Collecting for modern times? / Keräily nykyaikaan?
Text in Finnish below. Suomenkielinen teksti alapuolella.
It is obvious that collecting is based on matters of taste and impression, and that's why you might want to leave such critical issues unaddressed. In my opinion, if criticism is not worth highlighting, hiding it won't help either. Collectors will find out sooner or later. For example, many traditional collectors are constantly wondering how to get new young enthusiasts involved. There are obvious reasons for that, even if it might not be pleasant to talk about them publicly.
So as a disclaimer: you shouldn't read the following if you don't want to hear anything critical about collecting traditions and association activities. I have dealt with it before and it has been defended how the senior hobbyists have only acted according to their best understanding. Of course that is true, but everything points to the fact that this understanding is not enough to save the hobby from marginalization further and further. How to, on the other hand though, constantly express concern about this issue.
An example of objectivity is the change in collecting culture: It has been established that hobbyists such as collectors, groups on social media (e.g. Facebook) are their own kind of associations. In traditional collecting such as philately and numismatics, philately is founded in associations that organize meetings and events. Associations also have their own unions, with bureaucracies, hierarchies, authorities and old-fashioned ceremonies. How would it be recommended for all collectors to join these and pay the membership fees? Do volunteer work for them? The problems are common to many traditional associations. In short, if an association offers a membership fee in exchange for sitting in meetings and paper membership magazines, it may have a hard time attracting younger generations. Young people do volunteer work, but they want the activity itself, not meetings or bureaucracy. Member magazines don't reach them, but neither do the associations' own websites or Facebook pages, because the inherent high publication threshold for them is against the principle of social media.
At least if you think about the most efficient dissemination of information, I think it's all voluntary information related to activities such as collecting should be free and easily accessible. As for the association's membership magazines, guides, etc., monetary compensation is usually desired, either through membership fees or separately. Of course, fees are justified by costs, but content creators are not reimbursed with fees, because they tend to donate their contributions for free or at most for nominal compensation. A joint anthill is an association on behalf of which members like worker ants carry baskets to the anthill - the money goes to the associations' activities. This also limits availability to a limited number of members. In modern collecting, interaction, acquisition of information and items is possible without meeting invitations with agendas, and a large part of it is online and on social media. Besides, there are no printing and shipping costs for publishing online, or they are quite nominal.
Of course, objective, even critical publishing is avoided because of the fear of alienating beginners. But I claim that modern entrants to the hobby have media criticism and form their opinions, choose their way of collecting relying on their own practical experience and world view. Traditional collecting association activities are a product of a time when the opportunities brought by digital did not exist.
About “giving advice” in collecting
Collecting is doing well, maybe better than ever. Still, some aging hobbyists may have the impression that collecting is dying. This is due to the fact that younger people are not interested in their collecting items or the way they collect. There are so-called traditions that tie into collecting associations. For those who have known each other for perhaps decades, the highlight of the week can be to come to a club meeting to chat. To jointly organize presentation events, exhibitions and publish paper member and club magazines. It has probably been clear for a long time that this traditional activity and communication does not reach younger people who might be interested in collecting.
Today's younger collectors are reportedly hobbyists on their own, and don't mind coming to the community offered by associations to share their experiences. A few young enthusiasts in the associations are more curiosities - exceptions that confirm the rule. Maybe minors are still just wanted to join, because that's how it's always been done. Although the change in the world, all the other current leisure offerings, the visual content of the digital age has taken away interest from small pieces of paper.
Or that's why young people can be the target group, that they are not as critical as the middle-aged, that is, they are receptive. I have noticed this when I have seen such curiosity in a meeting: you easily emphasize, pay attention to or make contact with the youngster and there seems to be a personal "tutor" next to him. We, the more mature newcomers, have been able to start in the associations in peace.
According to the principle of liberal collecting, everyone decides for himself what and how to collect and how to approach his collecting. At the same time, there are more experienced collectors who don't mind sharing "advice" about collecting to younger beginners. Such advice is asked daily on philately Facebook forums, and the opinions of more experienced collectors are appreciated.
One philatelist spoke of "subtle maneuvering". This is perhaps done without ulterior motives, since it has always been done this way before, and therefore no other way is considered possible. On the other hand, it can be done because you want to impress your own taste preferences on the young collector's mind. Guidance is always possible even unconsciously, because an experienced collector "advises" through his own tastes and opinions.
