituksensa erikseen.

Suomessa on siis ehkä noin 10000 postimerkkejä keräävää. Varmasti on myös kymmeniä tuhansia lopettaneiden kokoelmia komeroissa pölyttymässä, mutta niitä en laske tähän mukaan. Niistä suuri osa heitetään pois vaikkapa muuton yhteydessä, kun kaupatessa ei saa muutamaa euroa enempää. Esimerkiksi uudehkoja ensipäivänkuoria ei edes oteta enää huutokauppoihin. 

Näkemys tulevaisuudesta riippuu keneltä kysyy. Kun asiasta on keskustellut (kymmeniä filatelisteja ympäri Suomen) sekä lukenut alan julkaisuja ja somepalstoja, voisin jaotella näkemykset kahteen ryhmään: Ryhmä 1 "Ei mitään hätää" eli alan harvat kauppiaat ja jotkut yhdistysaktiivit. Samoin kuin ns. haaveilijat tai toiveajattelijat, jotka eivät seuraa, tiedosta tai torjuvat maailman muutoksen ja sen merkityksen. Ehkä oman ikääntymisensä vuoksi. Ryhmä 2: Ne, jotka tiedostavat hiipumisen merkit ja ovat huolissaankin. Sanoisin heitä realisteiksi, en pessimisteiksi. 

Ryhmästä 1 löytyy siis optimisti, jonka luissansa tuntee, että filatelia kääntyy uuteen kukoistukseen? No, samalla tuurilla lottokuponki vetämään. Ne paljon mainostetut perinteet eivät säily ilman perinteiden vaalijoita; Nousua ei tule ilman harrastajia jotka nousun tekevät. 

Aina vain useammin kysellään hallussa olevan kokoelman arvoa realisointitarkoituksessa ja silloin paras neuvo on rehellinen vastaus. Kuten useimmiten tehdäänkin (Ryhmä 2). Eräs kokenut filatelisti totesi luopuneensa filatelian pelastamisyrityksistä. Siltä se itsestäkin monesti tuntuu. Eräs toinen, entinen postilainen totesi haikeana seuraavansa sitä mitä vielä jäljellä on - että onko enää järkeä panostaa rahallisesti. 

Lähtökohtaisesti keräilyä ei, ainakaan minusta, voi järjellä perustella, joten sitä ei tarvitse ajatella. Tottakai postimerkkeily on hieno harrastus, mutta toivottavasti joidenkin muidenkin mielestä jatkossakin. Jos merkkeily kutistuisi pienen hifistien joukon harrastukseksi, se voisi riittää minulle. 

Minusta näyttää, että vaikka filatelian ns. perinteinen kulttuuri (järjestäytynyt filatelia) ei olisi "kynnys" aloittelevalle harrastajalle, niin ei se vetonaulakaan ole. Kierrettä alaspäin pyörittävät ainakin maailman muutos (digitalisaatio ja kirjeen kuolema, kilpailevat vapaa-ajan viettotavat), harrastajakunnan ikääntyminen ja asenneongelmat (mitään ei nähdä tarpeen muuttaa tai muutos nähdään uhkana) sekä perinteiden sisällön heikko houkuttelevuus, liiallinen sääntökeskeisyys. (Näyttelyt, kilpailut, vanhoillinen maailmankuva, hierarkisuus, muodollisuus). Tästä kirjoitin tarkemmin erikseen. Toki aina sanotaan, ettei kaikkien tarvitse rakentaa näyttelykehystä. Mutta jos liityt yhdistykseen, on tulevan näyttelyn järjestäminen asialistalla, kiinnostaa tai ei. Yhdistysten resurssien käytöstä valtaosa (koulutus, julkaisut, esitelmät, oppaat...) pyrkii johdattelemaan tutkimuksen tekemiseen ja sitä kautta näyttelykokoelmaan. Suositellaan (tai ohjaillaan) keräämään sitä ja siten kuin oppaat ja perinteet edellyttävät, ei niinkuin itse haluat? 

