Collecting for modern times? / Keräily nykyaikaan?

Text in Finnish below. Suomenkielinen teksti alapuolella.

Collecting is fundamentally based on personal taste and subjective impressions, which is why critical issues are often left unaddressed. In my view, however, ignoring criticism does not solve anything. If something is problematic, collectors will discover it sooner or later. This is particularly evident in the persistent concern within traditional collecting circles about how to attract younger enthusiasts. The reasons are largely known, even if they are uncomfortable to discuss publicly.

It should therefore be stated clearly that the following text contains criticism of collecting traditions and association-based activities. Similar criticism has previously been countered by arguing that senior hobbyists have acted according to their best understanding. That is undoubtedly true, yet current developments suggest that this understanding alone is insufficient to prevent further marginalization of the hobby. At the same time, there is ongoing and vocal concern about the future of collecting associations.

Collecting culture has changed significantly. Social media groups and online communities now function as de facto associations for many collectors. In contrast, traditional fields such as philately and numismatics are built around formal associations that organize meetings, events, and exhibitions, often embedded in unions with bureaucratic structures, hierarchies, authorities, and ceremonial practices. It is reasonable to ask why all collectors should be encouraged to join these organizations, pay membership fees, and contribute volunteer labor within such frameworks.

A common problem of many traditional associations is that they offer, in exchange for membership fees, little more than meetings and printed member magazines. This model struggles to appeal to younger generations. While young people do engage in volunteer work, they are interested in meaningful activity rather than bureaucracy. Printed magazines, association websites, and even official Facebook pages often fail to reach them, partly because the high threshold for publishing contradicts the participatory nature of social media.

From the perspective of efficient information sharing, collecting-related information should be freely and easily accessible. Association magazines, guides, and similar publications are typically funded through membership fees, yet content creators are rarely compensated beyond nominal sums and often donate their work. The association functions like an anthill: members carry resources to a collective structure that finances activities, while access remains limited to a small circle. In contrast, modern collecting thrives on online interaction, where information exchange and acquisitions occur without formal meetings or agendas, and where publishing costs are minimal.

Objective and critical discussion is often avoided out of fear of discouraging beginners. However, modern entrants to collecting are generally media-literate and capable of forming independent opinions based on their own experiences and worldviews. Traditional association activities are products of a time before digital opportunities fundamentally reshaped communication and participation.

Collecting as a hobby is not in decline; in many respects, it is thriving. Nevertheless, some aging hobbyists perceive it as dying because younger people are uninterested in their preferred objects or methods of collecting. Associations are strongly tied to traditions that serve important social functions for long-term members, such as weekly meetings, exhibitions, and printed publications. It has been evident for some time that these forms of activity and communication do not resonate with younger collectors.

While associations are free to organize themselves as they wish, it becomes questionable when they seek to influence how non-members collect. This includes promoting concepts such as “rules of collecting,” “quality,” “development,” and even defining what qualifies as a “collectible,” as well as ranking collectors hierarchically through awards and medals. Contemporary younger collectors tend to pursue their hobby independently and may engage with association communities voluntarily, but they do not generally accept imposed frameworks. Younger members within associations often remain exceptions rather than representatives of a broader trend.

Advising in collecting has two sides. On the one hand, experienced collectors genuinely wish to share knowledge and enthusiasm, as shared enjoyment strengthens the hobby. On the other hand, advising can serve as a means of transmitting traditional rules and values to newcomers. Often this is done unconsciously, because advising inevitably reflects the advisor’s own tastes, experiences, and assumptions. In social media discussions, advice typically focuses on practical questions rather than traditions, whereas in associations, tradition tends to dominate.

Associations appear to hope that younger collectors will become “torchbearers” of established traditions: first learning the accepted ways of collecting, then gaining merit through exhibitions and competitions, and eventually assuming leadership roles. There may also be economic motivations, such as preserving or enhancing the value of established collections. This model, however, seems largely irrelevant to new generations of collectors.