The associations seem to want younger people to be "torch bearers", to carry traditions and rules into the future? Get to know philately first, gain experience in it. Then later also to "get merit", i.e. participate in the exhibition and compete as well? With that, they become leaders of associations, government officials. There may also be an economic interest here, i.e. the "directors'" collectibles will retain their value or even increase in value?
Thus: You are free to collect what and how you want - but we would greatly appreciate it if you would try to take the traditions we created towards your hobby: rules and ideals? If you show even a little bit of this kind of interest, you will make us association stalwarts happy. In my opinion, taking the hobby of collecting in this direction is called "development". At least those who use the term "development" and seem to define what "development" means can be found in the ivory towers of association philately. Meritorious in their own philatelic "career", as if it were a professional career to be taken seriously. I suspect that the new generations of collectors don't care about this kind of thing.
However, I don't think that traditional communication (clubs, paper publications and the "development" they provide) is very effective to attract members. Of course, it is understandable that "advising" can only happen according to what one's own sincere understanding of collecting is (and if it was formed in the last millennium). Likewise, some tips for beginners are necessary, nothing in that either. But there are less than 200 serious exhibition and competition philatelists in Finland, so to speak, and the ranks are gradually thinning out from the older generation - is this fading tradition worth investing in? In the field of philately and stamp collecting, the values of items decrease when the estate puts the deceased's collections up for resale. There are some exceptions, certain top collectibles.
At the end of the last millennium, stamp collecting as a hobby was in its heyday. There must be thousands or tens of thousands of collections from that time in closets or garages. The owner of these then asks on social media every day if this has any value. And when in 99% of cases the value is a few euros or ten euros, so the holder is not necessarily motivated to keep the collection, let alone to continue collecting with it. The only way for those who want to promote collecting enthusiasm is to advertise a "treasure hunt", even though finding that treasure requires luck on the level of winning the lottery.
My own collecting is in conflict with the rules and traditions of philately. I can't support the same, which is against my own ideals. Experienced collectors do not seem to appreciate the stamps of this millennium. This may be a matter of age, so when a considerable part of the philatelists are in their 70s on both sides: let's collect what has always been collected. And there is nothing in that in itself, in terms of taste. If it didn't feel like demeaning my own collecting. It appears occasionally in the speeches and writings of philatelists, although officially there should not be such an antipathy. It can also be seen in publications, where articles about new publications remain in copies of Finnish postal company Posti's bulletins.
This is how it happens, this is how we try to give advice, because we probably imagine that everyone, including me, agrees. Because that's traditionally how it's always been imagined. But it must not be criticized in public, because it seems that the supporters of the line of silence are getting emotional. That is, if they tend to take criticism, even if presented in a constructive spirit, as a personal insult.
When it comes to recruiting children and young people into association philately (so called youth godfathers), it can be as effective as carrying water to a well. First of all, you will hardly ever get enough of them to replace the extinction of old philatelists. Secondly, of those who might be able to join, some will stop if the hobby becomes too serious, demanding. At the latest, when the challenges of growing up come up (study, work, family, other leisure activities and friends). For example, my own grandchildren hardly ever get excited about collecting, let alone philately. Many others have said the same: their offspring are not interested in stamps at all and many have never even used them. The world is just so different from the golden days of philately, and young people make their choices according to their own ideals, not those of senior philatelists. "Forcing" stamps on young people, by whatever means, may not help.
Toki keräily perustuu makuasioihin, mielikuviin, ja siksi ehkä halutaan jättää tällaiset kriittiset asiat käsittelemättä. Minun mielestäni, jos kritiikkiä ei kannata korostaa, niin ei sen salailukaan auta. Keräilijät saavat asiat tietoonsa ennemmin tai myöhemmin. Esimerkiksi monen perinteisen keräilyn parista ihmetellään jatkuvasti, miten saataisiin uusia nuoria harrastajia mukaan. Siihen on löydettävissä ilmeisiä syitä, vaikkeivät niiden julki puhuminen ehkä miellyttäisikään.
Sisältövaroituksena: Seuraavaa ei kannata lukea, jos ei halua kuulla mitään kriittistä keräilyn perinteistä ja yhdistystoiminnasta. Olen sitä aiemminkin käsitellyt ja on puolustauduttu, että on vain toimittu parhaan ymmärryksen mukaan. Toki näin, mutta kaikki viittaa siihen, että se ymmärrys ei riitä pelastamaan harrastusta marginalisoitumisesta yhä pidemmälle. Kuinka toisaalta kuitenkin ilmaistaan jatkuvasti huolestuneisuus tästä asiasta.