Esimerkiksi Filatelistiliiton toimintojen (kilpailut, tuomaritoiminta) oikeutus on kehäpäätelmä: se itse määritttää kilpailun ja tuomarit tärkeiksi ja määrää itsensä tarpeelliseksi pitämään niitä yllä. Ei niitä mikään ministeriö tai valtionhallinto edellytä, vaan tietty harrastajien eliittivähemmistö. 

Toki perinteisen toimintamuodon voi tulkita suositteluksi, ei pakottamiseksi. Mutta kokemus on, että aika yksin jäät, jos et siitä kiinnostu. 

Jos oletetaan että ihminen viihtyy suurinpiirtein oman ikäluokkansa seurassa, niin jonkinmoista intoa filateliaan nuorelta keräilijältä vaatii tulla virkamiestyyliin vedettyihin kokouksiin kalpeanharmaiden ikämiesten seuraan. Osallistumaan hiljaisiin hetkiin edesmenneiden muistoksi.

Yhdistysten jäsenmääriin tullee raju pudotus seuraavan 10 vuoden aikana. Filatelistiliiton pj pelkäsi jo koronaviruksen v. 2020 luoman eristäytymisen johtavan menetyksiin?  Filatelistilehden pääkirjoitus tiedostaa pienten yhdistysten sammumisen. Noidankehän voi pysäyttää joku sellainen tekijä, jollaista minulla ei ole näköpiirissä. Muuta kuin mahdollisesti se, että keräily ja retro on ylipäänsä suosittua, ylittää mediakynnyksen (muumimukit, Huutokauppakeisari, Aku Ankat tms.) ja samanlainen "hype" voi löytää uudestaan tiensä myös postimerkkeilyyn. Kuten vaikka Barkov-omakuvapostimerkin kohdalla oli. (Joka ei tosin tainnut näkyä uusina jäsenhakemuksina). Antiikin ja taiteen keräilystä filatelia eroaa ehkä ratkaisevasti siinä, että edelliset ovat sisustus- jos ei käyttöesineitä, kun taas kokoelmaa pitää säilyttää pimeässä kaapissa. 

Toki jotain "jatkoaikaa" filateliajärjestöille voi tuoda se että modernin terveydenhoidon ansiosta ihmiset elävät pidempään ja terveempinä. Kuitenkaan puhuminen "2020-luvun trendistä" ei ole perusteltua, näillä näytöillä. Ehdotan, että kouluikäisiin satsaamisen sijaan panostettaisiin sellaisiin keski-ikäisiin jotka ovat nuorena harrastaneet postimerkkeilyä. Jotka ovat ehtineet vaurastua, vuosikymmenten saatossa. Näitä kuulemma messutilaisuuksissa saadaan kiinnostumaan. 

Filatelisti-lehdessä 4/2020 on Carl Apperbergin kirjoitus filatelian tulevaisuudesta. Hänen näkemyksensä mukaan tulevaisuutta on, koska perinteet: vanhat merkit ja yhdistykset? Ja että uusien merkkien kerääjille (kuten minä) tilanne heikkenee kun merkkien tuotanto vääjäämättä loppuu. Jälkimmäisestä olen samaa mieltä, mutta kirjoittaja jättää käsittelemättä harrastajien ikääntymisen, luonnollisen poistuman ja nuorien katoamisen lajin ja yhdistysten parista. Vaikka tiedostaa digitalisaation aiheuttaman muutoksen. (Tosin tietokoneissa ei ole enää asemia levykkeille, joten aineistot voi tallentaa pilvipalveluun). Kuulemma keräily tulee kalliimmaksi. Tästä olen eri mieltä, siis kun kysyntä laskee ja tarjonta kasvaa. Toki ekslusiivisemmaksi, kun väki vähenee. Mukana kirjoituksessa on postimerkkien tuotannon historiikkia, joka ei minusta osoita tai takaa tulevaisuudesta mitään. Kirjoittajan optimismi on varmasti lukijoille mieleen, vaikka on epätodennäköistä jos ei katteetonta. Uskon silti, ettei filatelia kuole, enkä lopeta minäkään. Veikkaan, että 10 vuoden päästä harrastajien määrä on 20 - 30 % nykyisestä, samoin kuin alan yhdistysten määrä. 