Traditional communication channels—clubs, printed publications, and the form of “development” they promote—are unlikely to be effective in attracting new members. In Finland, there are fewer than two hundred serious exhibition and competitive philatelists, and their numbers are steadily declining with age. Meanwhile, estates continue to release old collections onto the market, and in most cases their monetary value is minimal. This reality discourages both continued collecting and the romantic notion of discovering valuable “treasures.”

My own collecting stands in conflict with the rules and traditions of established philately. Contemporary material is often undervalued or dismissed, reflecting a generational bias rather than an objective assessment. Although such attitudes are rarely acknowledged openly, they surface in speeches, writings, and publications, for example in the marginal treatment of new issues in official bulletins.

Criticism of these practices is often met with emotional resistance, and even constructive critique may be perceived as a personal attack. Efforts to recruit children and young people into association-based philately are therefore unlikely to reverse the trend. Few remain engaged long term, and many leave as other life priorities—education, work, family, and alternative leisure activities—take precedence. Moreover, many young people have no relationship with stamps at all, having never used them.

The world has changed irreversibly. Younger generations make their choices according to their own values and realities, not those of senior collectors. Attempting to impose traditional collecting practices or ideals on them is unlikely to succeed.

Keräily nykyaikaan?

Keräily perustuu makuun ja henkilökohtaisiin vaikutelmiin, minkä vuoksi kriittisiä kysymyksiä saatetaan haluta sivuuttaa. Omasta mielestäni kritiikin piilottaminen ei kuitenkaan auta: jos jokin asia on ongelmallinen, keräilijät huomaavat sen ennemmin tai myöhemmin. Tämä näkyy erityisesti perinteisten keräilylajien jatkuvassa huolessa siitä, miten nuoria harrastajia saataisiin mukaan. Syyt ovat pitkälti tiedossa, vaikkei niistä olisi miellyttävää puhua julkisesti.

On siis syytä todeta, että seuraava teksti sisältää kriittisiä näkemyksiä keräilyperinteistä ja yhdistystoiminnasta. Aiemmin kritiikkiä on puolustettu sillä, että vanhemmat harrastajat ovat toimineet parhaan ymmärryksensä mukaan. Tämä on varmasti totta, mutta nykytilanne viittaa siihen, ettei tämä "paras ymmärrys" yksin riitä estämään harrastuksen marginalisoitumista. Samalla yhdistystoiminnan tulevaisuudesta kannetaan jatkuvaa huolta.

Keräilykulttuuri on muuttunut merkittävästi. Sosiaalisen median ryhmät ja verkossa toimivat yhteisöt toimivat monille keräilijöille nykyaikaisina “yhdistyksinä”. Perinteisessä filateliassa ja numismatiikassa toiminta taas rakentuu muodollisten yhdistysten varaan: kokouksia, tapahtumia, liittoja, hierarkioita ja seremonioita. On perusteltua kysyä, miksi kaikkien keräilijöiden odotetaan liittyvän näihin, maksavan jäsenmaksuja ja osallistuvan byrokraattiseen vapaaehtoistyöhön.

Monille perinteisille yhdistyksille on yhteistä, että ne tarjoavat jäsenmaksua vastaan lähinnä kokouksia ja painettuja jäsenlehtiä. Tällainen toiminta ei ole houkuttelevaa nuoremmille sukupolville. Nuoret tekevät kyllä vapaaehtoistyötä, mutta heitä kiinnostaa itse toiminta, ei byrokratia. Painetut lehdet, yhdistysten verkkosivut tai Facebook-sivut eivät tavoita heitä tehokkaasti, osin siksi että julkaisemisen kynnys on korkea ja ristiriidassa sosiaalisen median luonteen kanssa.

Nykyisestä näkökulmasta keräilyyn liittyvän tiedon tulisi olla vapaasti ja helposti saatavilla. Yhdistysten julkaisut rahoitetaan jäsenmaksuilla, mutta sisällöntuottajat tekevät usein työnsä ilmaiseksi tai nimellisellä korvauksella. Yhdistys muistuttaa muurahaispesää, jossa jäsenet keräävät varoja yhteiseen kassaan, mutta samalla sisältö rajautuu pienen jäsenjoukon käyttöön. Verkossa julkaiseminen on puolestaan edullista ja laajasti saavutettavaa.