Objektiivisuudesta esimerkkinä on keräilykulttuurin muutos: On todettu, että harrastajien kuten keräilijät, sosiaalisen median (esim. Facebook) ryhmät ovat omanlaisiaan yhdistyksiä. Perinteisessä keräilyssä kuten filatelia ja numismatiikka ja filatelia perustetaan yhdistyksiin, jotka järjestävät kokouksia ja tapahtumia. Yhdistyksillä on myös omat liittonsa, byrokratioineen, hierarkioineen, auktoriteetteineen ja vanhakantaisine seremonioineen. Kuinka kaikkien keräilijöiden olisi suositeltavaa näihin liittyä ja jäsenmaksut maksaa? Tehdä vapaaehtoistyötä niiden hyväksi? Ongelmat ovat yhteisiä monelle perinteiselle yhdistykselle. Lyhyesti sanottuna, jos yhdistys tarjoaa jäsenmaksun vastineeksi kokouksissa istumista ja paperisia jäsenlehtiä, sillä voi olla vaikeaa houkutella nuorempia sukupolvia. Nuoret tekevät kyllä vapaaehtoistyötä, mutta he haluavat itse toimintaa, ei kokouksia tai byrokratiaa. Jäsenlehdet eivät tavoita heitä, mutta eivät myöskään yhdistysten omat netti- tai Facebook-sivut, koska niille luontainen korkea julkaisukynnys on vastoin sosiaalisen median periaatetta.
Ainakin jos ajatellaan mahdollisimman tehokasta tiedon levittämistä, minusta kaiken vapaaehtoiseen aktiviteettiin, kuten keräilyyn liittyvä tieto tulisi olla ilmaista ja helposti saatavilla. Mitä yhdistysten jäsenlehtiin, oppaisiin tms. tulee, niin niistä yleensä halutaan rahallinen kompensaatio, joko jäsenmaksun kautta tai erikseen. Toki maksullisuutta perustellaan kustannuksilla, mutta eihän sisältöjen tekijöitä maksuilla hyvitetä, koska he tapaavat lahjoittaa panoksensa ilmaiseksi tai korkeintaan nimellistä korvausta vastaan. Yhteinen muurahaiskeko on yhdistys, jonka puolesta työmuurahaisten kaltaiset jäsenet kantavat korsia kekoon – raha menee yhdistysten toimintaan. Tämä myös rajoittaa saatavuuden jäsenien rajalliselle joukolle. Modernissa keräilyssä vuorovaikutus, tiedon ja kohteiden hankinta onnistuu ilman kokouskutsuja asialistoineen ja suuri osa netissä ja sosiaalisessa mediassa. Sitäpaitsi, netissä julkaisemisesta ei synny painatus- ja kuljetuskustannuksia tai ne ovat varsin nimelliset.
Toki objektiivista, kriittistäkin julkaisemista varotaan siksi, että huolestutaan sellaisen karkottavan aloittelijoita. Mutta väitän, että modernit harrastuksen pariin tulijat omaavat mediakritiikkiä ja muodostavat käsityksensä, valitsevat tapansa kerätä luottaen omaan käytännön kokemukseensa ja maailmankuvaansa. Perinteinen keräilyn yhdistystoiminta on sen ajan tuote, kun digitaalisuuden tuomia mahdollisuuksia ei ollut.
“Neuvomisesta” keräilyssä
Keräily voi hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan. Silti joillain ikääntyvillä harrastajilla voi olla mielikuva, että keräily on kuolemassa. Tämä johtuen siitä, että nuorempia eivät heidän keräilykohteensa tai tapansa kerätä kiinnosta. On olemassa ns. perinteet, jotka nivoutuvat keräilyn yhdistyksiin. Toisensa kenties vuosikymmeniä tunteville voi olla viikon kohokohta tulla kerhon kokoukseen rupattelemaan. Järjestämään yhdessä esittelytilaisuuksia, näyttelyjä sekä julkaisemaan paperisia jäsen- ja kerholehtiä. On varmaan jo pitkään ollut selvää, että tämä perinteen mukainen toiminta ja viestittäminen ei tavoita nuorempia keräilystä mahdollisesti kiinnostuneita.