Em. kursivoitu teksti on julkaistu Filatelisti-lehdessä. Kokoelmien rahallisesta arvosta. "Rahalla ei ole merkitystä"? Jos minkäänlaisen täydellisen kokoelman haluaa, niin siihen pitää käyttää rahaa. Tuskin kukaan haluaa ainakaan sitä, että vaivalla ja rahalla kasattu kokoelma on joskus jätepaperia arvoltaan. (Juuri luin että satoja Ahvenanmaan ja YK-ensipäiväkuoria kansioineen oli pelastettu Facebookin roskalava-ryhmässä). Kirjoitin erikseen omista kokemuksistani rahankäytössä.

Katselin Hellmanin huutokaupan toteutuneista hinnoista, että melko täydellisen maakokoelman (Ruotsi, Islanti tms.), valmiiksi taskullisissa kansioissa järjestettynä, voi saada 400 - 600 eurolla. Selvästi alle tonnilla huutorahoineenkin. Kun myyvä keräilijä on tuon kokoelman hankkinut, hän on varmasti käyttänyt siihen moninkertaisen rahan - tuhansia eroja. Huusin itse erikoisleima-korttikokoelman euroajalta, noin 6000 kuorta ja korttia muutamalla satasella. Voi helposti arvioida, mitä pelkkä noiden keräilykuorten ja korttien postittaminen on maksanut.

Kun ns. vasarahinta on kohteen käypä hinta, niin voi jopa tulkita, että filatelian huutokauppatoiminta osaltaan polkee hintoja. Myyjä joutuu tyytymään hintaan minkä saa (esim. realisointierät, löytölaatikot). Ison kokoelman ostaja saa ilmaiseksi sitä työtä ja vaivaa, minkä myyjä on keräilyssä nähnyt. Huutokaupoista ja Facebookin ostetaan/myydään-palstoilta voi huomata, että tulee jatkuvasti myyntiin isoja eriä ja kokoelmia, vaikkapa ”keräiljän koko jäämistö”. Kysynnän ja tarjonnan epäsuhdan takia yhä enenevä määrä kohteita jää myymättä tai menee pohjahintaan.
Filatelianäyttelyt ja niissä kilpailu taas nostaa hintoja, kun halutaan nokittaa "laatua" kalliilla kohteilla. Halutaan "ostaa" mitali. "Menestys" ei minusta vaadi kuin aikaa ja rahaa (sekä taitoa tai "lahjakkuutta" oppia tuomarin maku) joten kenen etu se on? Postimerkkikauppiaiden. Ei keräilijän. Kun tämä aktiviteetti todennäköisesti hiipuu, harvinaisuuksien hintakin tulee alas. 
Kuulin eräältä numismaatikolta varteenotettavan tulkinnan: tuotteet jotka on myyty lähinnä keräilijöitä varten, ei ns. kiertoon (postitukseen tai maksuvälineiksi), arvo romahtaa ts. hinnat laskevat siinä vaiheessa kun keräilijöiden sukupolvi vaihtuu ja täten kohteet/arvostukset. Filateliassa tällaisia voivat olla ensipäivän kuoret, Mika Häkkisestä ja Matti Nykäsestä julkaistut merkit tai postimerkkinäyttelyjen erikoismerkit, joita aikoinaan jonotettiin. Näiden hinnat ovat romahtaneet. Sama koskee tavallisia postimerkkejä postimerkkeilyn ns. ruuhkavuosien ajoilta.

