Pitääkö keräilyn maksaa?

Filatelian keskustelupalstalla ihmettelin hiljattain, miksi Penny Blackin – maailman ensimmäisen, vuonna 1840 julkaistun postimerkin – ensimmäisen arkin hinnat nousevat miljooniin, kun myöhempiä painoksia saa hankittua muutamilla sadoilla euroilla. Eikö arvostusero ole pitkälti mielikuvien varassa – vähän kuin yrittäisi myydä jääkaappeja eskimoille?

Kaikki eivät kommentistani pitäneet. On totta, että postimerkkien huutokauppahinnoille voidaan esittää millimetrintarkkoja, mitattavissa olevia perusteita. Silti liikutaan pitkälti mieltymysten ja käsitysten alueella. Saamani palaute sai minut pohtimaan asiaa laajemmin.

Kun esitän kriittisiä kysymyksiä, keräilykauppias muistuttaa yleensä, että jokainen saa itse päättää, kuinka paljon rahaa käyttää. Näinhän se periaatteessa on: vastuu on ostajalla. Samalla kauppias kuitenkin toivoo minun olevan “hyvä asiakas” – eli ostavan tarjottua tavaraa pyydetyllä hinnalla, mieluiten hieman yli, ja vielä kokevan tukevani suomalaista yrittäjyyttä.

Kanssakeräilijä puolestaan huomauttaa, että kaikki harrastaminen maksaa. Se pitää paikkansa, mutta keräilyn ei pitäisi maksaa mitä tahansa. Vaikka vastuu on viime kädessä keräilijällä, myyntitilanteessa kauppias pyrkii usein “cloussaamaan diilin” niin, että harkinta hämärtyy juuri ratkaisevalla hetkellä.

Ensinnäkin keräilykohteen hinta ei ole luonnonlaki eikä jumalan sana, vaan keräilijöiden keskinäisen sopimisen tulos. Luetteloarvot elävät sen mukaan, mikä sukupolvi on aktiivinen ja mitä se arvostaa. Toiseksi keräilykohteen omistamisen ei välttämättä tarvitsisi maksaa lainkaan rahaa. Olennaisempaa on se inhimillinen ja henkinen pääoma, jonka keräilijä sijoittaa kokoelmaansa. Juuri siinä on harrastamisen ydin: jotakin, joka on jaettavissa muiden kanssa, mutta ei välttämättä rahassa mitattavaa tai rahastettavaa. Kuluista voi toki maksaa kohtuullisen hyvityksen, mutta palkkioista puhuminen tuntuu vieraalta vapaaehtoisen toiminnan yhteydessä.

Keräilyn psykologiasta on kirjoitettu paljon. On helppo ymmärtää viehätys omistaa jotain harvinaista ja ainutlaatuista – sellaista, mitä muilla ei ole – ja se on useimmiten hankittava rahalla. Digitaalisessa ajassa on esitetty myös, ettei kohdetta tarvitsisi edes fyysisesti omistaa: kokoelmaan voisi sisällyttää digitaalisia kopioita.

Tuskin on olemassa harrastusta, johon ei olisi liitetty liiketoimintaa ja rahastusmahdollisuuksia. Keräilijän ei kuitenkaan olisi pakko elättää trokareita ja kaupankävijöitä. Filatelia on tässä suhteessa oma lukunsa: harrastajat mainostavat varauksettomasti erästä suurta huutokauppataloa, josta minulla on sekä hyviä että huonoja kokemuksia. Sen markkinointi on usein kömpelöä, paikoin jopa harhaanjohtavaa, ja antaa vaikutelman itseoppineisuudesta nykyaikaisen markkinointiosaamisen sijaan.

Kun keräilykohteista keskustellaan, rahaa ja hintaa vältellään. Ikään kuin niillä ei olisi merkitystä – tai ainakin niiden merkitystä ei haluta myöntää. Ehkä rahasta vaietaan myös siksi, ettei harrastus näyttäytyisi aloittelijoille liian pelottavana.

Eräs keskustelukumppani totesi vaivautuneena, ettei keräily ole mielekästä, jos jatkuvasti murehtii rahaa tai jälleenmyyntiarvoja. Olen tästä samaa mieltä. Silti siteeraisin American Philatelic Societyn Colin Fraseria: myös keräilijällä on tarve toimia taloudellisesti vastuullisesti. Toivoisin, että se olisi mahdollista.

Kauppiaat ylläpitävät mielellään legendoja huutokauppojen ennätyshinnoista ja julkaisevat tiedotteita näyttävistä kokonaismyynneistä. Näin ehkä halutaan viestiä, että filatelialla menee hyvin. Yksittäisenä keräilijänä en kuitenkaan ole varma, miksi minun pitäisi siitä iloita. Hintojen noustessa harrastus käy minulle vain kalliimmaksi. Kauppiaan ilon jakaminen riippuu täysin siitä, olenko ostamassa vai myymässä.

On totta, että joidenkin keräämieni kohteiden arvonnousu voi hyödyttää minua. Mutta mitä huippuhintojen hehkuttaminen oikeastaan viestii? Pitäisikö minun myydä kokoelmani ja lopettaa – vai jatkaa ja kasvattaa sitä entisestään odottaen uusia nousuja?

Useimpien postimerkkien hinnat ovat pikemminkin laskussa. Tarjonta kasvaa, kysyntä hiipuu, vanhat keräilijät poistuvat eikä uusia tule tilalle. Digitalisaatio on tehnyt postimerkeistä arjessa lähes tarpeettomia, eikä nuorempi sukupolvi kohtaa niitä juuri muulloin kuin joulukorttien yhteydessä. Harvinaisimmat kohteet, kuten Penny Black, säilyttävät arvonsa – mutta ne ovat tavallisen keräilijän ulottumattomissa. Maailmassa riittää miljonäärejä ja trofeemetsästäjiä näitä varten, myös suomalaisessa filateliassa.

Media tarttuu postimerkkeilyyn aika ajoin, esimerkiksi Kodin Kuvalehdessä. Esille nostetaan lähes poikkeuksetta superharvinaisuuksia, joita Suomessa tavoittelee ehkä muutama kymmenen keräilijää. Vaikea välttyä ajatukselta, että jutut palvelevat samalla haastateltavan omaa liiketoimintaa.

Postimerkkikauppiaat toivoisivat minun huutavan näitä harvinaisuuksia huippuhinnoin: kuvakevirheitä, vesileimaerikoisuuksia ja hammastesiirtymiä. Mutta mikä on niiden jälleenmyyntiarvo 15–20 vuoden kuluttua, kun postimerkki on muuttunut lähinnä menneisyyden reliikiksi ja nykyinen 70+ keräilijäsukupolvi on poistunut luonnollista tietään? En pidä sellaista keräilyä taloudellisesti vastuullisena.