Nykyajan nuoremmat keräilijät kuulemma (linkki) harrastavat itsekseen, eivätkä välitä tulla yhdistysten tarjoamaan yhteisöllisyyteen jakamaan kokemuksiaan. Muutamat nuoret innostuneet yhdistyksissä ovat enemmänkin kuriositeetteja - poikkeuksia jotka vahvistavat säännön. Ehkä alaikäisiä silti yhä vain halutaan mukaan, koska niin on aina tehty. Vaikkakin maailman muutos, kaikki muu nykyinen vapaa-ajan tarjonta, digiajan visuaaliset sisällöt ovat vieneet kiinnostuksessa voiton pienistä paperilapuista.
Tai siksi nuoret voivat olla kohderyhmänä, että he eivät ole niin kriittisiä kuin keski-ikäiset, eli ovat vastaanottavaisia. Tämän on voinut huomata, kun sellaisen kuriositeetin on kokouksessa nähnyt: helposti korostetaan, kiinnitetään huomiota tai otetaan kontaktia häneen ja hänellä tapaa olla henkilökohtainen ”tuutori” tiiviisti kintereillä. Me varttuneemmat tulokkaat olemme saaneet aloittaa yhdistyksissä rauhassa.
Liberaalin keräilyn periaatteen mukaan jokainen itse päättää mitä ja miten kerää ja miten keräilyynsä suhtautuu. Samalla on kokeneempia keräilijöitä, jotka eivät pane pahakseen jakaa ”neuvoja” keräilystä nuoremmille aloittelijoille. Toki tällaisia neuvoja kysytään päivittäin filatelian Facebook-palstoilla ja niitä kokeneempien keräilijöiden näkemyksiä kyllä arvostetaan.
Minusta ”neuvomisessa” voi olla kaksi puolta: 1) halutaan jakaa omaa tietämystä, sillä yhteinen ilo on kaksinkertainen ilo. Sillä tavalla on mahdollista saada uusia harrastajia. Toisaalta 2) yhdistysten piirissä tunnutaan haluavan viedä filatelian sääntöjä ja perinteitä nuorille keräilijöille. "Neuvojan" intressi neuvottavaa kohtaan voi olla sekä 1) että 2). Facebook-palstan kyselyissä puhe ei ole perinteistä, mutta yhdistyksissä tuntuu olevan.
Eräs filatelisti puhui ”hienovaraisesta ohjailusta”. Tämä ehkä tehdään vailla taka-ajatuksia, kun niin on aina ennenkin toimittu, eikä näin ollen muuta tapaa pidetä mahdollisena. Toisaalta se voidaan tehdä siksi, että halutaan iskostaa omat makumieltymykset nuoren keräilijän mieleen. Ohjailu on aina mahdollista tiedostamattakin, sillä kokenut keräilijä ”neuvoo” omien makuasioiden ja mielipiteidensä kautta.
Yhdistyksissä tunnutaan haluavan, että nuoremmista olisi ”soihdunkantajiksi”, viemään perinteitä ja sääntöjä tulevaisuuteen? Tutustua ensin filateliaan, hankkia siinä kokemusta. Sitten myöhemmin myös ”meritoitua”, eli osallistua näyttelyyn ja kilpailemiseenkin? Sitä myötä yhdistysten vetäjiksi, hallituksen toimihenkilöiksi. Tässä voi olla myös taloudellinen intressi, eli omat ”ohjaajien” keräilykohteet säilyttävät arvonsa tai jopa nousevat arvossaan?
Eli: Voit vapaasti kerätä mitä ja miten haluat - mutta arvostaisimme kovasti, että pyrkisit viemään harrastustasi kohden meidän luomia perinteitä: sääntöjä ja ihanteita? Jos vähänkään tällaista kiinnostusta osoitat, saat meidät yhdistysten konkarit iloisiksi. Käsittääkseni keräilyharrastuksen viemistä tähän suuntaan sanotaan ”kehitykseksi”. Ainakin ne, jotka käyttävät termiä ”kehitys” ja tuntuvat määrittelevän, mitä ”kehityksellä” tarkoitetaan, löytyvät yhdistysfilatelian norsunluutorneista. Itse meritoituneita omalla filatelian ”urallaan”, aivan kuin kyseessä olisi vakavasti otettava ammatillinen ura. Epäilen, että uudet keräilijäsukupolvet eivät tällaisesta piittaa.