Asiaan liittyy käsite "luetteloarvo". Tunnetusti se ei ole sama kuin keräilykohteen jälleenmyyntiarvo. Ammattimyyjien sopima hinta-arvio, johon kuuluu palkat, verot ja katteet. Mikäli luetteloarvolla olisi merkitystä, kellä tahansa postimerkkeilijällä olisi jonkinasteinen varallisuus. Myyjät siihen sitkeästi yrittävät vedota, perustellen kohteensa siitä alennettua hintaa. Ja nuo hinnat julkaistaan vuosittain luetteloihin. Sitäpaitsi, kun ammattimyyjien bisnes näyttää olevan enenevässä määrin huutokauppaa, niin siellä kohteita myydään ryhminä tai isoissa erissä, kaukana luetteloarvosta. Eräs totesikin, että harvat jäljellä olevat pärjäävät tarvikemyynnillä ja huutokaupalla. 

Sitäpaitsi filatelian huutokauppoihin jouduttaneen tulevaisuudessa ottamaan yhä enemmän muita kohteita kuin filateliaa, kysynnän muutosten vuoksi. Todennäköisimmin hintojen lasku jatkuu, jopa rajusti. Voisin puhua jopa filatelian alaskirjauksesta. Perusteena kysynnän ja tarjonnan laki. Voi olla, että 5 vuoden päästä melko täydellisen maakokoelman taskullisissa kansioissa saa noin sadalla eurolla. 
Huutokauppiaat väittävät, että keräilyn suosio senkun kasvaa ja ainakin harvinaisuuksien hinnat pysyvät. Voiko tällaisiin puheisiin luottaa, sen enempää kuin puhelinmyyjiin tai sijoitusneuvojiin? Yksityiset keräilijät ovat arvoja kyselleille todenneet sosiaalisessa mediassa, että postimerkit eivät ole sijoituskohde – ei ole mitään sellaista trendiä näköpiirissä, jolla kohteiden arvot lähtisivät nousuun. Kun olen ottanut rahaa puheenaiheeksi keskustelupalstoilla, niin on ruvettu spekuloimaan tunnearvolla tms. 

Filatelian keskustelupalstalla oli haukkumista "rahastuksesta" uuden Barkov-omakuvamerkin kohdalla. Minusta kaikki keräilytuotteiden myynti on rahastusta (vaikka joku huutokauppojen kymppitonnien Zeppelin-kuori), ainakaan makuasioissa rajanveto ole helppoa. Muistutin asiasta myös Filatelisti-lehden mielipidepalstalla, siis miettimään että mikä filateliassa on rahastusta, mikä ei.

Eli ”sijoitusneuvojan” mielipiteeni: jos harkitset täydellisten kokoelmien hankkimista, niin kartuta maltilla, siten kuin pystyt. Älä tee niin kuin minä tein vaan odota vaikkapa 5 vuotta ja säästä rahaa. Kauppiaiden hengissä pitäminen ei ole keräilijän velvollisuus (vaikka jotain etua olisikin). Jos haluat vain päästä eroon, niin myy heti. Pitäen mielessä, mitä sanoin sijoitusneuvojista.

Kilpailua myös vaalitaan, mutta siitä ei ilmeisesti saa sanoa mitään kriittistä jottei olisi epäkorrekti perinteitä kohtaan. Minusta se on ongelmallista keräilylle monesta syystä: se pitää yllä harhaa, että on olemassa parempia ja huonompia keräilijöitä. Harha siksi ettei mitali minusta vaadi mitään erityislahjakkuutta, kuten vaikkapa juoksussa kestävyyttä tai jääkiekossa motoriikkaa. Lisäksi ihmettelen, kuinka maku- ja mielipiteitä ylipäänsä voi panna mihinkään paremmuusjärjestykseen? Vuosikausien sinnikkään harjoittelun voi ainakim osittain kuitata dopingilla nimeltä raha. (Olen nähnyt ilmoituksia joissa halutaan ostaa valmis näyttelykokoelma.) Epäilen myös, että kilpailu luo ja pitää yllä hierarkioita ja auktoriteetteja. Sellainen on ehkä osa sotien jälkeistä, mennyttä maailmaa. Tästä on kokemuksia. Samoin kuin mitalikilvoittelu voi auttaa pitämään harvinaisuuksien hinnat tavallisen kerääjän ulottumattomissa. Muistan joskus kirjastossa selanneeni filatelistien lehtiä: Todennäköisesti niiden kuivan, ylipedantin sisällön takia en elvyttänyt harrastusta aiemmin. (Ei niissä nykyäänkään ole juuri itseäni kiinnostavaa sisältöä, euroajan merkeistä). 