Kriittistä ja objektiivista keskustelua vältellään usein peläten aloittelijoiden vieraantumista. Nykyiset harrastajat ovat kuitenkin mediakriittisiä ja muodostavat mielipiteensä omien kokemustensa pohjalta. Perinteinen yhdistystoiminta on syntynyt aikana, jolloin digitaalisia mahdollisuuksia ei ollut.

Keräily voi hyvin, jopa paremmin kuin koskaan, vaikka osa iäkkäistä harrastajista kokee sen olevan katoamassa. Tämä johtuu pitkälti siitä, että nuoria ei kiinnosta sama keräilykohde tai toimintatapa. Yhdistyksissä vaalitaan perinteitä, jotka ovat monille pitkäaikaisille jäsenille sosiaalisesti merkityksellisiä, mutta jotka eivät tavoita uusia harrastajia.

Ongelmallista on myös yhdistysten pyrkimys määritellä keräilyn “säännöt”, laatu ja kehityssuunnat sekä luoda hierarkioita keräilijöiden välille esimerkiksi palkintojen ja mitalien kautta. Nykyiset nuoret keräilijät toimivat usein itsenäisesti ja jakavat kokemuksiaan vapaaehtoisesti yhteisöissä ilman tarvetta muodollisille rakenteille.

Neuvonnassa on kaksi puolta. Toisaalta kokeneet keräilijät jakavat tietoa vilpittömästi ilon ja harrastuksen edistämiseksi. Toisaalta neuvonta voi tiedostamatta ohjata nuoria omaksumaan perinteiset säännöt ja arvot. Tämä tapahtuu usein siksi, että näin on aina tehty, eikä muita toimintamalleja nähdä. Ohjaus heijastaa väistämättä neuvojan omia mieltymyksiä.

Yhdistykset näyttävät toivovan nuorista perinteiden jatkajia, jotka osallistuvat näyttelyihin, kilpailevat ja lopulta ottavat vastuutehtäviä. Tähän voi liittyä myös taloudellisia intressejä. Uudet sukupolvet eivät kuitenkaan välttämättä koe tätä merkitykselliseksi.

Perinteinen keräilyviestintä – kerhot, painetut julkaisut ja niihin liitetty “kehitys” – ei vaikuta tehokkaalta keinolta houkutella uusia jäseniä. Suomessa on vain pieni joukko aktiivisia näyttely- ja kilpailukeräilijöitä, ja heidän määränsä vähenee luonnollisesti iän myötä. Samalla markkinoille tulee jatkuvasti vanhoja kokoelmia, joiden arvo on useimmiten vähäinen, mikä ei kannusta harrastuksen jatkamiseen.

Oma keräilyni on ristiriidassa perinteisen filatelian sääntöjen kanssa. Uudemman ajan kohteita ei arvosteta, mikä heijastaa pitkälti sukupolvien välistä kuilua. Tämä ilmenee ajoittain puheissa, kirjoituksissa ja julkaisuissa, vaikka virallisesti sellaista ei myönnettäisi.

Kritiikki koetaan usein henkilökohtaisena loukkauksena, minkä vuoksi siitä vaietaan. Lasten ja nuorten rekrytointi yhdistystoimintaan ei myöskään ratkaise ongelmaa: harvat jatkavat pitkäjänteisesti, ja elämän muut vaatimukset syrjäyttävät harrastuksen. Monilla nuorilla ei ole suhdetta postimerkkeihin lainkaan.

Maailma on muuttunut pysyvästi. Nuoret tekevät valintansa omista lähtökohdistaan, eivät menneiden sukupolvien ihanteista. Keräilyn pakottaminen tai perinteiden siirtäminen sellaisenaan ei todennäköisesti tuo toivottua tulosta.