Tosin en usko, että perinteiden mukainen viestintä (kerhot, paperijulkaisut ja niiden tarjoama ”kehitys”) on kovin tehokasta. Toki on ymmärrettävää, että "neuvominen" voi tapahtua vain sen mukaan, mikä oma vilpitön käsitys keräilystä on (ja jos se on muodostunut viime vuosituhannella). Samoin jotkut vinkit ihan aloittelijalle ovat tarpeellisia, ei mitään siinäkään. Mutta niin sanotusti vakavasti harrastavia näyttely- ja kilpailufilatelisteja on Suomessa alle 200 ja rivit harvenevat vanhemmasta päästä pikku hiljaa – onko hiipuva perinne panostuksen arvoista? Filatelian ja postimerkkeilyn saralla kohteiden arvot laskevat, kun perikunta pistää edesmenneen kokoelmia jälleenmyyntiin. Joitain poikkeuksia on, tietyt huippukohteet.
Viime vuosituhannen lopussa postimerkkeily harrastuksena eli kukoistuskauttaan. Siltä ajalta on varmasti tuhansia tai kymmeniä tuhansia kokoelmia komeroissa tai häkkivarastoissa. Näitä sitten päivittäin haltija kyselee sosiaalisessa mediassa, että onko tällä jotain arvoa. Ja kun 99 % tapauksista arvoa on muutama euro tai kymmenen euroa, niin kyselijä ei välttämättä innostu kokoelmaa säilyttämään, saatikka jatkamaan sillä keräilyä. Keräilyinnostusta edistävien pyrkivien ainoa keino on mainostaa “aarteenetsintää”, vaikka sen aarteen löytyminen edellyttää arpajaisvoiton tasoista onnea.
Oma keräilyni on konfliktissa filatelian sääntöjen ja perinteiden kanssa. En voi kannattaa semmoista, mikä on vastoin omia ihanteitani. Kokeneet keräilijät eivät tunnu arvostavan tämän vuosituhannen postimerkkejä. Tämä voi olla ikäkysymys, siis kun filatelisteista huomattava osa on iältään 70 vuoden molemmin puolin: kerätään sitä mitä on aina kerätty. Eikä siinä sinänsä mitään, makuasiassa. Siis jos ei se tuntuisi oman keräilyni dissaamiselta. Se näkyy vähän väliä filatelistien puheissa ja kirjoituksissa, vaikka virallisesti tällaista antipatiaa ei pitäisi ollakaan. Se näkyy myös alan julkaisuissa, joissa artikkelit uusista julkaisuista jäävät kopioihin Postin tiedotteista.
Näin tapahtuu, näin pyritään neuvomaan, koska todennäköisesti kuvitellaan että kaikki, myös minä, on samaa mieltä. Koska perinteisesti niin on aina kuviteltu. Mutta sitä ei saane kritisoida julkisesti, koska näyttää siltä, että vaikenemisen linjan kannattajilla menee tunteisiin. Eli jos heillä on taipumusta ottaa kritiikki, vaikkakin rakentavassa hengessä esitetyn, henkilökohtaisena loukkauksena.
Mitä tulee lasten ja nuorten rekrytointiin yhdistysfilatelian pariin (ns. nuorisokummit, nuorisofilatelia), se voi olla yhtä tehokasta kuin veden kaivoon kantaminen. Ensinnäkin heitä tuskin ikinä saadaan mukaan niin paljoa kuin vanhoja filatelisteja lopettaa. Toiseksi, niistä, jotka ehkä saadaan mukaan, osa keskeyttää, jos harrastus muuttuu liian vakavaksi, vaativaksi. Viimeistään silloin kun aikuistumisen haasteet tulevat eteen (opiskelu, työ, perhe, muu vapaa-ajan harrastaminen ja ystävät). Esimerkiksi omat lapsenlapseni tuskin koskaan innostuvat keräilystä saatikka filateliasta. Samaa on sanonut moni toinenkin: heidän jälkikasvuaan postimerkit eivät kiinnosta pätkääkään ja moni ei ole koskaan edes moista käyttänyt. Maailma on vain niin eri, kuin filatelian kulta-aikoina ja nuoret tekevät valintansa omien ihanteidensa mukaan, ei seniori-filatelistien. Postimerkkien "tyrkyttäminen" nuorille, millä keinoilla tahansa, ei välttämättä auta.
Kommentit
Lähetä kommentti