Olen itse kiinnostunut esimerkiksi keräämään Suomi-kokoelmani merkit loistoleimaisina, niin paljon kuin pystyy. Niitä rupeaa saamaan isoina erinä. Tietysti voi kysyä, että mitä keräilyä se on, jos vain odottaa että hinnat laskee tarpeeksi ja ostaa kaiken kerralla. Muistuttaisin ns. Gigantti-filosofiasta: on tyhmää maksaa liikaa. Tai kuten Vintage-valtakunta-ohjelman keräilijä totesi: Sen minkä tinkii, ei tarvitse maksaa. Jää rahaa sen muutaman harvinaisuuden hankintaan. 

Postimerkkeilystä kiinnostuneelle toteaisin, että alkuun pääsee mukavasti, kun isojakin kokoelmia on tarjolla alenevin hinnoin. Netistä on helppo hankkia ja yksityiset nettimyyjät ovat järjestään rehellistä ja jämptiä porukkaa. Kunhan vain tarkistaa myyjän historiaa ja palautteita.

Keräilyä voi harrastaa täysin omin tavoittein tai vailla suuria tavoitteita, tarvetta "kehittyä". Niin teen itse. Keräilyksi katson vaikkapa saamiensa postikorttien säilyttämisen, kiinnittämisen jääkaapin oveen. Tai erikoisten eurokolikoiden talteen ottamisen lompakosta, vaikka numismaatikoista sormissa kiertänyt kolikko ei olekaan tarpeeksi "laadukasta". Kauneus kun on katsojan silmässä, samoin kuin laatu.

P.S. Tämä blogi on pääosin kirjoitettu ennen Koronaviruksen iskua ja siitä aiheutuneita toimenpiteitä, kuten karanteeneja sekä tiettyjen elinkeinoelämän sektoreiden toiminnan täydellistä tauolle laittoa. Toki perinteinen keräilijäkunta voi olla vakavaraista (esim. eläkeläisiä), mutta uusia keräilyä aloittavia on todennäköisesti entistä vaikeampi saada. On myös esitetty huoli, että koronasta johtuva katkos karkottaa nykyistäkin jäsenistöä pysyvästi pois yhdistystoiminnasta. 

(Kursivoitu kirjoitukseni on julkaistu Filatelisti-lehdessä 05/2020) Keräily näyttää elävän nykyään mediahypen tai markkinointihysterian voimasta. Harvinaisuuksista huudetut ennätyshinnat ylittävät uutiskynnyksen tämän tästä. Sama asia on filatelian huutokaupassa. Voi olla, kuten huutokauppayrittäjä arveli, että kiinnostus näitä harvinaisuuksia kohtaan säilyy. Mutta muiden keräily (ns. peruskeräily) hiipuu? Voi olla, että kun nykyisten senioriharrastajien toiminta sammuu, jäljelle Suomeen jää muutama sata postimerkkeilyn hifistelijää. Yhdistysten lukumäärä noin neljäsosa nykyisestä, vuonna 2030, isoimmissa asutuskeskuksissa. Tosin keräilyn lakien mukaan ei tarvita kuin kaksi jotka haluavat huutaa kiinnostavaa kohdetta, niin hinta nousee. Samoin tietysti ulkomaalaisten harrastajien (Venäjä, Kiina jne.) kysyntä Suomen markkinoilla.