Pitääkö keräilyn maksaa?

Filatelian keskustelupalstalla ihmettelin sitä, miksi kohteen Penny Black (maailman ensimmäinen postimerkki vuodelta 1840) ensimmäisen arkin versiosta pitäisi maksaa miljoonia, kun sama jostain toisesta myöhemmästä erästä on satasien arvoinen. Että täytyyhän tuo ero olla pelkkiä mielikuvia, niinkuin myisi jääkaappeja eskimoille.

Kommentistani kaikki eivät pitäneet. Toki postimerkin huutokauppa-arvolle joku millimetrintarkka mitattavissa oleva määritelmä on, mutta silti pelkkiä makuasioita ja mielipiteitä. Saamani palautteen perusteella rupesin miettimään.

Kun esitän kriittisiä kommentteja, keräilykauppias tavallisimmin sanoo, että voin itse määritellä, paljonko rahaa laitan. Näinhän se toki on, että vastuu on itsellä. Kauppias kuitenkin toivoisi, että olen "hyvä asiakas", eli aina valmis ostamaan kaiken mitä hän myy ja maksamaan, mitä pyydetään. Mielellään enemmänkin. Eritoten kun meitä hyviä asiakkaita on, niin "tuemme samalla suomalaista yrittämistä". Ja sitä rataa.

Kanssakeräilijä saattaa sanoa, että kaikki harrastaminen maksaa. Mutta ei keräämisen tarvitsisi maksaa mitä tahansa. Vaikka vastuu on itsellä, pyrkii kauppias "cloussaamaan diiliä" siten, että vastuullisuus unohtuu taskuun juuri ratkaisevalla hetkellä.

Ensinnäkin keräilykohteen hinta ei ole mikään fakta, luonnonlaki tai jumalan sanaa. Vaan keräilijöiden keskinäinen sopimus tai konsensus. Hinta tai "luetteloarvo" elää sen mukaan, mitä keräilijäsukupolvi ja sen arvostukset ovat ja miten ne muuttuvat. Toiseksi, ei keräilykohteen omistaminen tarvitsisi maksaa rahaa. Tärkeintä siinä minusta pitäisi olla se inhimillinen, henkinen pääoma, jonka keräilijä laittaa kokoelmaansa. Sehän on sitä harrastamista. Joka on toisille jaettavissa, muttei tarvitsisi olla rahassa mitattavissa ts. rahastettavissa. Toki jonkun hyvityksen voisi kokoelmansa esittelijälle maksaa, sikäli kun hälle käytännössä kuluja esillepanosta syntyy. Mutta ei palkkaa/palkkioita kun on kyse vapaaehtoistoiminnasta.

Luin joskus keräilyn psykologiasta. Kuinka voi tuntua hienolta omistaa jotain erikoista, uniikkia. Semmoista, mitä ei toisilla ole. Rahalla se on useimmiten hankittava. Näin digiaikana on myös heitetty idea, ettei keräilykohdetta (postimerkki) tarvitsisi fyysisesti omistaa, vaan kokoelmansa esittelyssä voisi olla mukana digikopioita.

Eipä ole vapaa-ajan harrastamisen kohdetta, johon ei olisi keksitty lisätä bisnestä ja rahastamisen mahdollisuuksia. On olemassa kaikenlaisia kauppiaita ja trokareita. Joiden elättäminen ei tarvitsisi olla keräilijän intresseissä. Filatelia taitaa olla oma lukunsa, sillä siellä harrastajat niin varauksettomasti mainostavat erästä suurta huutokauppataloa. Josta itsellä on kokemuksena sekä pettymyksiä että positiivista. Mutta jonka markkinointi on kömpelöä, joskus miltei valehtelua. Näkee, että henkilöstö on itseoppinutta, ei nykyaikaiseen markkinointiin kouluttautuneita.

Kun keskustellaan keräilykohteista, niiden hintaa tai rahankäyttöä ei tuoda esiin. Koetaan se sivuseikaksi: että raha ei merkitse? Olisi hyvä, jos ei merkitsisi. Ehkä rahaa ei mainita siksikään, koska ei haluta säikyttää keräilystä mahdollisesti kiinnostuneita aloittelijoita?

Eräs asiasta ilmeisen kiusaantunut totesi minulle, että keräily ei ole mielekästä, jos siinä pitää koko ajan miettiä rahan kulumista tai kohteiden jälleenmyyntiarvojen säilymistä. Ei minustakaan. Tähän siteeraisin American Philatelic Societyn Colin Fraseria (FIP-lehti, syyskuu 2020), että keräilijälläkin on tarve toimia taloudellisesti vastuullisella tavalla. Minäkin toivon, että se on mahdollista.

Kuitenkin kauppiaat mielellään pitävät yllä legendoja huutokaupoissa tarjottavista ennätyshinnoista. Tehdään mediatiedote siitä, kuinka oli hyvä kokonaismyynti. Ehkä sillä yritetään viestiä, että keräilyllä menee hyvin? Mutta en tiedä, pitäisikö minun yksittäisenä keräilijänä olla sellaisesta iloinen? Jos hinnat nousee, niin keräilyhän tulee minulle kalliimmaksi. Se, että voin jakaa kauppiaan ilon, riippuu täysin siitä, olenko ostamassa vai myymässä.

Toki minulle voi olla etua siitä, että joidenkin keräämieni kohteiden jälleenmyyntiarvo nousee. Mutta onko huutokauppojen huippuhintojen tai kovan myynnin hehkuttaminen minulle viesti siitä, että on kannattavaa myydä kokoelmani ja lopettaa keräily? Vai jatkaa ja pitää kokoelma, kasvattaa sitä, kunnes sen arvo nousee lisää?

Useimpien postimerkkikohteiden hinnat tulevat alaspäin. Johtuen siitä, että tarjonta kasvaa ja kysyntä laskee - kun vanhoja keräilijöitä lopettaa ja uusia ei tule korvaamaan vastaavasti. Kun digi tekee postimerkit tarpeettomaksi, eivätkä nuoremmat ikäpolvet enää näe niitä kuin ehkä joulukorteissa. Harvinaisimmat kohteet - kuten Penny Black - säilyttänevät hintansa, joka menee tavallisen keräilijän ulottumattomiin. Maailmalta löytyy aina miljonäärejä, oligarkkeja eli ns. trofeemetsästäjiä näitä varten. Suomalaisissa postimerkeissäkin tällaisia huippuharvinaisuuksia löytyy.

Postimerkkeilystä on mediajuttuja tietyin väliajoin, kuten Kodin kuvalehdessä (linkki). Kun siinä sitten esitellään keräiltäviä kohteita, niin ne olivat juurikin superharvinaisuuksia, joita tavoittelee Suomessa todennäköisesti muutama kymmenen tai alle sata keräilijää. Voisi epäillä, että kyseessä haastateltava käytti mahdollisuutta ilmaiseen markkinointiin, oman bisneksensä hyväksi. 

Postimerkkikauppiaat mielellään näkisivät, että lähtisin mukaan huutamaan niitä filatelian harvinaisuuksia huippuhinnoin. Kaikenlaisia kuvakevirheitä, vesileimaerikoisuuksia ja hammastesiirtymiä. Mikä näiden kohteiden jälleenmyyntiarvo on 15-20 vuoden jälkeen, kun postimerkki on lakannut olemasta, pelkäksi menneisyyden reliikiksi. Kun nykyisten 70+ keräilijöiden kaarti on hiljentynyt luonnollisen poistuman kautta? En näe asiaa taloudellisesti vastuullisena toimintana.